Romeo & Juliet oli taltioitu Broadwayn The Richard Rodgers Theatre:ssa 27.11.2013. Ei tämä nyt mikään mun suosikki-Shakespeare ole, mutta toki kun tämmöinen Suomeen saadaan niin sitä mennään katsomaan. Sitäpaitsi Orlando Bloom on niin ihastuttava, että sekin jo pelkästään riitti syyksi...
Ei ollut kyllä mikään henkeäsalpaavan hieno esitys, mutta kelpasi kuitenkin katsoa. Siis oikeasti, Tampereella meitä oli kymmenen (10) katsojaa. Toiseksi suurimmassa Plevnan salissa. Siellä istuttiin kun orvot pirut...
Oli näytelmässä silti puolensa. Orlando Bloom ei ehkä ole maailman paras Shakespeare-tulkki, mutta ihan kelvollinen. Ja mainitsinko jo, että on aika söpö? Silti naurattiin Eevan kanssa, kun mies ekan kerran kurvaa lavalle vanhalla Triumph-moottoripyörällään ja ottaa kypärän pois päästään - nimittäin se yleisön reaktio! Naurua, huokauksia, kiljuntaa - ihan kun jossain Beatlesin keikalla aikoinaan :-)
Ehkä hra Bloom voisi pitäytyä suurissa Hollywood-leffoissa toimintasankarina, ja jättää teatterilavat muille? (Mutta oli se silti söpö). Mutta ehkä 36-vuotiaana aavistuksen vanha Romeoksi. Lisäksi pääparin välillä ei kyllä kauheasti ollut kipinöintiä. Julia yritti kyllä parhaansa.
Benvolio ja Romeo
Niin, ja muistinko jo mainita että onnistuttiin tässä näyttämään Orlando paidattakin (ei ole kyllä varmaan vaikea ratkaisu). Kokonaisuudessa hukattuja mahdollisuuksia oli paljon. Voi sinua ohjauksesta vastannut David Leveaux (joka oli muuten britti!).
Condola Rashad oli ihan mukiinmenevä Juliana, mutta ei mikään hirveän häikäisevä hänkään. Pidin kovasti Veli Lawrencea näytelleestä Brent Carverista, oli jotenkin kovin tutunoloinen. Imettäjänä mainio Jayne Houdyshell. Yksi rooli on vielä pakko mainita eli Mercutio. Se on jotekin ollut aina koko näytelmän valopilkkuja, ja niin nytkin. Christian Camargo toi rooliin sellaista rokkitähtimäistä särmää, sekä hienoja kaksimielisyyksiä tietenkin, kuten kuuluukin.
Toteutus oli moderni, jengimiljöö, jossa miekat ovat vaihtuneet puukkohippasille ja kettienkien kolisteluun. Romeo on risoissa farkuissa ja viininpunasissa Dr Martenseissa (sekä valkoisessa paidassa) hiippaileva hipsteri kapinallinen (James Dean anyone?) ja Julia yksinkertaisissa mutta kauniissa mekoissa liihottava neito. Naisten puvut olivat muutenkin sellaisia ajattomia ja kauniita. Lavastus oli käytännössä vaan liikuteltavat seinämät, italialaishenkisine maalauksineen (ja graffitteineen). Muuten joo, Montaguet olivat vaaleaihoisia ja Capuletit tummia.
Teknisesti hyvin toteutettu (siis tallennus) ja näytelmän pituuskin inhimillinen (2 h ja 16 min, tosin ilman väliaikaa). Lopputekstien aikana näytettiin vielä kun Orlando oli stage doorilla raapustamassa nimmareita kiljuvalle naisjoukolle. Oliko sekin nyt niin tarpeellista?
Tämä taisi saadakin aika ristiriitaisia kritiikkejä, eikä ihmekään.
Mua kovasti naurattaa tämä Metro-lehden kritiikin viimeinen kappale:
So despite being billed as an edgy look at racial divide via the Bard’s classic romantic tragedy, what’s happening in Midtown is more like: “How many more hours until they start dying?” Oh well, next week John Grisham’s “A Time to Kill” is opening. Surely we’ll all have the chance to exercise our minds on racial and moral constructs then. If not, maybe someone hot will at least take off his shirt.
Kuvien ottajista ei aavistustakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti