Laura Ruohosen (sekä teksti että ohjaus) uusin Luolasto on mielenkiintoinen sekoitus ja vastakohtien kohtaaminen. Menneisyys ja nykyisyys, Suomen muinaishistoria, luolataiteet ja myytit vs moderni teknologia ja insinöörien asenteet.
Koko Kansallisteatterin suuri näyttämö on valtava luola. Missä kiipeillään, mennään hisseillä ylös ja alas, keiktaan maan ja taivaan välillä. Lavan oikeassa reunassa pleksilasein verhottu valvomo, jossa vartija (Martti Suosalo) tarkkailee monitoreja, puhuu kanarialinnulleen ja kerkeää vielä ihastumaankin arkeologi & luolamaalaustutkijaan (Alma Pöysti). Tai ehkä se ennemminkin on toisin päin.
Kaksi insinööriä ja harjoittelija vaeltavat ja hetkittäin eksyvätkin, tehden omia mittauksiaan luolan sopivuudesta ydinjätteen loppusijoituspaikaksi. Sari Mällinen (joka soitti myös sahaa!) johtaa jämäkästi tätä kolmikkoa, ja Markku Maalismaa on Myyrä, satunnaisesti itkuun purskahtava inssi. Hömelö arjoittelija (Heikki Pitkänen) kokee ihmeellisiä elämyksiä...
Näiden ihmisten lisäksi luolissa tavataan myös kolme akrobaattisia kiipeilyitä, nousuja ja laskuja suorittavaa Entistä (Väsynyt, Silmä ja Nilkku), jotka laulavat, lumoavat ja loikkivat. Aikamoista fysiikkaakin nämä suoritukset vaativat, huh! Emilia Kokko, Helmi-Leena Nummela ja Katja Salminen ansaitsevat kyllä hatunnoston! Tuli hetkellisesti mieleen Macbethin kolme noitaakin.
Pakkaa sekoittaa sellainen Ior Bock-reinkarnaatio Kyy Punainen (Petri Manninen), joka valtavissa viiksissään ja kummallisissa asuissaan hiihtelee pitkin luolia, tilittäen sukunsa historiaa, luolamaalauksia, spermanjuomisiaan jne.Välillä koukkaistaan katsomoonkin.
Luolasto on visuaalisesti TODELLA vaikuttava! Se miten valoja oli käytetty heijastamaan luolan seinille luolamaalauksia ja esim. hissin numeroita (valosuunnittelu a'la Ville Toikka). Kaikin puolin sellainen tajunnan räjäyttävä katsojalle. Myös äänimaisema ja musiikki ovat henkeäsalpaavan kauniita. Kaikuvat äänet, tippuva vesi, koko se luolatunnelma on hyvin tarkkaan toteutettu. Heidi Soidinsalo vastaa äänisuunnitelusta ja Riikka Talvitie musiikista. Tykkäsin kauheasti myös kun insinöörit puhkesivat lauluun ja rummuttivat muoviputkilla rytmiä. Vau! Videoitakin käytetään paljon (onkohan kohta mitään näytelmää ilman niitä?) niin osana lavastusta, kuin sitten "haastatteluiden" näyttämiseen, kun toisessa näytöksessä pidetään kansainvälistä tiedotustilaisuutta.
Ja ne kristallijärven muovipullot, mä meinasin pyörtyä ihastuksesta, kun ne valtavat pullomatot hilautuivat kattoon. Ja polyteknikkojen kuoro (mulla on heikko kohta mieskuorolaululle). Monta niin mahtavan upeaa juttua.
Tässä oli kauheasti kaikkea, siis niin tarinassa kuin kaikessa ulkoisessakin. Sellainen runsaudensarvi ja yltäkylläisyyden tunnelma. Ei varmasti avaudu kaikille, ymmärrän hyvin. Ehkä vähän liikaakin asioita. Se romanssiosio oli vähän hämmentävä, olisi voinut jättää vaikka poiskin. Tosin vartijan ja arkeologinen suudelma vaijereissa roikkuen oli aika hienoa katsottavaa.
Ymmärrän hyvin miksi on kai saanut ristiriitaisia kritiikkejä. Ei kovin helppo näytelmä. Nytkin lähti ihmisiä väliajalla pois. Musta tää oli kumminkin erittäin kiehtova sekametelisoppa. Se lopun tunnelma, kun oli pimeää, ja vain kynttilät paloivat, huh! Kylmät väreet menivät selässä.
Eli kannattaa katsoa jos haluaa jotain erilaista, uusia elämyksiä teatterilta. Ei ehkä kovin konservatiiviselle katsojalle kuitenkaan. Minä pidin tästä, mutta näyttelijätyötä enemmän kuitenkin varmaan fiiliksestä ja lavastuksesta ja äänistä ja siitä kaikesta "muusta".
Nyt kuin luin HS:n (Suna Vuori) kritiikin, niin paljon samoja ajatuksia kun itselläkin:
Esitys on teknisesti poikkeuksellisen vaativa. Nimenomaan tekniikassa se silti onnistuu.
Heidi Soidinsalon tunnelmaa luovassa äänimaisemassa kaiku kertaa pisaroina tippuvan veden, ja Riikka Talvitien musiikki kajahtelee seinämistä milloin oboen, milloin steel-rumpujen tai polyteknikkojen kuoron äänellä.
Kati Lukan lavastuksessa kiipeillään, kuljetaan kaivoshisseillä ja roikutaan vaijereissa. Katsomoonkin astutaan kuin salaperäiseen, hämärään ja hiljaiseen luolaan, joka vie ajatukset syvälle ja nostaa korkealle – kunnes kerronnan hissi jää jumiin.
Suuren näyttämön tila tuntuu kasvaneen korkeussuunnassa valtavaksi. Kun arkeologi esityksen loppupuolella laskeutuu kristallijärveen luolan uumenissa, koetaan varsinainen leuat loksauttava wau-efekti.
Lukemattomista tyhjistä muovipulloista on sidottu valtavia katosta roikkuvia rypäleitä, joissa valot ja projisoinnit kimaltavat kuin kivimassojen vuosituhantinen kosteus suolakiteissä.
Näkymä on yhtä aikaa unohtumattoman upea ja kauhistuttava: tähän materiaaliin maailma kenties hukkuu jo ennen ydinkatastrofia.
Ja loppuun vielä traileri
Esityskuvien copyright Stefan Bremer
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti