Mad in Finland / Teatterikesä 7.8.2015

Suomesta tulee laadukkaita nykysirkustaitelijoita kuin sieniä sateella, ja hienoa niin. Eilen nähtiin kuinka 7 maailmalle lähtenyttä esiintyjää palaa kotimaansa konnuille vetämään Keski-Euroopassa hitiksi muodostuneen Mad In Finland-esityksensä. Suomen ensi-ilta siis, ja Tampereen teatterikesän ja Circus Ruskan yhteistuotantoa. Ranskalaisen Galapiat Cirque:n tuotantoa alunperin tämä.

Esitys on hirmuisen hauska ja kaikenlaisia pieniä yksityiskohtia myöten hienosti hiottu. Sirkustemput ovat taitavia ja esiintyjät tottakai vimpan päälle ammattilaisia. Paljon oli kaikkea muutakin kuin varsinaisia sirkusnumeroita. Suomalaiset kliseet kännyköistä, halonhakkaamisesta, viinanjuonnista, urheiluhulluudesta - mikään ei jätetä käsittelemättä. Sen lisäksi että tässä on joukko lahjakkaita sirkustaitajia, niin suurin osa soittaa jotain instrumenttiakin. Musiikki on siis vahvassa roolissa.

 

Vaihtuvat esiintymisasut repivät nekin vaikutteensa armaasta kotimaastamme, niin Eloveena-lookit kuin toppahousutkin. Tuulipukuja ja paljon Kontio-saappaita. Hienossa tuplamiehitetyssä rola bola-numerossa suoritetaan samalla mainio, "humalainen" strippausesitys. "Nyt lähti pöksyt!".

Suomalainen luonto lumisateineen ja poroineen koetaan myös. Ja joukkohiihto isoilla 7-hengen suksilla (ja sivuttainen kuperkeikka!). Ja saunapyyheasuiset suomineidot.

Ja voi sitä onnetonta jonka puhelin pirahtaa kesken esityksen! Kerrotaan vaan että seuraavaan kohtaukseen liittyi oleellisesti kirves (ja entinen puhelin). Tämä aloittaakin varsinaisen kännykkäepisodin esityksessä. Kaikkiin perisuomalaisiin lajeihin pesäpallosta eukonkantoon on saatu integroitua matkapuhelin mukaan, saavutus sekin. Ratkiriemukas saavutus.

Nekalan MM-kisat (pariakrobatiaa trapetsilla) on selostettuna (ja kannustajineen) mahtava! Puhumattakaan kannustavasta valmentajasta... Ohjelmassa "paljon heittoja, toivottavasti myös kiinniottoja". Lavatanssinumerossa pääsee yleisön edustajatkin mukaan tanssaamaan. Osallistavaa!

Tässä ei pelkästään tehdä temppuja vaan samalla kerrotaan tarinaa. Tarinaa hieman hulluista suomalaisista ja kummallisista tavoistamme. Lopun halonhakkuunumero on absurdia nykyperformanssia parhaimmillaan. Pelkästään sen takia kannattaa tämä nähdä.

Tunnelmaan päästään jo aurinkoisella Sorin Sirkuksen pihamaalla tullessa, kun siirrymme passintarkastuksen läpi Ranskasta Suomeen. Myynnissä on makkaraa ja tykötarpeita (perinteistä popkornia unohtamatta), ja pihan nurkassa nököttää asuntovaunu-sauna. Ja toki elävä humppaorkesteri virittelee soittimiaan. Kuuntelemme kuinka "kamariorkesteri" soittaa Suvivirttä asuntovaunun katolla. ja nostetaan lippua salkoon. Eino Leinon Nocturnen säkeet soljuvat kesäiltaan. Tästä on hyvä siirtyä sisälle sirkuksen pariin! Humppaorkka jatkaa sitten pihalla esityksen jälkeen. Loistavaa!

 

Mad in Finland on kyllä viihdettä koko perheelle, ihan sieltä parhaimmasta päästä. Tästä ei kyllä enää sirkusesitys paljoa voi petrata. Toivotaan että saamme heidät pian takaisin Suomeen esiintymään!

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Esityskuvien copyright Sébastien Armengol,
muut omia

Personal Symphonic Moment / Tampereen teatterikesä 7.8.2015

Mitäköhän tästä sanoisi? Koreografi Elina Pirinen on luonut Sostakovitsin 7. sinfonian (lisänimeltään Leningrad) pohjalle reilun tunnin mittaisen performanssin Personal Symphonic Moment. Siis tanssiteoksen, mutta tässä on paljon kaikkea muutakin, niin ehkä performanssi kuvaa sitä paremmin kuin nykytanssiteos?

Musiikkia (Leningradin filharmoonikkojen levytys vuodelta 1988) on kuunneltu jo pieni ikuisuus (varmaan 10-15 minuuttia) eikä lavalla ole vielä tapahtunut mitään. Pikkuhiljaa kuitenkin usvasta lipuu esiin kolme hahmoa. Ja sitten alkaa tapahtua. Välillä hitaammin, välillä nopeammalla tempolla. Nykiviä liikkeitä, grosteskeja hahmoja pastellisävyissä. Päätä pitkin valuu jotain tahmeaa, sävy sävyyn esiintyjien pastellivaatteiden kanssa. Välillä vilautellaan pyllyjä tai tissejä, ja meno jatkuu. Kaikenlaista rekvisiittaakin hinataan esiin, pienestä pallogrillistä täynnä vaahtokarkkeja aina pastellisävyisiin rotanloukkuihin. Ja muovivannallinen jääpaloja!

Välillä tanssijoiden liikkeistä tulee mieleen lintujen koikkelehtimien, tai jotkut pienet eläimet. Hiukset kasvojen edessä verhona. Tanssijat (Kati Korosuo, Katja Sallinen ja Vera Tegelmann) ovat kyllä taitavia. Kukakohan neideistä oli se näyttelijä Rosamund Piken näköinen (se neiti vihreä)?

Esitys saa kokonaan uuden ulottuvuuden kun tanssijat alkavatkin "laulaa" mikrofoneihin... Osa oikeasti laulaa, osa puhuu. Aivan absurdeja tarinoita, englanniksi. Pinkki leidi höpisee Peteristä, vihreä Nietzschestä ja keltainen säveltämisestä ja oluen juonnista.

Eturivin penkit on verhottu muovilla ja katsojilla on kertakäyttöiset sadetakit. Hieman ehkä hätävarjelun liioittelua, mutta kyllä sitä kaikenlainen tavara saattaa roiskua. Neiti keltainen suihkuttaa ainakin spraytölkistä serpentiiniä eturiviin. Pirkan Pojat on varannut pienen yllätyksenkin kesken kaiken, joka ällistyttää koko katsomon. Se miten se liittyy tähän sinfoniaan jää avoimeksi.

Mutta toisaalta, en minä muutenkaan mitään ymmärrä. Joku nykytanssispesialisti saisi pitää mulle jonkun oppitunnin aiheesta, kun tuntuu että joka esityksen jälkeen olen ihan haavi auki. Vaikka tykkäänkin, niin en ymmärrä. Ehkei se ymmärtäminen ole niin tärkeää sitten. Mutta jotenkin olisi kiva tavoittaa edes rippunen siitä mitä taiteilija haluaa sanoa teoksellaan!

Pidin minä tästä, kovastikin, mutta aika hämmentynyt olo lopuksi jäi. Hirvittävän hauska oli hetkittäin, ja tuntui että esiintyjilläkin oli hauskaa häröillessään kaikkea sekavaa.

Tätä esitettiin Zodiakissa 2013, ja nyt sitten Teatterikesässä 2 kertaa. Hällä-näyttämö on musta tosi kodikas ja pienehkä esiintymispaikka.


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.


Kuvien copyright Timo Wright

Sister / Tampereen teatterikesä 7.8.2015

Sister oli kyllä pintaa syvemmälle menevä esitys, kaikin puolin. Vaikka siskokset Rosana ja Amy Cade ovat suurimman osan tunnin ja vartin esityksestään lavalla alasti, niin sen unohti aika pian. He paljastivat enemmän sisältään, ja ulkoinen olemus menetti merkityksensä. Sitäpaitsi naiset ovat niin sinut kroppansa ja naiseutensa ja olemuksensa kanssa, ettei katsojaa enää se ulkoinen olemus kiinnostakaan (tottakai sitä aluksi katsoo että Amyllä on tatuointeja ja lävistyksiä ja tommoiset rinnat ja tuollatavalla trimmatut häpykarvat, tai että Rosanalla on poikamaisen hoikka vartalo ja keijukaismaisen kauniit kasvot).

Nämä naiset ovat avoimia. Omasta lapsuudestaan, kasvatuksestaan, nuoruuden seksikokemuksistaan, maailmankatsomuksestaan. Asiat kerrotaan niinkuin ne ovat, ja sillä sipuli. Tämänkaltaisen avoimuuden ja intiimiyden edessä voi vain seisoa ja arvostaa.

Isosisko Amy asuu tällä hetkellä Berliinissä, ja työkseen niin tutkii pornoteollisuutta kuin työskentelee siinä itsekin. Pornotähtenä ja nykyään myös prostituoituna saakin varmaan alaan aika erilaisen otteen kuin pelkästään akateemisesti asiaa lähestyvä.  Lisäksi hän toimii erilaisissa taideprojekteissa. 22 kuukautta nuorempi pikkusisko Rosana on myös taiteilija, joka tekee kaikenlaisia mielenkiintoisia performansseja ja marginaalijuttuja. Kumpikin on koulutettu, fiksu ja tiedostava. He ovat itse valinneet uransa ja juttunsa. Amy kyllä tietää ja tiedostaa seksiteollisuuden nurjat puolet hyvinkin, mutta silti todella tykkää työstään. Naisten perhe suhtautuu asiallisesti ammatinvalintoihin, mutta aikoinaan siinä oli toki pieni kriisin paikka. Välillä esityksessä pyörii taustalla lapsuuden videofilmejä, joissa kaksi pikkutyttöä esiintyy ja leikkii ja perhe-elämä on idyllistä. Heillä on ollut hyvä ja tasapainoinen lapsuus.

Alussa ollaan verhoiltuna nahkabikineihin, tanssitaan kuin strippiklubilla, käydään kysymässä yleisöstä vapaaehtoisia sylitanssiin (valitettavasti vain yksi rohkea nainen suostui mukaan, ja toinen tuoli jäi tyhjäksi), stripataan. Keskellä lavaa on pieni koroke jossa metallitanko. Sitä hyödynnetään muuallakin esityksen aikana. Kun tanssiesityksen jälkeen sisarukset alkavat puhumaan, se tapahtuu kertomalla mikä oli ensimmäinen kiihottava muisto (Rosanalla se oli Julie Andrews Sound of Musicista!).

Amy rupattelee pornofilmien teosta hauskalla ja mukaansatempaavalla tavalla. Rosana taas avautuu nuoruudestaan, kuinka hän otti suihin yhdeltä jos toiseltakin tyypiltä. Amyn teorian mukaan nainen voi ihan hyvin olla feministi vaikka pitääkin spermasta kasvoillaan. Kieli on rouheaa ja rohkeaa, mutta koska lähestymistapa on niin arkinen, niin se sokeerava vaikutus katoaa pian. Tässä voitaisiin puhua mistä tahansa ammatista, harrastuksista, mieltymyksistä. Seksi ja siihen liittyvät asiat nyt vaan ovat enemmän tai vähemmän tabuja meidän kulttuurissamme. Tarvittaisiin enemmän tämän kaltaisia esityksiä!

Välillä siskokset puhuvat yhtäaikaa, täydellisessä harmoniassa. Rosana piti Amya idolinaan. Amy lukee myös koskettavan kirjeen äidilleen, missä hän kertoo työstään Berliinissä ja elämänvalinnoistaan yleensäkin. Ja miten hän on tyytyväinen ja onnellinen siitä mitä tekee. Loppupuolella yleisö sai kolmen minuutin ajan kysyä heiltä ihan mitä tahansa. Suuri oli yllätys kun käsiä nousi ja kysymyksiä riitti koko ajaksi! Ja osaan jäi vielä vastaamattakin, kun aika loppui.

Hetkittäin sitä pohtii onko kaikki autenttista, vai onko tämä vain osa esitystä. Ei kai sillä loppuviimein ole edes väliä, koska ajatuksia tämä herättää silti. Yksi kohokohta on Rosanan pitkä monologi, mitä hän on elämässään valinnut ja mitä ei ole. Hän on mm. valinnut itse esiintyä meille alasti, ja antaa meidän katsoa vartaloaan. Hän ei sen sijaan ole valinnut miten me sen koemme. Kiihotummeko mahdollisesti, vai oksettaako se meitä. Mulla tuli kyynel silmäkulmaan tämän puheen aikana.

Lopuksi esiintyminen katsojille ikäänkuin loppuu, ja tytöt alkavat purkamaan tankoa ja pientä lavaa. Siinä rupatellaan niitä näitä, kuin ketkä tahansa duunarit työkeikan lopuksi. Seksijutut jatkuu, ja ainoana erona moneen muuhun duunariin nämä mimmit ovat edelleen alasti. Sitten he vain kävelevät pois, ja se oli siinä.

Sister on intiimi kurkistus kahden uniikin naisen elämään, naiseuteen ja ihmisyyteen. Olin ihan myyty. TTT-Klubi on kyllä aika pieni tila, mutta kaikki kolme esitystä on silti loppuunmyytyjä. Mä olin perjantaina klo 13.30, eli ehkä iltaesityksissä saivat lavalle kaksi ihmistäkin.

Valitettavasti tyhmä blogialusta ei anna linkittää kuin YouTube-videoita, niin esityksen traileri laitetaan sitten linkkinä.

Jos on ikinä mahdollisuus nähdä tämä (esim. Lontoossa olisi 29.9.-3.10.) niin menkää ihmeessä. Englanninkielikään ei pitäisi ketään karkoittaa, koska se on selkeää ja helppoa.

Harmittaa kun pressikuvissa naiset näyttävät ihan erilaisilta kun livenä nykyään. Amy on tosi sievä, ja vaaleat hiukset ovat paljon pidemmät, ja Rosana ei ole enää kalju, vaan sillä on ihana porkkananvärinen lyhyt pystytukka, josta on niska ajeltu melkein kokonaan. Ja molemmat näyttävät luonnossa myös paljon nuoremmilta. HS:n videopätkällä näkyy paremmin naisten nykylook. Rosanan kotisivuilta löytyy linkkejä taideprojekteista. Radion Kultakuume-ohjelmassa, (n. 31 minuutin kohdalta) löytyy myös Cadejen haastattelu.


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kuvien copyright Julia Bauer

Vanja-eno / Uppsala Stadsteater, Teatterikesä 5.8.2015

No jopas oli erilainen Vanja-eno tämä ruotsalaisten tulkinta! Raikas, ronski ja musiikkipitoinen. Uppsalan kaupunginteatterin viime talven hitti saapui Tampereelle Teatterikesään vetämään Vanjan kaksi kertaa, ja olen tosi iloinen että pääsin tämän näkemään.

Latvialaissyntyisen Yana Rossin ohjaustyö oli hetkittäin sellainen mutkat suoriksi versio, mutta kestoa silti liki 3 tuntia. Tällä kertaa tapahtumat sijoittuivat nyky-Ruotsiin, ja Vanja ja Sonja pyörittävät Bed & Breakfast -paikkaa. Ensimmäinen näytös mennään jatkuvan viinanjuonnin ja pilvenpolttelun merkeissä. Välillä musisoidaan (lavan oikeassa reunassa on rumpusetti, basso ja kitara) ja sitten taas örvelletään pitkin lavaa. Vanja makaa puolet ajasta sammuneena lattialle. On tuhottoman kuuma, kaikki ovat vähissä vaatteissa, kärpäset surisevat. Professori saapuu uimasta, märkäpuku päällä ja räpylöitä käsissään kantaen. Hän on missannut Sonjan synttäripiknikin kokonaan. Muuta naureskelevat tämän asustetta, mutta Astrov väittää sinilevätilanteen olevan niin paha, että asuste on ihan fiksu.

Humalaiset tyypit pelaavat Twisteriä (ääreishauskaa katsottavaa), laulavat Sonjalle, juovat lisää, musisoivat... Sonja puolustaa Astovin paatoksellisia luontopuheita liikuttavasti. Astrov kerää rahaa Greenpeacelle ja vastustaa arktisten alueiden porauksia. Sekä on vegaani... 

Teksti saa ihan uusia ulottuvuuksia kun Ilja (Telegin) kertoo miten vaimo läksi heti häiden jälkeen. Niin, heti alusta asti on selvää kuinka Iljalla ja Trugvellä (majapaikan pitkäaikainen asukas) on suhde. Miksiköhän Iljan vaimo mahtoikaan lähteä :-)

Kun ukonilma lopulta saapuu ja vie sähköt, niin sitten hipsutellaan taskulamppujen valossa. Jelena (joka muuten on raskaana, eli tuo myös oman lisämausteensa koko näytelmään) koittaa helpottaa miehensä kipuja runkkaamalla tätä, mutta ei sitten jaksakaan, joska professori tietenkin saa lisää vettä myllyynsä ettei kukaan välitä hänestä kun on vanha ukonrahjus. Onneksi ex-anoppi tulee viemän professorin sänkyyn ja lukee tälle.

Miesväki (Ilja & Trugve, Astrov ja Vanja) istuu taas kännäämässä sohvalla, ja Vanja marmattaa miksei kosinut Jelenaa 10 vuotta aiemmin. Sonja tulee paikalle, soittaa akustista kitaraa ja laulaa (Dana Del Rayn Summertime Sadness), menevät syömään keittiöön.

Toinen näytös sitten ollaan tolkuissaan, Vanjakin käy aamutuimaan lenkillä! Aamupalapöydässä on vilkasta ja taustalla Trygve on suihkussa. Keskustelu käy vilkkaana. Iljan ja Trugven välit ovat viilenneet. Porukka on vaihteeksi selvinpäin. Miettivät kuinka Astrov on notkunut heillä kauan eikä piittaa metsistään tai potilaistaan. Sonja murehtii ulkomuotoaan ja taas Ilja ja Trugve lohduttavat ja kehuvat tämän silmiä ja hiuksia. Yhdessä Jelenan kanssa päättävät tehdä Sonjalle muuttumisleikin! Tadaa, pikkumusta päälle, Ilja laittaa hiukset nätisti (Sonjan näyttelijällä ihanat pitkät punertavat hiukset) ja Jelena meikkaa. Lopuksi vetää silmän ympärille kauheat siniset renkaat. Jotka Sonja huomaa vasta myöhemmin kun ottaa selfien. Siihen loppuu sekin ilo, ja loppunäytelmän Sonja kulkee farkuissa ja ruutupaidassa, mököttäen. Ja välillä kitarasta kiukkuista murinaa soittaen.

Astrovin massiivinen ilmastonmuutossaarna (mihin on otettu mukaan Putinit ja Venäjän metsäpalot 2010 ja ties vaikka mikä) saa ansaitsemansa väliaploditkin! Lavalla olijat katsovat hieman monttu auki. Saarna ansaitsee myös aplodit yleisöltä! Ihan syystä.

On muuten aika kohtaus sekin kun Astrov lopulta tunnustaa miksi on suunnilleen muuttanut paikkaan asuvaan. Riipii päältään paidan ja astiat pöytäliinoineen pöydältä, ja asettuu pöydälle: syö minut! Valitettavasti Jelena ei kerkeä ottaa kun maistiaisen kun suihkunraikas Vanja pyyhältää paikalle suklaarasian ja pehmolelun kera! Huh! 

Professori kutsuu kaikki koolle, ja kertoo paikan myyntisuunnitelmistaan ja miten loppurahoilla voi ostaa Mallorcalta kesämökin. Seuraa tietenkin riitaa ja lopuksi Vanja purkautuu että hänestä olisi voinut tulla mitä hyvänsä, vaikka uusi Dostojevski. Tähän muut innostunuvat, ja heittelevät muita nimiä Selma Lagerlöfistä Kurt Cobainiin. Sonja lukee Bronten Humisevaa Harjua mikrofoniin... Kunnes Vanja tulee mikrofoniin huutaen ase kourassa riehumaan.

Muut ovat palaamassa kaupunkiin, mutta vielä ennen lähtöä Astrov ja Jelena panevat näppärästi pleksiseinää vasten. Vanja jää lukemaan kaupan kuittia ääneen, eikä edes huomaa Sonjan huitaisevan pilleripurkkia naamaansa. 

Vaikka näyttelijät puhuivat riikinruotsia, niin yllättävän hyvin siitä sai selvää ja oysyi kärryillä. Toki turvauduin tekstityksenkin (suomi ja englanti). Tosin se herätti monessa kohdassa hämmästystä ja hämmennystä, koska ne olivat keskenään ihan erilaisia välillä. Siinä missä suomiteksti puhui boolista, niin englanninkielinen puhui Pimm'sistä! Toki niitä oli myös lyhennetty, reippaastikin, mutta että ne oli myös muokattu lukijakuntaa ajatellen. Katsojaa toki varoitettiin pelkistyksestä jo heti kättelyssä: " Tekstitykset ohjaajan toiveesta pelkistettyjä". No... sitä ne olivat. Kun Astrov piti ilmastonmuutossaarnaansa, tekstityksessä luki: "improvisointia ilmastonmuutoksesta" :-)

Lavastus oli mainio. Kiinteä, pleksimuovista tehty tunnelimainen rakennelma taustalla, missä on vanhoja puisia ovia. Siellä tunnelissa on sitten keittiö, kylppäri/vessa ja muita huoneita, missä välillä vedetään kohtauksia, kun ei olla lavalla. Ja niissä myös näytellään paljon sellaisia äänettömiä taustakohtauksia. Esimerkiksi yksi sellainen on kuolleen lokin onkiminen tukkeutuneesta vessan pöntöstä. Tsehovista puhutaan myöhemminkin, ja myös Lokki-näytelmästä. Trugve kysyy kuka on Tsehov. Lakoninen vastaus: niin öljynporauslautalla ei lueta Tsehovia.

Yksi parhaita asioita olivat laulu- ja soittotaitoiset näyttelijät. Heiltä sujuu rockklassikot Doorsin Break On Through'sta Tom Waitsin All the World is Greeniin ja Bowieen. Sonja laulaa upeasti! Ja Trugven näyttelijä soittaa myös saksofonia. Lopussa myös Vanjan äiti (tamburiini) ja majatalon asukas (xylofoni) liittyvät mukaan soittoon kun vetävät Status Quon Living On an Islandin. Aivan omannäköisensä sovitukset saivat nämä biisit.

Näyttelijät ovat toinen toistaan parempia, ja tietenkin itselle kaikki ihan vieraita. Rumaa Sonjaa ei nähty taaskaan, koska Emelie Wallenberg oli kukkaakin kauniimpi ja hehkeämpi. Yngve Dahlberg oli tosi erinomainen Astrov, raamikas ja vihreän maailmanparantajan prototyyppi, Pariskunta Ilja (Eli Ingvarsson) ja Trugve (Logi Tulinius) olivat molemmat aika isossa roolissa, semminkin kun Trugve on kokonaan uusi hahmo!

Vaikka tätä oli modernisoitu, lisätty ihmisiä, niin sama tuttu tarina siellä oli. Ilmastonmuutosagendoineen erittäin ajankohtainen ja koskettava. Se pysähtyneisyyden ja toimettomuuden fiilis,  kuinka "jotain tarttis tehdä" mutta kukaan ei saa oikein aikaan mitään. Loppu on tavallista lohduttomampi, kun Sonja päättääkin luovuttaa. Mutta katsoja tuntee kokeneensa jotain suurta, silmät avaavaa ja mykistävää.

Varmasti sellainen esitys joka jakaa katsojien mielipiteet kahtia. Minä tykkäsin kovasti, oli moderni tulkinta, mutta silti niin tuttu. Kiitos Teatterikesä!!

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Valokuvien copyright Micke Sandström.

Jotain Toista / Q-teatteri, Teatterikesä 4.8.2015

Halu on kumma asia. Monisyinen ja konstikaskin. Ja miten tuoda se näyttämölle. Q-teatterin osaava porukka onnistuu Milja Sarkolan ohjauksessa kuitenkin erinomaisesti. Jotain Toista on ajatuksia herättävä, mutta samalla erinomaisen viihdyttävä. Loistavaa teatteria siis. Näytelmän alaotsikko on "henkilökohtaisen halun näyttämö" - taidatkos sen paremmin sanoa?

Esityksessä tehdään teatteriesitystä. Ohjaaja koittaa saada henkilökohtaisesta elämästään kertovaa tarinaa kasaan. Näemme sarjan kohtauksia hänen eri elämänvaiheistaan. Vaihtuvat näyttelijät näyttävät meille näitä pieniä ikkunoita menneisyyteen. Tarinaa ei seurata kronologisesti tai lineaarisesti, ja välillä on hieman sekavaa missäs nyt mennään. Varsinkin kun Ohjaajan esittäjäkin vaihtuu moneen kertaan. Välillä taas kertojana toimiva Ohjaaja hyppää itse mukaan proggikseen esittämään itseään.

Koko viiden hengen naiskaarti on mainiossa iskussa. Roolit vaihtuvat, mutta se jotenkin kuuluu asiaan, niinhän ne tekevät teatterissa muutenkin. Pääsääntöisesti Ida Kuningas vetää Ohjaajan roolia. Ilmeikkäästi ja taitavasti. Ohjaaja on estynyt, ahdistunut, epävarma. Tämän puolisona taas kerran hirveän hienon roolityön tekevä Emmi Parviainen. Puoliso on rento, sinut itsensä ja seksuaalisuutensa kanssa. Mä jotenkin tykkään kovasti Parviaisen tavasta olla läsnä näyttämöllä.

Elena Leeve on aina yhtä ihana ja kaunis ja lahjakas ja pidin myös Lotta Kaihuasta. Sanna-Kaisa Palo vetää jopa kahdet väliaplodit esityksessä, ensinnäkin avioliittoneuvojan roolissa ja myöhemmin hirveän hepulikohtauksen saavana. Huikeaa!

Unohtamatta kuitenkaan porukan ainoaa miestä, eli Tommi Korpelaa. Hän taipuu millon ohjaajan isäksi, milloin veljeksi, milloin keneksikin. Edelleen mun mielestä yksi Suomen karismaattisimmista miesnäyttelijöistä on taas ihan suvereeni. Oli sitten pikkupoika joka leikkii pornolehden kuvauksia, tai keski-ikäisen miesohjaajan prototyyppi.

Teksti on paikoitellen suorasukaista, rohkeaa (hei, jos esitys alkaa sanoilla I want to lick your pussy, niin mitä voi odottaa), ja ravistelevaa. Miksi keski-ikäiset miesohjaajat palkkaavat nuoria ja nättejä naisohjaajia rooleihin? Miksi oman puolison kosketus ahdistaa ja kahlitsee? Miten se himo muuttaa muotoaan matkan varrella, mutta on kuitenkin pohjimmiltaan samaa, kohdistuu se sitten miehiin tai naisiin. Ohjaaja kamppailee identiteettinsä kanssa, lankeaa hetkittäin samaan kuin ne miesohjaajatkin, jotka roolittavat esityksiä nuorilla ja näteillä naisilla. Kotona odottaa lapset ja puoliso, mutta baari ja muut naiset viettelevät seireeninlaulullaan.

Olen varma että jokainen katsoja tunnisti itsensä jossain vaiheessa iltaa esityksestä. Riippumatta omasta sukupuolesta tai seksuaalisesta suuntaumisesta. Kaikki ne kömpelöt iskuyritykset, yhden illan jutut, ihastumiset, ja toisaalta taas parisuhteen arjen, suhteen väljähtymisen, himon katoamisen. Jokaiselle jotain. Onneksi tekstissä oli paljon hauskoja kohtia, hersyviä repliikkejä ja tilannekomiikkaakin. Muuten voisi olla aika raskastakin paikoitellen; joutua katsomaan peiliin omia tuntemuksiaan. Vahva omaelämäkerrallisuus paistoi tekstistä, ja välillä sitä aina ajautui pohtimaan kukas näyttelijä tai ohjaaja tai muu nyt on lavalla. Sitten tarina vei taas mukanaan.

Mukana oli paljon todellisia helmikohtauksia, esimerkiksi kun Tommi Korpelan esittämä mies väittää suurinta osaa suomalaisia naisnäyttelijöitä hulluiksi, mainiten nimeltä nyt ainakin Miitta Sorvalin ja muutaman muun. Tästä seuraa sananvaihtoa, jonka päätteeksi mies toteaa Elina Knihtilänkin olevan vähän hullu. Yleisöllä on hauskaa. Ei kai tämä muuten niin naurattaisi ellei tietäisi Knihtilän olevan oikeassa elämässä Korpelan puoliso.

Mä missasin tämän esityksen keväällä, kun jotenkin se vaan jäi. Sikäli hienoa että nyt oli mahdollisuus paikata tämä erheeni, kiitos siitä Teatterikesä! Moni muukin tuntui olevan liikkeellä, sillä Tampereen Teatterin päänäyttämö oli ihan täynnä. Yleisössä on paljon myös pirkanmaalaisia näyttelijöitä, joita teatterifanin oli kiva bongailla.


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kuvien copyright Pate Pesonius

Belfast Boy / Tampereen teatterikesä, TTT 3.8.2015

Tämänvuotinen Teatterikesä potkaistiin omalta osaltani käyntiin tänään, ja aikamoisella tavalla potkaistiinkin. Suoraan päähän, sisäelimiin ja sydämeen. Brittituotanto Belfast Boy on tunnin mittainen monologi, missä näyttelijä Declan Perring vetää vaikuttavaa tekstiä niin että heikompia hirvittää. Kat Woods on ohjannut ja käsikirjoittanut. Tampereen Työviksen piskuinen Kellariteatteri on juurikin oiva paikka tämmöiselle intiimille monologille.

Nuorehko mies tulee tapaamaan kallonkutistajaa. Heppu kun ei saa oikein nukuttua ja on itse sitä mieltä että lääkeresepti riittää ratkaisuksi. Mutta kun se omalääkäri haluaakin pureutua asian ytimeen eikä anna pillereitä, vaan sen sijaan passittaa spesialistille. Noh, tästä alkaa sitten Martinin tunnin mittainen yksinpuhelu. Vaikka hän sanookin, ettei tarvitse mitään apua, ja ei hänellä ole mitään ongelmia. Siinä sitten tarinan pikkuhiljaa ryöpytessä tai hetkittäin tihkutessa miehestä ulos saa katsoja itse päättää onko Martinilla ongelmia vai ei. Tai ylipäätään mitään kerrottavaa.

Ison irlantilaisperheen nuorin lapsi Martin kertoilee lapsuudestaan Belfastissa, miten molemmat vanhemmat olivat eläkkeellä kun hän syntyi, äiti sairaanhoitajan hommista ja isä armeijasta. Pienestä asti Martin on tiennyt olevansa homo, ja hänellä oli muistoja ja perusteita tämän asian tueksi. Kuinka hän varastaa kaverinsa Ruthin uudet kengät ja kuinka hän myös nyysii samaiselta Ruthilta tämän Daisy-nuken vaatteet omalle He-Man nukelleen :-) Martinin veljet liittyvät UVF:hän jäseniksi (Ulster Volunteer Force), joka on kuulemma IRA:n protestanttiversio. Tästähän ei tietenkään seuraa mitään hyvää, koska veljekset sössivät terroristiuransa, jonka seurauksena koko perhe joutui muuttamaan Englantiin. Englannissa sitten kiusataan irlantilaisaksentista ja veljekset ovat alvariinsa vankilassa ja muutenkin pulassa. Kokemukset olivat liikaa sairaalloiselle äidille...

Martin halusi nuorena näyttelijäksi (sitä sisäistä diivaa tämä tuo esille moneen otteeseen), mutta dysleksia tuli vastaan. Onneksi löytyi korvaava taidemuoto eli tanssiminen. Martin oli selvästi lupaava ja lahjakas. Valitettavasti käsi silpoutuu tyhmässä onnettomuudessa ja haittaa hieman tulevaisuutta tanssijana. Kyllähän se parantuu, mutta jättää isot arvet (joita on kätevä käyttää tekosyynä kun ei Kuninkaallisen balettikoulun ovet aukeakaan - tanssijan pitää olla ulkoisestikin sopiva rooleihinsa). Näppärästi Perring kävelee tovin käsillään demotakseen käsien toimivuutta.

Välillä Perring esittää muitakin henkilöitä, ja tosi hyvin muuntautuukin näiden nahkoihin kanssa. Milloin on joku veljistään, astmaattinen ja keuhkoahtaumatautinen äitinsä, isänsä, lapsuudenkaverinsa Ruth tai joku muu lukuisasta henkilögalleriasta.

No, koska Martin on köyhä ja sattuma puuttuu peliin, hän huomaakin varsin helpon ja kätevän tavan tienata rahaa. Tässä vaiheessa näytelmä alkaa tienaamaan sitä K16 ikäsuositustaan, kun päästään kuvailemaan seksiakteja mihin Martin on muutamista kympeistä valmiina. Ja tässähän käy niinkuin voisi kuvitellakin. Pienistä pikakohtaamisista yleisissä vessoissa edetään syvemmälle. Huumeet, bilettäminen jne astuvat myös kuvioihin. Ja hei, Martin on tässä vaiheessa alaikäinen... Muutto Lontooseen ihanan Larryn kanssa, ja aika graafisesti kuvattuna heidän suhteensa vähemmän kaunis puoli... Reilut kolme vuotta Martin roikkuu väkivaltaisessa ja alistavassa suhteessa, uskoen rakkauteen ja anteeksiantoon. Ei auta. Lopulta järki voittaa, vaikka kaikki omaisuus sitten kirjaimellisesti palaakin.

Kaiken tämän jälkeen Martin pääsee psykiatrin tuolissa vihdoin asian ytimeen. Muistellessaan lapsuudenkaveri Markia, jonka luona vietti öitä 12-vuotiaana. Tässä vaiheessa viimeistään katsojan kurkussa on iso pala. Niin hyvin Perring eläytyy nuoren pojan nahkoihin että huh huh. Tässäkin poika syyttää itseään ("kyllä mä siitä varmaan tykkäsin, kun menin uudelleenkin niille yöksi"). Kai aika moni raiskauksen uhri syyttää itseään?

Eikä kaikella tällä sekoilulla ja epätoivolla voi olla olematta myös terveydellisiä seurauksia. Mutta Martin sanoo: "I control it. It does not control me". Niin. Kaiken tämän jälkeen onko ihme ettei mies saa nukutuksi?

Sitten munakello soi, psykiatrin aika on tullut päätökseen ja Martin lähtee pois. Se oli siinä. Aplodit ovat aika mahtavat; koko loppuunpakattu TTT:n Kellariteatteri tuntuu olevan vaikuttunut.

Muutama ääniefekti (soiva puhelin, musiikkipätkät) ja valoilla sopivan hillittyjä efektejä. Ei siinä paljon rekvisiittaa tarvita. Riittää voimakas teksti ja taitava esiintyjä. Olin aika vaikuttunut. Ehkä hieman kliseinen tarina, mutta erittäin hyvin toteutettu.

Hetkittäin Declan Perring muistuttaa minua Andrew Scottista. Ehkä se on irlantilainen aksentti (aplodit tästä, koska Perring on ihan natiivi-lontoolainen), mutta myös ehkä rankka-aiheinen monologi. Millainen Sea Wall oli, esityksenä. Tämä(kin) perustuu todellisiin tapahtumiin. Ja jotenkin se tapa näytellä, välillä pienin elein ja välillä kaikki räjähtää käsiin. Miten alussa Martin on hieman hysteerinen, pyytelee jatkuvasti anteeksi käytöstään lääkärin vastaanotolla. Miten mies muuttuu vajotessaan syvemmälle oman elämänsä muisteluun. Kaikki ne fyysiset merkit mitkä kertovat suuresta hermokuormasta. Ja jännällä tavalla yleisöstä tulee Martinin psykiatri, koska hän puhuu meille, ja emme koskaan kuule lääkärin puolta keskustelussa, vaikka niitä kaikkia muita henkilöitä kuulemmekin. Sikäli Perring onnistuu loistavasti, koska minä ainakin unohdin että hän on lavalla näyttelemässä jotain hahmoaa. Koska hän ON Martin.

Erinomainen, ajatuksia herättävä ja mieleen raksuttamaan jäävä esitys. Onneksi tässä oli myös paljon huumoria, koska muuten olisi voinut olla hieman turhan rankka.


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kuvien copyright Teatterikesä / Kat Woods

Sibelius, Vampyyrinmetsästäjä / Kumpulan metsäteatteri 28.7.2015

Onneksi Sanna vinkkasi tästä Twitterissä, muuten olisi kesän hauskin kesäteatteriesitys jäänyt huomaamatta kokonaan! Saimme kasaan vielä kunnon seurueen ja kaikki meistä tykkäsivät esityksestä kovasti. Muutama esitys on vielä jäljellä, ja jos lippuja vielä saa, niin suosittelen erittäin lämpimästi.

Kellariteatterin ja Teatteri Ilveksen yhteistoimintaproduktio juhlistaa omalla tavallaan kansallissäveltäjämme Jean Sibeliuksen 150-juhlavuotta. Juho Liiran käsikirjoittama ja ohjaama (ja myös puoliksi puvustama ja tuottamakin; se toinen puolikas on Jaakko Perilä) Sibelius, vampyyrinmetsästäjä kertoo Jannen kaksoiselämästä. Toisaalta tämä on menestyvä muusikko ja toisaalta taas... Helsingin kasvavaa vampyyripopulaatiota tehokkaasti harventava tarkka-ampuja. Meidän porukka pohti ennen esitystä kuinka monta vampyyria Sibbe saa teurastettua, ja tukkimiehenkirjanpitoni mukaan 25 epäkuollutta meni. Tosin yksi näistä oli ihmissusi, ja osaa Janne ei ampunut, vain viimeisteli vaarnalla.

Näytelmä sijoittuu 1890-luvulle ja kohtaamme lukuisia suomalaisia kulttuurivaikuttajia noilta ajoilta. Paikalla poikkeaa myös aikakauteen kuulumattomia tyyppejä, vai mitä sanotte näistä nimistä: Roger Moore, Lalli ja piispa Henrik, Juha Hurme ja Jeesus? Hyvin sinne joukon jatkoksi nämäkin menevät. Tarinahan on aika päätön, mutta ah, niin viihdyttävä. Sibelius (Jussi Taipalharju näyttää muuten kovasti nuoren Jannen ja Juhan Af Grannin risteytykseltä) metsästää niitä epäkuolleita viuluopettajansa Mitrofan Vasileffin (Miro Apostolakis) ja viulunsoiton oppilaansa Adolf Paulin (Reetta Moilanen) kanssa. Mutta sitten välillä pitäisi keskittyä siihen säveltämiseenkin. Jos kohta Mitrofan sanookin ettei Jannesta tule kaksista viulistia, mutta ehkä säveltäjänä tämä saattaisi pärjätä :-)

Välillä Janne ihan oikeasti koittaa keskittyä musiikkiin, ja jättää vampyyrinmetsästykset pitkäksi aikaa. Mitrofanin viimeinen kirje ei tavoita tätä, mutta lopulta Adolf saa houkuteltua Jannen takaisin ruotuun. Onneksi: "Adolf, emmä muistanu et tää on näin hauskaa!" Katsojilla on myös.

Koko 15-henkinen näyttelijäpoppoo on hurjassa vedossa. Roolit vaihtuvat lennossa, eikä siihen tarvita sen kummempia asusteiden muutoksiakaan. Muutenkaan lavasteita tms ei ole, vaan Kätilöopiston kalliot toimivat riittävinä taustoina kaikelle kirmailuille. Ja kirmailua tässä totisesti piisaa. Välillä ollaan Liperin kesäteatterissa seuraamassa Juha Hurmeen ohjausta, johon tämä on kirjoittanut itsensä mukaan näytelmään (näytelmään, jossa Janne tappaa runonlaulajia, ja näiden kuolonkorinoita kirjataan sitten ylös)... Esityksessä on mainiota repliikkejä. "Adolf, Lönnrot sätkii vielä", kun listivät kansallisrunoilijamme. Tai Kaarlo Bergbomin kommentti: "Mä olen suomalaisen teatterin grand old man" - Mutta vastineeksi tulee vaan: "Syö hopeaa".

Kansallisteatterin koko Elinan Surman esitysporukka saa maistaa samaa lääkettä. Elinan Surma muuten oli aivan mainio! Näin Laukon Kartanon naapurissa asuvana tämä viihdytti erityisesti. Lopuksi lahdattavana on enää Kaarlo Bergbom (Jussi Lankoski), Ida Basilier (Sara Paasikoski) ja kaikkien vampyyrien alku ja juuri Elli Tompuri (Sara Pirhonen)! Mutta Jannen käsi on vakaa ja vaarnat valmiina.

Välillä seuraamme Eugen Schaumanin siskon Sigridin päiväkirjan lukua huuliharpun säestyksellä. Myöhemmin pääsemme todistamaan Bobrikovin ampumista Roger Mooren (Jussi Lankoski) ja seksologi Jarkko Martikaisen (Jaakko Perilä) selostamana. Moore onkin ollut Jannen salainen agentti!

Välillä Janne juhlii kavereiden kanssa Kämpissä, mutta seuraavana aamuna vampyyrientappaminen ei sujunutkaan... "Sä et taida olla ihan metsästyskunnossa". No ei tainnut niin. Menevät sitten Kämppiin... Jannen tahtipuikko on muuten varsin monikäyttöinen.

Mainiolla tavalla nämä oikeat historialliset henkilöt heräävät elämään. Ja kuolemaan.

Vuonna 1941 on laskuvarjoharjoitukset. Antti Rokka (Reetta Moilanen) ja Christopher Lee (Hilkka Saarela) ovat valmiina hyökkäämään Porkkalaan. Lee hokee Sarumanin reploja ja huutelee välillä "Mordor"! Jannella on suunnitelma: samaan aikaan kun Rokka ja Lee hyökkäävät, niin Lalli (Jaakko Perilä) lähtee Köyliönjärven jäälle kirveensä kanssa Piispa Henrikin metsästykseen ja Antti Hurme (Jussi Lankoski) ohjaa trilogian tästä kaikesta.

Väillä aina lauletaan ja soitetaan, lopuksi Anssi Kelan Nummela. Hmm... Roxetten Sleeping In my Car kaikaa yhteislauluna hienossa joukkolahtauskohtauksessa, missä ammutaan ja vaarnataan ihan solkenaan mm. Tekla Hultinia, Järnefeltia, Snellmania, Topeliusta, Leinoa, Canthia...

Riemastuttava esitys kaikenkaikkiaan!! Koko sakille aplodit ja kiitokset. Tämän paremmin ei Sibben juhlavuotta voisi enää viettää. Kyllä tässä kansallistunne nousi rintaan :-)


Esityskuvien copyriht Vilma Ventola
muut omia