Kyseessä oli monilahjakkaan Hannu Väisäsen menestyneeseen omaelämäkerralliseen Vanikan palat -kirjaan perustuva monologi. Mietin kyllä että koska en harmikseni ole lukenut kirjoja (on ollut suunnitelmissa vuosikausia) että saanko tästä mitään irti, ja ymmärränkö mitään. Mutta näinhän monissa teatterielämyksissä on; ei sitä tarinaa etukäteen tiedä, eikä se ole ennenkään menoja estänyt.
Vaikka kieltämättä teoksen tunteminen olisi auttanut saamaan esityksestä ehkä enemmän irti, niin kiinnostava kokemus se oli nytkin. Aamulehden toimittaja Anne Välinoro on dramatisoinut ja teatterin moniosaaja Jyrki Tamminen ohjannut tämän pienimuotoisen ja pelkistetyn teoksen. Lavasteita ei juuri ole; metallinen rakennelma, valkoisia harsoja ja muutamia valoja.
Mutta teksti tässä nouseekin pääosaan, ja kevyiden lavasteiden kanssa esitystä pääsee viemään maailmalle. Sillä tarkoituksena on kuljettaa tätä kirjastoihin, gallerioihin ja mihin ikinä vaan. Ja vaikkei lavastuksella pröystäilläkään niin kaikenlaista pientä rekvisiittaa silti on mukana. Puinen kynäkotelo muuntuu äidin ruumisarkuksi, narulle ripustetaan verilettuja ja äitipuolta esittää appelsiini ja ostoskassi -kombinaatio. Ja Ken-nukkejakin nähdään. Kertojaminän äiti oli käsityöihminen, ja tätä käsinäppäryyttä nähdään lavalla paljon. Muutenkin äitisuhde on yksi esityksen punaisia lankoja. Näyttelijä Mika Eerola tulkitsee monia eri hahmoja, oikein mallikkaasti. Mieleen jäi erityisesti mörisevä eikö niin -hokeva kauppias.
Kirjoitetun ja puhutun tekstin ero korostuu hyvin. Korvaani tarttuu paljon kauniita kielikuvia, ja muutenkin teksti on miellyttävää kuunneltavaa. Miten hörökorvat ovat vauhdikkaat tai "reikä on kuin arkun puoliso" kuvattaessa äidin hautajaisia. Tai miten jalkarätti on kaunis verrattuna sukkaan. Äidin kuoleman jälkeen kodissa lappaa "äitipuolien kulkue", ja kukin näistä tuo uusia tapoja ja elämyksiä perheeseen. Kuten vaikkapa nokkosmuhennosta. Jotenkin liikuttavaa kun lapset toivovat saavansa äitipuolekseen Julie Andrewsin tapaisen hahmon, mutta kokelaat ovatkin enemmän Emma Väänäsen ja Siiri Angerkosken ristisiitoksia. Katsojan mielikuvitusta kutkutellaan hienovaraisesti, kuten vaikkapa naulakossa roikkuvien asetakkien ja manttelien alla lymyilevä saappaiden joukko. Asioiden ei tarvitse olla esillä näyttämöllä, vaan ne heräävät silmieni eteen kuviksi.
Kertojaminällä on selkeästi taiteellinen palo ja luovuutta kanavoitavaksi, mutta mihin? Hänellä on myös vahva kaukokaipuu. Perheessä vierailevat brittiläiset laivastoupseerit kiehtovat poikaa monella tapaa, ja hän haluaisi lähteä heidän kanssaan pois. Hieman nolottaakin kun ei ole vastalahjaksi murokekseistä tarjota kun vanikanpaloja.
Pienimuotoinen on usein kaunista, ja niin tässäkin tapauksessa. Itselleni enemmän Radio Classicin aalloilta tuttu ääni Mika Lintu on säveltänyt tähän musiikin, joka sopii hyvin kokonaisuuteen. Pidin kovasti myös hyvin Hannu Väisäsen näköisestä puvustuksesta eli upeat punaiset kengät, raidallinen trikoopaita ja huivi päässä. Ranskalaishenkinen tyyli kiinnitti esityksen hyvin tämän päivän Väisäseen.
Ei tämä mikään maailmaa mullistava teos ole, mutta kaunis ja herkkäkin. Ja ennenkaikkea se sai minut sysättyä vihdoin lukemaan Väisäsen kirjoja.
Kuvien copyright Susanna Lyly
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti