Noble Savage / Sonya Lindfors & Zodiak, Teatterikesä 10.8.2017

Sonya Lindforsin ja Zodiakin tanssiteos Noble Savage on monellakin tapaa ajankohtainen ja tärkeä, mutta myös melko rönsyilevä. Asiaa oli niin paljon että se tuntuu jo hieman tukahduttavalta. Periaatteessa tässä oli rutkasti kiinnostavia elementtejä, mutta kaikkea oli vaan niin paljon että mistään ei saanut oikein otetta.

Kuudesta afro-suomalaisesta (kai tämä on sitten korrekti termi, koska Teatterikesän sivuilla sitä käytetään) ja muutamista "kantasuomalaisista" (mitä sekin sana sitten pitää sisällään) koottu ryhmä tanssii savun ja vihreiden valojen keskellä. Kävelevät ympäriinsä telttakylässä, mumisten, laulaen, äännellen, aavemaisen ujeltavan musiikin tahdissa.

Esityskielinä ovat suomi, englanti, twi ja lingala. Kaikkea ei siis suurin osa katsojista ymmärrä, eikä ehkä ole tarkoituskaan. Teos yhdistelee Pocahontas-tarinaa liikkeen ja tanssin keinoin, ja vetää siitä yhtymäkohtia nykymaailman tilaankin. Välillä tuntui että ollaan asian ytimessä, nyt minäkin näen valon ja ymmärrän mitä tässä halutaan sanoa. Ja sitten taas en. Kuka saa esittää ja ketä, kulttuuriset representaatiot mietinnässä. Noble Savagessa Pocahontaksen roolia voi esittää yhtä lailla mies kuin nainenkin. Ylipäätään koko noble savage/jalo villi käsite (suosittu 1600-1800-luvuilla) ja miten se kytkeytyy nykypäivään. Rodullistaminen, toiseuttaminen, rasismi, marginaalisuus, ulkopuolisuus, vieraannuttaminen, kotouttaminen, ihmiskauppa, stereotypiat, vihapuhe, emansipaatio, postkoloanilismi... Vaikeita termejä omaksua monelle, edelleenkin. Siksi niistä pitää puhua ja siksi niitä pitää käsitellä taiteen keinoin. Ehkä monen katsojan silmät avautuvat: näinkö tänne tulevat ihmiset kokevat?

Mustaa ja valkoista tuodaan teoksessa esille monellakin tavalla. Ja vastakohtia ylipäätään. Mutta kun asiat eivät ole niin yksinkertaisia, vain mustia tai valkoisia. Mulle tuli joistain kohdista mieleen Ira Aldridge, joka teki (ihonväristään huolimatta) vaikuttavan teatteriuran Lontoon ja Euroopan lavoilla 1800-luvun alkupuolella, varsinkin Shakespeare-tulkkina. Kalpeanaamoja tulvahtaa lava täyteen. On siellä astronautti ja John Smith ja ties vaikka ketä.

Onko se avoimuutta, jos kaverina on kaikenlaisia vähemmistöjä? Onko käänteistä rasismia olemassa? Valkoisen miehen taakka ja syyllisyys... "Rajat kiinni" möykkää esityksessä änkyräsuomalainen. Kuka meistä on etuoikeutettu? Olisiko jo aika myöntää että valkoinen heteromies on tässä yhteiskunnassa normi, ja se etuoikeutettu. Ehkä pitäisi antaa tilaa myös vähemmistöjen äänelle ja kuunnella ihan oikeasti mitä muut haluavat sanoa.

Musiikki on moninaista: musikaalibiisiä, barokkia, diskoa, hiphoppia, räppiä, kasarihittejä (Mr Misterin Broken Wings!), osa tulee nauhalta, osa lauletaan ja soitetaan lavalla.

Tämä oli kyllä hieman liian pitkä esitys, varsinkin ilman väliaikaa vedettynä. Ja kun sitä asiaakin oli enemmän kuin yhteen esitykseen olisi mahtunut. Kaikkea mahdollista esitystaidetta on mukana: tanssia, laulua, mimiikkaa, livemusaa, näytelmäharjoituksia. Runsaudensarvi. Ymmärrän kuitenkin hyvin miksi tämä sai TINFO-palkinnon tänä vuonna.

Tämä muuten sitten kuvattiin ja esitetään joskus myöhemmin Teemalla. Esityspaikka oli Ylen Mediapolis Tohlopissa, ehkäpä juuri kuvaamisen takia.


Kuvien copyright Sanna Käsmä.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Jemina - The Great American Show / Helsingin kaupunginteatteri & Zodiak 22.3.2017

Nyt on jotain komeaa, kimaltavaa, kantaaottavaa ja kaunista tarjolla kaikelle kansalle. Jemina - The Great American Show lunasti kaikki odotukset, ja tarjosi vähän bonustakin. 

Uskalsin toivoa räväkkyyttä, upeita koreografioita, vahvaa kommentointia amerikkalaiseen elämänmenoon, vertaansa vailla olevaa pukuloistoa - ja sain kaiken sen. Jos menet katsomaan vain yhden esityksen tänä keväänä, olkoot se tämä!

Jyrki Karttunen vastaa koko Jemina-konseptista, ja tietysti koreografioista. Mutta nyt mukana on myös Heidi Räsänen käsikirjoittamassa ja ohjaamassa. Kymmenen tanssijaa ja aivan älytön määrä kohtauksia, kuvioita, juonenkäänteitä - aikamoinen paketti. Mutta huoli pois, hyvin toimii!

Helsinki Dance Companyn, Helsingin kaupunginteatterin ja Zodiak - uuden tanssin keskuksen kanssa tehty kimppahanke on kaikinpuolin hersyvä kokonaisuus. Taitava tanssiryhmä maestro/koreografi Jyrki Karttusen johdolla venyy semmoisiin suorituksiin, että huh. Pukuvaihtoja on ihan järkyttävä määrä, ja Karoliina Koiso-Kanttilan suunnittelemat asut pitäisi palkita jollain performanssi-Oscarilla. On paljettia ja kimalletta, mutta myös maskuliinisia cowboy-ruutupaitoja, hääpukuja, pikkutyttöjen lyhyempääkin lyhyempiä helmoja. On toppatakkia ja tuulipukua, sulkakoristeisia päähineitä ja erilaisia satuhahmoja. Jakkupukuja ja ammustehtaan työntekijöiden ruutumekkoa. Cheerleadereita ja prinsessahäitä. Just name it! Silmäkarkkia koko rahalla.

 

Kaapelitehtaan Pannuhalli on sisustettu Jukka Huitilan toimesta viehättäväksi yökerhoksi kattokruunujen, pienten pöytäryhmien ja punaisten kankaiden avulla. Siellä viidellä eri lavalla, ja vähän niiden ulkopuolellakin, kelpaa esiintyjien. Huitila on suunnitellut myös näyttävät valot. Tuttuun tapaan Tuomas Fränti vastaa äänisuunnittelusta ja musiikista - ja siellä onkin kaikenlaista ihanaa helmeä joukossa. Ja musiikkityylejä laidasta laitaan.

Eihän tämä mikään "pelkkä" tanssiteos ole, vaan ihana sekametelisoppa. Stand-uppia, burleskia, performanssitaidetta, cabareeta, dragshow'ta ja vaikka mitä. Yltäkylläisyys pursuilee, mutta pysyy hyvin raameissa. Juuri kun tuntuu että mopo lähtee käsistä, niin palataankin ruotuun. Vaikka hetkittäin on tarjolla tiivitäkin kannanottoja, niin liian vakavaksi homma ei mene missään vaiheessa. Pilke säilyy silmäkulmassa. Maailma on mennyt niin kamalaksi paikaksi, että eihän tässä voi kun nauraa. Moneen muurahaispesään sohaisten saattaa aina saada aikaiseksi jotain kuhinaa.

 

Jakkupukuinen First Lady saattaa joutua salamurhatuksi turvamiehistä huolimatta, mutta Jemina ei kuole koskaan. Muuttuu vain moneksi. Noitatohtorin avulla sitä voi herätä uudelleen henkiin. Esityksessä kierrätetään ja muokataan uusiksi paljon erilaista satuperinnettä. Ja onpahan muuten yksi perhanan upea lohikäärmekin! Välillä myös edellisen Jemina-esityksen (Jeminan monta elämää) tyyppejä putkahtaa lavalle, ja hahmoja myös Jyrki Karttusen aiemmista koreografioista vuosien varrelta. Mutta kuka on hirviö? Minttusuklaat juova Maire vai nukketeatterimies Sebastian? Tuttuun tapaan Meryl Streep saa osansa. Ja sitten on taas ihan paras tyttösetäarmeija kirsikkapaidoissaan ja rintaliivirotaatiotansseineen.

On vaikea poimia suosikkejaan ja kohokohtia, koska kaikki on vaan niin upeaa katsottavaa. Mä nostan hattua koko työryhmän lahjakkuudelle ja monipuolisille koreografioille. Vaatevaihdot menee sujuvasti (kulissien takana käy kyllä varmaan aikamoinen sutina). Lämmin kiitos tanssijat Auri Ahola, Anne Hiekkaranta, Jyrki Karttunen, Jyrki Kasper, Aksinja Lommi, Heidi Naakka, Mikko Paloniemi, Justus Pienmunne, Kalle Pulkkinen ja Kaisa Torkkel. Olitte ihan parhaita, koko konkkaronkka. 

Erityismaininta Mikko Paloniemen hehkeälle kapakkaruusulle ja Heidi Naakan nilja-Sebastianille. Ja Jyrki Karttusen eri aksenteille (täydestä menee niin germaanisena tyttösetäupseerina kuin ranskalaisena haute coiture-spesialistina). Jos joskus tanssityöt teiltä loppuvat, niin voitte heittämällä perustaa jonkunlaisen performanssi/viihderyhmän.

 

Oli muuten hauskaa kuunnella yleisön kommentteja ja katsella reaktioita. Meidänkin pöydässä istui muutama nainen, jotka kuvittelivat tanssijoista suurimman osan olevan miehiä. Ehkä on siis hyvä ravistella hieman ihmisten perinteisiin tottuneita käsityksiä sukupuolten stereotypioista. Tämä jos mikä antaa siihen oivallisia välineitä.

Esitys tarjoaa paljon naurua (jopa kyynelten läpi) mutta kyllä tämä onnistuu liikuttamaankin kovasti. Lopuksi esiintyjien kuoriuduttua muotinäytösluomuksistaan ja keräännyttyään paljaimmillaan yhteen... Siihen vielä Jeminan koskettava pohdinta: If the Russians love their children too. Silmiä pitää pyyhkiä.

 

Kaikkea tarjoillaan yltäkylläisesti, ja katsojan vastuulle jää mitä hän ottaa kotiin viemiseksi tästä performanssitaiteen buffetpöydästä. En voi uskoa että kukaan ainakaan jää nälkäiseksi, paitsi korkeintaan santsikierrokselle. Esityksiä on vain 8.4. asti, ja luultavasti tämä Jemina show ei enää palaa! Tiedät siis mitä tehdä...

Kuvien copyright Marko Mäkinen.

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Jemina on täällä taas!

Tänään on vihdoin se päivä kun ihana diiva, tanssilegenda ja monitahoinen Jemina on taas ilonamme! Nimittäin Jeminan uusi show saa ensi-iltansa Kaapelitehtaan Pannuhallissa illalla. Jemina - The Great American Show! Konfetteja, hurraahuutoja ja vaaleanpunaisia ilmapalloja!

Minulla on ollut ilo ja kunnia kuulua Team Jeminaan tämä alkuvuosi. Eli olemme päässeet seuraamaan harjoituksia ja viemään Jeminan ilosanomaa eteenpäin. Porukan ensimmäinen kokoontuminen oli jo joulukuun alussa Leipätehtaalla. Kuohuviinilasillisilla nostimme maljat tälle ihanalle porukalle!

Itse pääsin harjoituksiin kaksi kertaa helmikuussa, mutta valitettavasti kaksi viimeisintä helmi-maaliskuun taitteessa jäivät muun elämän vuoksi väliin. On aina superkiinnostavaa päästä katsomaan miten työryhmä harjoittelee, miten esitys saa muotoaan. Nämä avoimet harjoitukset ovat olleen aina perjantaisin, tanssijoiden viimeinen viikkotunti ennen vapaata. Ymmärrettävästi siinä vaiheessa takki on usein ollut jo aika tyhjä. Harjoituksissa on ollut hauskaa, sekä tanssijoilla että katsojilla. Semmoinen yhdessä tekemisen ilo on välittynyt hyvin jokaisesta.

Harjoituksissa nähtiin hääkohtauksen treenausta. Morsiamia ainakin piisasi! Iloinen cheerleader/paraatitunnelma ja klassisia kysymyksiä: "aukeaako jalat toisella pussyllä?". Ekoissa harkoissa oli mukana myös yksi alaikäinen katsoja, ja hän lähti huoltajansa kanssa pois ennenkuin alettiin puhumaan sen enempiä pussyistä. Esityshän on K18, osittain A-oikeuksin varustetun esityspaikkansa takia, ja osittain myös sisällön vuoksi. "Make me great again, look how I die, yeah!". Ekoissa harkoissa (siis tämän meidän Team Jeminan ekoissa harkoissa, toki tanssijat olivat jo koko viikon treenanneet) oli myös Keijun ja Mörön nukketeatteriesitys Sebastian-nimisen miekkosen johdolla. Tanssija Heidi Naakka solahtaa sikamaisen nukeilla leikkivän miehen nahkoihin mutkatta. Tekstit tehtiin impropohjalta ja murre tuli Heidin kotiseuduilta Kajaanista.

     

Sitten kaivetaan korkokengät esiin! On kiehtovaa nähdä miten tanssijan koko olemus ja liikekieli muuttuu kun pitääkin tanssia korkeilla koroilla. Varsinkin miehillä, jotka niillä vähemmän ovat tottuneet kävelemään. Tosin tarttee todeta että jokainen näistä esityksen miestanssijoista liikkuu korkkareissa paremmin kuin minä kuunaan. Että ei se sukupuolesta ole kiinni. Rantapallojen kanssa kikkaillaan näppärästi korot jaloissa.

Esityksessä liikutaan paljon niin sukupuoliroolien rajamaastossa kuin leikitellään stereotypioilla ja sukupuolilla yleensäkin. Jollain tavalla tämä on myös sellainen trumpismin ja ylipäätään populismin vastaisku. Ollaanko ihan amerikkalaisuuden ytimessä, se jää nähtäväksi. Kuulemma viimeisimmissä harkoissa oli kuvauskielto ja ei niistä saanut oikein mitään hiiskahtaakaan.

     

Tanssiryhmän harjoitukset alkoivat helmikuun alussa, mutta sitä ennen Karttunen oli käynyt jokaisen kanssa jo kuvioita ja asioita läpi. Uusi teos on aina haasteellinen, mutta tässä on vielä tanssijoita useasta eri porukasta, joten kaikki eivät välttämättä ole tehneet yhteistyötä ennen. Osa porukkaa on Zodiakista, osa HDC:n vakkareita ja sitten on vielä yksi opiskelijakin TeaKista. Yksi kysymys mitä käytiin koko tanssijaryhmän kanssa läpi oli tämä: Jos olisit toista (vastakkaista) sukupuolta niin millainen olisit? Jokainen sai pohtia tätä ja luoda omaa hahmoaan sen perusteella.

Tarinarunko oli toki olemassa ennen harjoituksia. Paljon erilaisia fragmentteja, joista sitten poimitaan aineisto lopulliseen esitykseen. Mikäli vanhat merkit paikkansa pitää, niin jotain juttuja mitä me pääsimme harjoituksissa näkemään, ei nähdä koskaan valmiissa esityksessä. Esitys muotoutuu lopulliseksi vasta harjoitusten aikana.

Tähä asti muuten kuvat olivat 10.2. harkoista, loput kuvat on otettu 17.2.

Toisissa harkoissa viikkoa myöhemmin tehtiin ihan erilaisia juttuja. Suuri muotinäytös esittelee erilaisia kaloja. Tanssija Jyrki Kasper totesi että kuluneella viikolla on kirkastunut muutama kohtaus. Kaikilla on hyvät fiilikset; harjoituksissa nauretaan paljon, mutta opetellaan myös paljon askelia. Mikko Paloniemi toteaa että ryhmässä ja musiikin kanssa on tehtävä kompromissejä. Esitykseen on tulossa todella paljon pukuvaihtoja. Luvassa on ainakin 128 pukua!

Mies Jeminan takana, vai pitäisikö sanoa Jeminan alter-ego eli Jyrki Karttunen vastaa monesta. Sen lisäksi että hän on koko konseptin isä ja tekee koreografiat, niin hän myös tanssii mukana. Jeminan roolissa tottakai. Muuten tekijätiimi on pitkälti tuttua Karttusen ja HDC:n monesta aiemmasta esityksestä. Tuomas Fränti vastaa musiikista ja äänisuunnittelusta sekä Karoliina Koiso-Kanttila puvustuksesta. Lisäksi Jukka Huitila lavastaa ja suunnittelee valot ja Heidi Räsänen toimii ohjaajana sekä käsikirjoittajana.

Eilen oli muuten Ylen sivuilla juttua Jeminan toisesta tulemisesta; kannattaa lukea.

       

Minulla on täysi luotto tähän taitavaan porukkaan ja uskon että esityksestä tulee sekä hauska että kiinnostava, yhteiskunnallista kantaaottavuutta unohtamatta. Esityksiä on 8.4. saakka, ja uskallankin jo ennen ensi-iltaa suositella sitä kaikille hyvän viihteen ja tanssitaiteen ystäville. Jemina on kerännyt itselleen melkoisen fanijoukon ja en usko että kenenkään tarvitsee pettyä.

Kiitos mahdollisuudesta olla mukana Team Jeminassa - on ollut hienoa seurata tanssiteoksen muodostumista. Innolla odotan tätä iltaa kun näen sen vihdoin valmiina lavalla, kaikessa värikkyydessään ja loistossaan!


Kuvat olen ottanut itse.

Team Jemina tulee!!

Nyt on muuten luvassa kimallusta ja glitteriä ensi keväälle. Nimittäin Diivojen Diiva eli Jemina palaa estradeille maaliskuussa! Tällä kertaa Kaapelitehtaan Pannuhuoneelle loistavassa spektaakkelissa nimeltään The Great American Show!!

Minulla on kunnia kuulua mahtavaan Team Jeminaan eli ihan erityislaatuiseen sisäpiiriin, jonka tehtävä on seurata Jeminan show'n taivalta ensi-iltaa kohti ja raportoida siitä someen ja muualle. Meitä tiimiläisiä on yhteensä 8 ja teemme parhaamme välittääksemme Jeminan kimaltavaa ilosanomaa kaikelle kansalle tulevien kuukausien aikana. Porukka on hyvinkin erilaisista taustoista ja jo heti ekassa tapaamisessa juttu luisti ja ideoita pursusi. Haa! Tästä tulee vielä hauskaa...

Ensimmäinen tapaamisemme porukan kanssa oli HKT:n harjoitus/väistötiloissa Leipätehtaalla. HKT:n yleisötyövastaava Mirja Neuvonen ja markkinointisuunnittelija Petra Bühler olivat siellä pinkin kuohujuoman kanssa valmiina. Ja sitten paikalla oli toki mies Jeminan takana (ihan kirjaimellisestikin) eli Helsinki Dance Companyn taiteellinen johtaja Jyrki Karttunen.

 

Jyrki hypisteli Jeminan iltapukukangasta tiiviisti

Kuulimme ajatuksia Jeminan uudesta tulemisesta, työryhmän jäsenistä ja ylipäätään mitä kaikkea lennokkaita suunnitelmia meillä olisi saada Jeminalle mahdollisimman paljon uusia ystäviä. Karttunen haluaa Jeminan roolissa ja esityksissä yhdistää dragin, stand-upin, improvisation ja trash/kitsch/roskaviihteen nykytanssiin. "Nämä pistettiin pataan ja sieltä tuli Jemina". Jemina tykkää leikitellä sukupuolirooleilla, ja uudessa versiossa roolit heittävätkin kokonaan ympäri.

Jemina the Great American Show saa ensi-iltansa siis 22.3. ja luvassa on (ainakin näin alustavasti) kaikkea todella amerikkalaista. Saluunakohtauksia, Jumalan kohtaaminen taivaassa, salamurhia, häät, sairaala... Jäämme mielenkiinnolla odottamaan mitä lahjakas tanssiporukka (osa on HDC:n ja osa Zodiakin riveistä) koreografinsa kanssa saa vielä aikaan pitkän harjoitusprosessin aikana.



Kuvien copyright minä, paitsi ryhmäkuva Petra Bühler ja promokuva HKT.

Neuromaani / Marian sairaala, Helsingin Juhlaviikot 21.8.2016

Mahdollisuus kokea immersiivistä teatteria Helsingissä, jo vain kiinnostaa. Vai interaktiivista? Vai millä nimellä tätä ilmiötä pitäisi kutsua. Sellainen yhdistelmä performanssia ja larppia ja tanssiteosta ja ties vaikka mitä. Yksi suurimmista, sanotaan nyt sitten vaikka teatterikokemuksista, oli muutaman vuoden takaisin Drowned Man - a Hollywood fable, josta tykkäsin käsittämättömän paljon. Se oli hyvin intensiivinen kokemus, ja jätti riman aika korkealle.

No, Valtteri Raekallio vastaa tämän Neuromaanin suunnitelusta ja toteutuksesta. Toki mukana on iso joukko muita taiteilijoita. Käsikirjoituksesta vastaa Raekallio yhdessä Jaakko Yli-Juonikkaan kanssa, pohjautuen tämän samannimiseen romaaniin eli Neuromaaniin. No, kirjaa en ole lukenut (tai kokenut), enkä usko että näin tulee käymään. Sen verran sitä selasin, ja olen siitä lukenut, etten tiedä onko se minun juttuni. Ainakin haastava ja kiinnostava lukukokemus se olisi. 

Sitä on tämä esityskin. Vanhaan Marian sairaalaan on lavastettu/rakennettu STYX-Instituutti. Käytössämme on useita kerroksia ja paljon käytäviä ja potilashuoneita ja muita tiloja. Sinne on viety paljon STYX-Instituutin kamoja ja papereita ja vaikka mitä, sekä lavasteltu muutenkin sopivaa tavaraa. On vaikea tietää onko jotkut paperit ilmoitustauluilla autenttisia Marian sairaalan papereita (esim. Uudenmaan sairaanhoitopiirin pesula-aikatauluja), mutta ei sillä ole lainkaan väliäkään. Osa huoneista ei ole edes kovin sairaalamaisia, vaan on kaikkea muutakin. Videoinstallaatioita, outoja katettuja päivällispöytiä, pirstottuja peilejä. Kellarin labratiloissa pauhaa musiikki täysillä. 

  

Me potilaat haahuamme ympäriinsä, sairaalakaavuissa ja tutkimuslaitteet (lue: mp3-soitin) korvilla. Henkilökunta on tietenkin asiaankuuluvasti sonnustautunut lääkärintakkeihin tai hoitajien uniformuihin. Välillä näemme henkilökunnan välisiä draamoja, joita puretaan tanssin liikkein. Välillä he siirtyvät johonkin tilaan vaihtamaan vaatteitaan ja esiintyvät siviileissä. Näen muutaman intiimin ja koskettavan esityksen. Sattumalta niissä huoneissa olen joko yksin tai kesken performanssin joku muukin tulee sisään. Papereita pöydältä huiskiva lääkäri. Outo nainen esiintymässä katosta roikkuvan hehkulampun kanssa. 

Se tässä on se pointti, että meillä kaikilla on uniikki ja yksilöllinen kokemus. Aloitamme kaikki samasta tilasta, lääkäri kutsuu meidät yksitellen nimeltä vastaanotolle (esilääkityksen olemme saaneet jo ilmoittautuessa sisään), ja antaa sairaalan varusteet ja tutkimusvälineet. Sitten pötkötämme sairaalasängyssä kuuntelemassa tutkimuslaitettamme. Ja siitä alkaa se oma kokemus. Meillä on valintamahdollisuus, riippuen siitä miten haluamme tarinan etenevän. Vaihdan huonetta siirtyen yläkertaan, tiettyyn huoneeseen, ja homma jatkuu. 

Noin seitsemän tutkimushuoneen jälkeen totean että minulta loppuu aika (2 tuntia) jos etenen annettujen vaihtoehtojen mukaan. Koska tutkimuslaitteestahan näkee aina paljonko sen kyseisen huoneen ääniraitaa on jäljellä. Sitten aloin kokemaan yhtä huonetta kerrallaan, kerros kerrallaan. En tiedä miten paljon tarinan juoni ja tekstin kronologisuus kärsi, koska sellaista ei kauheasti alunperinkään ollut. Näin taitaa Neuromaani -kirjassakin olla sama logiikka, eli lukujen lopussa saa tehdä valintoja ja siirtyä valinnan osoittamaan lukuun. Hyppelehtivää, eikä siis kronologista.

Toisaalta en tiedä oliko tarkoituskaan kokea ihan joka huonetta/paikkaa. Teoksen laatu nyt vaan on sellainen, että kaikkea ei voi eikä ehkä kannatakaan koittaa ehtiä "suorittamaan". Kaiketi paras strategia olisi vierailla useamman kerran, ja ottaa jokainen käyntikerta omana elämyksenään. 

Kakkoskerroksessa oli tarjolla tee/kahvibuffet (5€) jossa saattoi huilia. Mulla ainakin oli kuuma (ja monta käveltyä kilometriä jo takana) ja tukala, kun raahasin kassia & takkia mukana. Narikka (en tosin kysynyt olisiko sellaista ollut jossain) olisi ollut tosi hyvä. Marian sairaala on kyllä miljöönä upea (tämä oli ensimmäinen vierailuni sinne koskaan). Kuulin myös ohimennen kun yksi potilas kertoi olleensa siellä ennen töissä - mahtoi olla mielenkiintoista palata näissä merkeissä vanhaan työpaikkaansa.

Paikalla oli myös tosi paljon ulkomaalaisia, eli tutkimuslaitteissa lienee mahdollista valita myös englanti (vaikkakin Juhlaviikkojen sivuilla puhutaan vaan suomesta esityskielenä?). 

Kaikenkaikkiaan mielenkiintoinen kokemus. Ei kuitenkaan ihan täydellinen. Mielestäni esiintyjiä oli aika vähän, tai sitten omat reittini eivät vaan kohdanneet heitä tarpeeksi. Jatkuvasti päässä pidettävät kuulokkeet blokkasi huoneiden omaa äänimaailmaa. Ehkä niitä olisi pitänyt ottaa pois päästä useammin. Ihmismäärä oli muuten sopiva, eli missään paikassa ei tullut tungosta tai potilaspedit loppuneet kesken. Ainoa missä oli ruuhkaa oli aistideprivaatiohuone. Sinne piti jonottaa, ja kun sinne pääsin, niin yksi isohko ulkomaalaisryhmä ei oikein osannut käyttäytyä. Saatuani pari kertaa kipeästi pallosta päähäni päätin poistua. Ei siinä paljon deprivaatiota kerry kun toiset viskelee palloilla :-(

Vastaantulon aulan vessassa ollut lappunen

Voisin tätä suositella kyllä. Mukaan hyvät kävelykengät, kevyesti vaatetta, ei kantamuksia, vesipullo, avoin mieli. Itse kärsin lievästä suorittamismaniasta, joten tämä oli ehkä inasen stressaavaa mulle, koittaa kokea KAIKKI HETI TÄNNE NYT. Ehkä kannattaisi lähteä mukaan rennolla asenteella, että teoksesta ei saa välttämättä sen enempää irti, vaikka juoksisi tukka putkella huoneesta toiseen. Jos olet kaveriporukalla tai pariskuntana liikkeellä, niin tee omat valintasi, irtaudu porukasta ja anna mennä. Jälkikäteen voitte sitten vertailla mitä kukin koki ja millä tavalla.

Neuromaaniin voi osallistua vielä Juhlaviikkojen aikaan 27.8. asti, ja sitten taas Zodiakin toimesta 31.8.-24.9.

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Esityskuvien copyright Valtteri Raekallio
Loput kuvat omia.

Personal Symphonic Moment / Tampereen teatterikesä 7.8.2015

Mitäköhän tästä sanoisi? Koreografi Elina Pirinen on luonut Sostakovitsin 7. sinfonian (lisänimeltään Leningrad) pohjalle reilun tunnin mittaisen performanssin Personal Symphonic Moment. Siis tanssiteoksen, mutta tässä on paljon kaikkea muutakin, niin ehkä performanssi kuvaa sitä paremmin kuin nykytanssiteos?

Musiikkia (Leningradin filharmoonikkojen levytys vuodelta 1988) on kuunneltu jo pieni ikuisuus (varmaan 10-15 minuuttia) eikä lavalla ole vielä tapahtunut mitään. Pikkuhiljaa kuitenkin usvasta lipuu esiin kolme hahmoa. Ja sitten alkaa tapahtua. Välillä hitaammin, välillä nopeammalla tempolla. Nykiviä liikkeitä, grosteskeja hahmoja pastellisävyissä. Päätä pitkin valuu jotain tahmeaa, sävy sävyyn esiintyjien pastellivaatteiden kanssa. Välillä vilautellaan pyllyjä tai tissejä, ja meno jatkuu. Kaikenlaista rekvisiittaakin hinataan esiin, pienestä pallogrillistä täynnä vaahtokarkkeja aina pastellisävyisiin rotanloukkuihin. Ja muovivannallinen jääpaloja!

Välillä tanssijoiden liikkeistä tulee mieleen lintujen koikkelehtimien, tai jotkut pienet eläimet. Hiukset kasvojen edessä verhona. Tanssijat (Kati Korosuo, Katja Sallinen ja Vera Tegelmann) ovat kyllä taitavia. Kukakohan neideistä oli se näyttelijä Rosamund Piken näköinen (se neiti vihreä)?

Esitys saa kokonaan uuden ulottuvuuden kun tanssijat alkavatkin "laulaa" mikrofoneihin... Osa oikeasti laulaa, osa puhuu. Aivan absurdeja tarinoita, englanniksi. Pinkki leidi höpisee Peteristä, vihreä Nietzschestä ja keltainen säveltämisestä ja oluen juonnista.

Eturivin penkit on verhottu muovilla ja katsojilla on kertakäyttöiset sadetakit. Hieman ehkä hätävarjelun liioittelua, mutta kyllä sitä kaikenlainen tavara saattaa roiskua. Neiti keltainen suihkuttaa ainakin spraytölkistä serpentiiniä eturiviin. Pirkan Pojat on varannut pienen yllätyksenkin kesken kaiken, joka ällistyttää koko katsomon. Se miten se liittyy tähän sinfoniaan jää avoimeksi.

Mutta toisaalta, en minä muutenkaan mitään ymmärrä. Joku nykytanssispesialisti saisi pitää mulle jonkun oppitunnin aiheesta, kun tuntuu että joka esityksen jälkeen olen ihan haavi auki. Vaikka tykkäänkin, niin en ymmärrä. Ehkei se ymmärtäminen ole niin tärkeää sitten. Mutta jotenkin olisi kiva tavoittaa edes rippunen siitä mitä taiteilija haluaa sanoa teoksellaan!

Pidin minä tästä, kovastikin, mutta aika hämmentynyt olo lopuksi jäi. Hirvittävän hauska oli hetkittäin, ja tuntui että esiintyjilläkin oli hauskaa häröillessään kaikkea sekavaa.

Tätä esitettiin Zodiakissa 2013, ja nyt sitten Teatterikesässä 2 kertaa. Hällä-näyttämö on musta tosi kodikas ja pienehkä esiintymispaikka.


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.


Kuvien copyright Timo Wright