Ja koska torstai oli selkeästi ensimmäisen maailmansodan teemapäivä, niin illan näytelmä eli Versailles Donmarissa jatkoi samoilla linjoilla. Tai illan ja illan. Kun menin puoli kuuden aikaan lunastamaan lippuja Donmarin lippukassalta, niin tyly todellisuus paljastui. Liput olikin ostettu matineaan!! Voi tuska ja raivo ja melkein itkukin. Koska kaikki esitykset on loppuunmyytyjä ja onnistuin saamaan niitä 10 punnan viime hetken Barclays Front Row lippuja. Ja olinkin ostanut liput matineaan, enkä sitten vaivautunut tarkistamaan varauksesta... Mikä tollo mä olen kun *taas* sössin varauksieni kanssa.
Mutta Donmarin ylenpalttisen hieno henkilökunta oli taas kerran ihanaa. Lippukassan mies sanoi että peruutuslippuja tulee melko varmaan (esitys on saanut hieman ristiriitaisia kritiikkejä, joten ihmiset eivät sitten haluakaan nähdä). No, mulla ei kyllä ollut rahaa alkaa ostelemaan uusia lippuja. Mutta mies lupasi myös meille ilmaiseksi seisomapaikkaliput! Jätin asian hautumaan ja menin läheiseen kahvilaan, missä meillä oli treffit Wendyn kanssa. Manasin sille tätä asiaa, mutta ei sitten jaksettu stressata sen enempää, kun oli ne seisomaliput luvattu.
Palattiin teatterille joskus seiskan aikaan, ja siellä oli kuin olikin palautuslippuja! Mutta päädyttiin sitten kuiteskin niihin seisomalippuihin, ja suunniteltiin sitten menevämme istumaan jonnekin, jos siellä kerran on tyhjää katsomossa. Siellä me sit hyvissä ajoin seistiin (tai aluksi kyllä istuttiin jonkun paikoilla ennenkun ihmisiä alkoi tulla sisään) ja odoteltiin. Sitten muutama minuutti ennen kun esitys alkoi, niin tuli yksi henkilökunnan heppu kysymään, että hänellä olisi pari istumapaikkaa, tuutteko. Me kun satuttiin seisomaan siinä oven kohdalla. Eipä tarvinnut kahta kertaa kysyä! Meidät sit johdatettiin alakertaan, permannolle, ja toiseen riviin. Melkeinpä talon parhaille paikoille. Jotka siis saatiin sitten oikeestaan ilmaiseksi. Tai no, olinhan mä niistä meidän matinealipuista maksanut 10 puntaa kipale. Ei meinattu uskoa tuuriamme ja oltiin ihan fiiliksissä!
Hyvillä paikoilla on helppo hymyillä!
Itse näytelmä sitten. Näytelmäkirjailija Peter Gillin uusi, ja herra vastasi myös ohjauksesta. Mä en ole herran näytelmiä koskaan nähnyt. Miksi sitten tämä Versailles? No, ensinnäkin se menee Donmarissa (aina ollut laadun tae). Toisekseen aiheen takia (liittyen 1. maailmansotaan). Ja kolmanneksi Tom Hughes. Siinä 3 hyvää syytä :-) Ymmärrän kyllä että tämä on saanut hieman vaihtelevia arvosteluita. Ensinnäkin 3 tuntia on piiiitkä aika (kun ei kyseessä ollut edes Shakespeare) vaikka kuinka sisältää 2 väliaikaa (joista eka tosin hyvin lyhyt). Ja toisekseen tyypit vaan seisoskelivat ja puhuivat. Ehkä itse tarinakin oli siis aavistuksen pitkäveteinen. Ja toki vaatii hieman taustatietoa katsojilta.
Versailles sijoittuu siis vuoteen 1919, heti 1. maailmansodan jälkimaininkeihin. Tarinan päähenkilö, nuori talousnero Leonard Rawlinson (Gwilym Lee) toimii rauhanneuvottelujen delegaatiossa Versaillesissa. Ensimmäinen näytös sijoittuu perheen maalaiskotiin Kentiin. Perheen äiti (Francesca Annis) ja tytär Mabel (Tamla Kari) tarjoavat teetä myös naapureille. Hieman simppelin oloinen nuori mies Hugh (Josh O'Connor) seurustelee Mabelin kanssa. Mabelin ystävätär Constance (Helen Bradbury) on vierailulla.
Kaiken teenjuomisen lomassa keskustellaan elämästä ja toki sodasta myös. Tämän keskellä Leonard suunnittelee tulevaa Pariisin komennustaan. Hetkittäin keskustelu on hyvinkin kiihkeää, ja varsinkin rouva Chater (loistava Barbara Flynn) esittää konservatiivisiä mielipiteitään. Toinen naapuri, Geoffrey Ainsworth (charmikas Adrian Lukis) edustaa sotaa edeltävän maailman kartanonherraa, konservatiivista Toryä.
Välillä Leonard katoaa omaan mielikuvitukseensa ja käy keskusteluja sodassa kuolleen rakastettunsa kanssa. Tämä Gerald Chater (superkomea Tom Hughes) on lapsuudenystävä, mutta kukaan ei toki tiedä poikansa ja Leonardin suhteesta.
Toisessa näytöksessä ollaan keskellä pariisilaisen rauhanneuvottelutoimiston hektistä ilmapiiriä. Kolmannessa palataan taas Kentin, juomaan teetä. Yksi näytelmän teemoista on sotakorvausten oikeutus. Rawlinson tulee siihen tulokseen, että saksalaisille esitetyt rankat korvausvaatimukset ovat kohtuuttomia ja tulevat kostautumaankin. Näin radikaaleista mielipiteistä ei seuraa mitään hyvää. Ei toimistolla eikä kotona. Ja kuten tulevaisuus osoitti, Rawlinson oli oikeassa (monen historioitsijan mielestä Saksan rampauttaminen sotakorvauksilla oli yksi painavista syistä toiselle maailmansodalle).
Mutta tykkäsin kovasti, vaikkei mikään ihan täydellinen ollutkaan. Näyttelijät olivat erinomaisia, ihan kaikki. Ja hei, niin paljon upean näköisiä miehiä uniformuissa ja saappaissa, että kannattaa nähdä jo ihan sen takia! Wendyn kanssa meinattiin pyörtyä kupsahtaa joka kerta kun Tom Hughes uniformussaan pyyhkäisi siitä meidän ohi. Sillä oli lisäksi mielettömän upeat saappaat!
Ei nää Josh O'Connorin saappaatkaan pöllömmät ole
Esityksen jälkeen jäätiin notkumaan siihen teatterin aulaan, ja niin vaan meinasi herra Hughes (joka on muuten täten virallisesti nimetty Mr Cheekbonesiksi) pyyhältää pipo päässään ohi. Mutta sain napattua miestä hihasta kiinni. Sanomattakin lienee selvää että se oli superkohtelias ja mukava ja ihana... Kehuin sen rooliasun saappaita, ja tykkäsi se niistä itsekin. Otti kuvaa varten pipan pois ja pörrötti tukkaa (tässä vaiheessa meinattiin molemmat sulaa lattialle lätäköksi). Ooh, mikä gentlemanni!
Kyllä, jatkossa katsomaan kaikki Mr Cheekbonesin näytelmät! Mä olin herran nähnyt aiemmin telkkarissa/leffassa Hollow Crown Richard II versiossa (petollinen Duke of Aumerle), Agatha Christien Endless Night-jaksossa pääroolissa (tuli joulukuussa BBC:ltä) ja uudessa Richard Curtis-leffassa About Time, missä oli aika pieni osa. Sen lisäksi joku lontoolainen mies (en muista oliko se Ian Hallard vai kuka) twiittasi joskus aiemmin tänä vuonna (tai loppuvuodesta) että tämmönen kuuma mies ois nähtävillä teatterissa piakkoin. Eihän siis voi olla menemättä katsomaan livenä, eihän? (Ja sanokaa mun sanoneen, tästä tulee vielä Iso Nimi, joka seuraa Cumberbatchin ja Hiddlestonin jalanjälkiä. Samanlaista ulkomuotoa kun löytyy, vaikkei kauhean pitkä mies ollutkaan).
Ensin Tom kuvassa ja sitten the real thing!
Sitten siirryttiin pihalle, missä oli vielä tukku muitakin näyttelijöitä jäljellä. Se oli sellasta sekavaa säätämistä, ja valitettavasti miespääosa Gwilym Lee pääsi karkaamaan kun nuorten herrojen osasto (Edward Killingback ja Josh O'Connor) kuhnailivat nimiensä raapustuksen kanssa. Ei sillä, ihan kiva niidenkin kanssa oli jutella, ja ei ollut mitään ihmismassoja.
Ja kuten sanottua, kritiikit ovat olleet vaihtelevia.Vaikken nyt tähän olekaan löytänyt niitä huonoja lainkaan. Jollei sitten blogisti Revstanin kirjoitusta lasketa siihen (ja toki lasketaan).
Tim Walker, Telegraphin teatterikriitikko antoi kuitenkin 4 tähteä:
Needless to say, there is a nasty "old country Tory" in Adrian Lukis’s tweedy Geoffrey, to symbolise everything that was wrong with the country at the time (the old brute even tries it on with Helen Bradbury’s lovely Constance, young enough to be his daughter). Simon Williams, meanwhile, apparently still sporting the same starched collar that he had in Chariots of Fire, plays an old Whitehall grandee who is trying to keep the show on the road, very much for laughs.
The agitprop aside, this is a handsome and polished piece of theatre that Gill himself directs with brisk professionalism. He is too wily an operator to confine it all simply to political argument, and there are some entertaining distractions in Tom Hughes’s spectral officer Gerald, who has what must have seemed at the time to be a rather daring obsession with the "beautiful arse" of a civil servant named Leonard (Gwilym Lee).
The piece assumes a certain degree of knowledge of its audience, it never patronises and it puts its point of view across with flair and sometimes even charm – and the acting is top notch, too. Old-fashioned theatrical virtues, but admirable for all that.
Entinen Timesin teatterikriitikko, nykyinen teatteriblogisti Libby Purves piti myöskin. Kannattaa käydä lukemassa koko pitkä postaus blogistaan, jos kiinnostaa.
Susannah Clapp, the Observer antoi myös 4 tähteä:
It is reasonable that as the stage re-examines the first world war, a play should deal with the treaty that ended it. It's surprising that it should take this form at the trend-conscious Donmar: two intervals, one aspidistra, extended arguments about whether reparations demanded from Germany would cause future conflict, detailed examinations of the Silesian coal mines. The once revolutionary Oh What A Lovely War has slid into the mainstream of theatrical consciousness. Now it is Gill's traditional structure and setting – at one with the plays of the period – that looks audacious.
Gwilym Lee, astute and fluent, evokes Maynard Keynes in the part of a liberal-minded homosexual economist: he makes every minute of the knotty debate worth attending to. Why shouldn't you learn some facts in the stalls?
Guardianin Michael Billingtonilta sen sijaan täydet 5 tähteä! Juonikin kuvattu paljon paremmin kuin mitä mä osasin sanoa:
Gill's play runs for three hours, and I loved every minute of it. Set over six months in 1919, the play starts in the Kent household of the Rawlinson family, whose son, Leonard, is shortly to leave for Paris as part of the British delegation to the Peace Conference. In the middle act, set in Paris, we see Leonard vainly arguing against French appropriation of Germany's coal-producing Saar Basin, and in the final act a disillusioned Leonard returns home and shocks family and friends with his declaration that the conflict in the heart of Europe remains unresolved.
What's On Stage -sivustolta myös 4 tähteä:
The production is handsomely designed by Richard Hudson and gorgeously lit by Paul Pyant so that the characters have a sort of secular radiance about them, fixed as vividly in the past as Gerald's ghost is challengingly alive in the present. In the centenary year of the Great War I suspect we've just been handed a superb new play that is anything but emptily commemorative.
Mikäli aihe kiinnostaa, kannattaa lukea myös kiinnostava Peter Gillin haastattelu Guardianista.
Versailles was inspired in part by John Maynard Keynes's 1919 book The Economic Consequences of the Peace, which was inspired by Keynes's experience as a delegate to the peace conference, where he had argued for more generous terms for Germany. Gill started writing in 2012 and only during writing the second act – when he saw a promotional trailer with the words "next year on the BBC – 100 years since the first world war" did he realise that the play might become part of the commemorations of that date.
Tämä oli musta niin hyvin sanottu, siis siitä mikä on ohjaajan rooli ensi-illan jälkeen:
"Once it's on, the play belongs to the actors and the audience and you can't get between those two groups of people."
Esityskuvien copyright Johan Persson
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti