Au revoir Jorma -gaala / Kuopion musiikkitalo 16.6.2019

Nyt on Uotisen Jorma saateltu glitterin kera eläkkeelle Kuopio Tanssii ja Soi:n johdosta, ja kultainen saapas luovutettu seuraaja Riku Lehtopolulle. Kolmituntiseksi venynyt Au Revoir Jorma -gaala tarjoili kaikenlaista: Jorman tekemiä koreografioita, Jorman ystävien pieniä vierailuesityksiä, musiikkia a'la maestro, ja illan päättäneen mahtipontisen Jordin.

Kaikesta huomaa miten kuopiolainen yleisö palvoo tuota miestä. Ikävä varmaan tulee, puolin ja toisin. 18 vuotta on pitkä aika johtaa mitä tahansa festivaalia tai asiaa. Se aika konkretisoitui hauskasti katsellessa nuoren ja lahjakkaan Erika Pastelin tanssia. Hän kun oli 2-vuotias silloin kun teos on alunperin tehty. Tämän esittämä Blue Ballerina oli herkkä, ja olisin voinut katsoa tätä kaunista tanssia vaikka kuinka pitkään. Hieno sinisävyinen maskeeraus oli myös ilo silmälle.

Toinen soolo Jorman koreografiaan oli Atte Kilpisen esittämä Ballet Pathétique. Vahvaa ja hienoa, pilke silmäkulmassa sekä koreografilla että tanssijalla. Jorma muisti välispiikeissä mainita että teos on alunperin tehty nuorelle Tero Saariselle, joka nähtiinkin lavalla seuraavaksi, yhdessä Carolyn Carlssonin kanssa. Tanssilegendoja on aina hienoa nähdä, vaikka vanhemmiten teokset ovat verkkaampia ja seesteisempiä kuin joskus. Illan esiintyjät olikin oivasti suunniteltu: nuorta talenttia ja vanhempia taitureita vuorotellen ja sopivassa suhteessa.

Näimme myös Jyrki Karttusen taidokkaan transsimaisen tuolitanssin, missä kauniilla käsien liikkeillä oli se suurin merkitys, sekä Andrea Ladányin soolon The River of Tears missä sinisen silkkikankaan jokeen tämä lopulta hukkui, surumielisen tanssin lopuksi. Fernando Pessoan runot olivat vaikuttaneet kahteenkin illan teokseen. Pori Dance Companyn Hetkien vaellus (Jorman koreografia tässäkin, tietenkin) neljän tanssijan esittämänä integroitui hienosti avausnumerona nähtyyn Jorman runonlausuntaesitykseen Mies, jota ei koskaan ollut. Pessoan säe "En ole mitään, eikä minusta koskaan tule mitään" - miten vähän tämä Jorma Uotisen kohdalla pitää paikkaansa! Ajan vääjäämätön kulku korostui kellojen vilistäessä taustan videonäytöllä. Hetkien vaellus oli alunperin tehty kirkkoon, ja jotain hengellistä siinä olikin. Ehkä se oli se urkumusiikki myös. Tauolle mentiin Jorman tanssiteos La Divan saattelemana. Punainen helma hulmuten hän esitteli omia liikkeitään, jotka ovat kyllä vielä hämmästyttävän notkeita. Aplodit olivat, kuten arvata saattaa, myrskyisät.

Iltaan kuului oleellisesti myös musiikki. Pianisti Jani Hakkarainen ja valkoisiin vaihtanut Jorma aloittivat toisen jakson. Reilut puolisen tuntia mennään chansonien ja Helena Lindgrenin parissa., yksin ja duettona. Nick Caven ja Kylie Minoguen alunperin esittämä duetto Where the Wild Roses Grow on aina kaunis. Musiikki on Jormalle hyvin tärkeää, mutta itse olisin kyllä katsonut lisää tanssia tämän tilalla.

Vaikka olen nähnyt Jordin livenä jo pari kertaa, niin sitä on aina ilo katsoa. Tällä kertaa Kansallisbaletin tanssijajoukko oli vahvistettu Riku Lehtopolulla. Apocalyptican mahtipontinen sellohevi on täydellinen valinta musiikiksi ja Mikki Kuntun valot tykittivät rytmiä tanssiin. Antti Keinänen teki hienon soolon, mutta kyllä koko porukka antoi kaikkensa. Ikiaikaiset soturit tekevät sellaisia loikkakuperkeikkoja että vähän jo hirvittää. Tämä on visuaalisesti ja tanssillisesti mahtava kombo kyllä edelleen.

Ilta oli monipuolinen ja monimuotoinen, varmaan hyvin Jorman näköinen ja oloinen. Haikea ja hieno. Ainoa puute oli Musiikkitalon vesipisteiden puute väliajalla, ja kun omaankaan laukkuun ei vesipulloa mahtunut mukaan ja ulkona oli illallakin vielä varsin lämmin, niin jano oli melkoinen.

Kiitos Jorma Uotinen! Näkemiin, vaan ei hyvästi.


Esityskuvien copyright Petri Laitinen, viimeinen kimallekuva omani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

#Orpheus#Eurydice / Zoltán Grecsó & Beatrix Simkó, Kulttuuriareena 44, 16.6.2019

No nytpä oli mielenkiintoinen lähestysmistapa vanhaan klassikkotarinaan eli rakastavaisten Orfeuksen ja Eurydiken kertomukseen. Unkarilainen duo Zoltán Grecsó ja Beatrix Simkó tanssivat teoksen nykyaikaan.

Aloitamme katsomalla videomateriaalia pariskunnan elämästä. Siinä rakastetaan, pussaillaan, ollaan niin purjehtimassa, kirjakaupassa kuin sängyssäkin. Paljon tuokiokuvia onnellisesta parisuhteesta. Jos kohta loppuvaiheessa mies vaikuttaa olevan se aktiivisempi osapuoli ja nainen ei enää niin innostunut. Yhtäkkiä pariskunta onkin edessämme, ilmielävinä, ja alkaa hidas, siis todella hidas, tanssi. Ehkä vain aavistus tanssista. Mutta heidän välillään kipinöi, ja se side on todella intensiivinen. Paljaat jalat hiipivät lähemmäksi toisiaan. Ambient-musiikki on yhtä hidasta kuin liike. Mielenkiintoista että musiikin on säveltänyt Ábris Gryllus eli sama mies kun vastasi Compagnie Pál Frenákin Lutte:n musiikista.

Tälläkin kertaa mies, siis Orfeus, on se aktiivisempi osapuoli ja vähitellen meno kiihtyy ja muuttuu kamppailuksi. Läpsimistä, taistelua, potkintaa, riuhtomista. Nykytanssia vai painia ilman sääntöjä? Silti se voimakas lataus ja jännite näiden kahden välillä kantaa. Vaikea tietää kumpi on voitolla, viha vai rakkaus. Taistelun tiimellyksessä molemmilta katoaa paidat ja paljas iho painautuu toista vasten. Mykkää huutoa. Katsojalle tulee hieman tirkistelijämäinen olo. Eurydiken pitkät hiukset ryöppyävät tämän paljaiden rintojen päälle; mieleeni tulee joku maalaus. Kamppailu jatkuu ikuisuudelta tuntuvan ajan, kunnes lopulta Eurydike ei enää liiku. Silti Orfeus jatkaa hänen riepotteluaan. Alkaa jo tuntumaan pahalta. Miten vaivattoman näköistä ja ilmavaa liikettä. Näinkö Eurydike joutuu manalaan nykyversiossa?

Katuva Orfeus on yksin ja lohduton, kunnes mustaan niukkaan toppiasuun pukeutunut nainen palaa. Mutta tällä kertaa kontakti on yleisöön. Julkeat katseet ja eleet, flirttailu ja tanssiminen tapahtuu meille. Orfeus on lakannut olemasta. Hän on hukassa, lamaantunut, haluaa jotain reaktiota rakkaaltaan, mutta turhaan. Orfeus takertuu, kyhnää naisen jaloissa, kaappaa syliinsä, vaan ei auta. Eurydike pysyy kylmänä. Hän ei ole Orfeuksen maailmassa enää läsnä. Vähän tulee Orfeusta jo surku, vaikka itsepä tilansa aiheutti. Sitten kamppailu alkaa alusta. Nyt huomio on taas sataprosenttisesti toisissaan ja yleisö unohtuu.

Musiikin biitti kovenee, valo vaihtuu punaiseksi ja taas olemme tirkistelijöitä. Suutelusta ei tule loppua. Se on ahnasta ja kiivasta, äänekästäkin. Siitä siirrytään lattialle kiemurtamaan, enimmäkseen erikseen. Tämä valtava värinätanssi jatkuu - kunnes kaikki toiminta katkeaa kuin seinään. Esitys loppuu jotenkin täysin yllättäen ja kesken.

Teoksen esittelytekstissä mainitaan että Eurydike karkoitetaan nykymaailmaan (helvetti) ja Orfeus ei voi tätä nykyisyyttä ymmärtää. Sympatiani ovat Eurydiken puolella - itselläkin nykyinen aika on aikamoinen manala toisinaan.

Hieman hämmentävä tämä oli, ja niin intiimi että olisiko ollut jo hieman liikaa sillä saralla. Luottamus partneriin on oltava valtavaa, että voivat esittää tämänkaltaisen työn. Siinä missä Simkó oli eleettömämpi niin Grecsón kasvoilta paistoivat kaikki tunteet hyvinkin selvästi. Kulttuuriareena 44 oli myös pieni tila ja katsojat olivat hyvin lähellä tanssijoita. Teoksen intiimiys siis vielä korostui. Pienimuotoisen kaunista.


Kuvien copyright Petri Laitinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Lutte / Compagnie Pál Frenák, Kuopion kaupunginteatteri 15.6.2019

No nyt oli hienoimmat unkarilaiset tanssit ikinä! En tiennyt tästä mitään etukäteen (niinkuin en muistakaan festarin esityksistä) mutta ennen esitystä kuulin vieruskaverien kuiskuttavan jotain strobovaloista. Olin siis totaalisen valmistautumaton tähän elämykseen mitä unkarilainen Compagnie Pál Frenák vyörytti eteeni Lutte-teoksessaan. Minuun tämä iski kuin metrinen halko, mutta ymmärrän hyvin miksi kutsuvieraat ja toimittajat vieressäni eivät taputtaneet. Tämä jos mikä jakanee mielipiteitä. Pientä esimakua voi katsella trailerista.

Esitys alkoi rauhallisella klassisella musiikilla, strobovaloilla ja nyrkkeilijähahmolla. Hitaasti liikkuen ja varjoilmanyrkkeillen mies lähestyy lavan etuosaa. Häilyvä valo tulee sivusta. Samaa tahtia hän poistuu takaisin. Okei.

Seuraavaksi näemme kahlehditun miehen, mustissa valjaissa ja kuonokopassa hyppien, tempoen ja riuhtoen  tykyttävän biitin tahdissa. Toinen mies, jonkunlainen vangitsija, saapuu korkokengissä, pikkutakissa ja niukoissa mustissa nahkaboksereissa. Haulikkoa kantaen. S/M teema on vahvana heti alusta asti, josta kiitos pukusuunnittelija Richárd Mártonille.

Vajaan tunnin aikana kuulemme monenlaista musiikkia siirappi-iskelmästä klasariin, outoon radionkohinaan ja industrialmeteliin. Ábris Gryllus vastaa musiikista, upea kokonaisuus kyllä. Tanssijoita on kuusi; kaksi yläosatonta naista ja kolme miestä sekä korkokenkä/haulikkotyyppi. Kaikilla päällä samantapaiset mustat niukat S/M-asusteet. Välillä he ovat kiinni, kahledittuina naruihin. Eläimelliset käytöstavat muistuttavat susia, ahmoja, jotain koiraeläimiä. Ihminen on ihmiselle susi kävi mielessä. Liikekieli on matalaa, hyppivää ja ryömivää. Alistetun ja vangitun eläimen käytöstä. Yhdessä kohtaa eräs miehistä makaa maassa ja yksi naisista koittaa kaikin (koiramaisin) tavoin herätellä tätä. Tökkimällä, puskemalla - turhaan. Sen sijaan korkokenkämiehen jalkaa vasten tyyppi herää heti kiehnäämään. Valta on voimaa.

Alistaminen, valta, seksuaaliset eleet, hierarkiat ja selviytyminen ovat esityksen keskiössä. Korkokenkämies on selvästi täällä pomo. Nyt kun luen käsiohjelmasta esittelyä niin koreografi Pál Frenák kertoo näin: Lutte on kertomus ihmisen jokapäiväisestä taistelusta, kamppailusta ja selviytymisestä. Joskus kamppailemme omien rajoitteidemme ja haurautemme kanssa, joskus ulkomaailman aggressiivisuuden kanssa. Pál Frenákin työtä on inspiroinut skandinaavinen mytologia, islantilainen tarusto ja erilaiset kamppailulajit.

Tämä avasi kyllä teostakin lisää. Korkokenkämies lienee se ulkomaailmaa edustava taho; hän herjasi yleisöä, sylki, huusi ja osoitteli haulikollaan. Tepsutti kengillään, huulisynkkasi siirappista I cry for you - iskelmää, veti rivoja elkeitä aseensa kanssa ja ilman. Aivan sekoboltsihahmo, joka vaihtoi lopuksi ylleen valkean vinyyliasun. Mies tihkui aistillisuutta, sellaisella päästään seonneella tavalla. Rakkikoiria sitovat köydet lienevät se "oma rajoite ja hauraus"; ne estivät ottamasta kontaktia toiseen, ne estivät pakenemisen. Mitä sitten tapahtui kun niistä kahleista pääsi irti?

Oli kiinnostavaa lukea jälkikäteen koreografi Frenákin vanhemmista jotka ovat kuulo- ja puhevammaisia. Ehkäpä sen takia tässäkin työssä eleet ja mimiikka ovat tärkeitä.

Tanssijat (Fanni Esterhazy, Patrik Adam Keresztes, Eoin Mac Donncha (haulikko/korkokenkämies Irlannista), Milan Maurer, Erika Vasas ja Kristof Varnagy) olivat hyvin elastisia ja näimme monenlaisia hyppyjä, kuperkeikkoja, kierimisiä ja hieman breakdancemaisia kuvioita. Köysien kanssa saa aikaan ihan erilaista ulottuvuutta kuin normaalisti. Yksi tanssijoista laskeutui katosta alas, ja siitä sai taas uutta pökköä pesään. Pyörintää, kiepuntaa ja keinuntaa ja välillä sitä saattoi napata kaverinkin kyytiin. Ei kai tanssissa tarvitse aina jalkojen koskettaa lattiaa lainkaan?

Lutte oli värimaailmaltaan hyvin musta-valkoinen. Ainoat väripilkut olivat punainen nyrkkeilysäkki alussa ja korkokenkämiehen valkoinen vinyyliasu loppuvaiheilla. János Martonin upeat valot olivat myös mustavalkoisia. Paljon teatterisavussa värjyviä yksittäisiä spotteja. Strobotykitys palasi lopussa, koko sakin tanssiessa vimmatusti - upeaa katsottavaa (mutta varmaan joillain päänsäryn laukaisevaa). Yksi toisensa jälkeen korkokenkämies pamautti kaikilta ilmat pihalle haulikollaan, myös itseltään.

Ja sitten kimaltava hirvieläin (Andrea Ladányi) ilmestyi ihmettelemään näkymää, joka oli yhtä lohduton kuin Hamletissa konsanaan. Nyt ei vain ollut Horatiota kertomassa tarinaa eteenpäin. Eteerinen musiikki ja hiljalleen hiipuvat valot jättävät verkkokalvoille kuvan surevasta peurasta - maailma on mennyt sijoiltaan.

Esitys oli energinen, raivokas, täynnä pidäteltyä aggressiota joka hetkittäin ryöpsähti esille. Maanisen kiehtova visuaalinen tykitys, joka tarjoili silmäkarkkia joka aistille. Liike on soljuvaa ja intensiivistä. Ihan älyttömän hienoa. Lutte ei todellakaan jätä ketään kylmäksi tai edes haaleaksi. Kun korkokenkämies nuolee haulikkoaan ja huutaa meille sylki roiskuen että I'm gonna kill you all, niin sitä jotenkin tuntee elävänsä. Tarkoitus lienee shokeerata mummoja, mutta ainakin minä rakastin tätä. Näin intensiivistä ja upeaa esitystä näkee harvoin.

Huikeaa että Kuopio Tanssii ja Soi otti tämän ohjelmistoonsa!


Kuvien copyright Petri Laitinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kuopio Tanssii ja Soi 50-v gaala / Kuopion Musiikkikeskus, 14.6.2019

Viisikymppisgaala tarjosi hienon kattauksen erilaisia tanssityylejä ja läpileikkauksen siitä mistä festivaalissa on kyse. Korkealuokkaista, monipuolista ja hienoa katsottavaa. Vähän jokaiselle jotain.

Itselleni kohokohdaksi muodostui yllätysesiintyjä eli Atte Kilpinen! Yllätysesiintyjä siksi kun käsiohjelmassa ja ennakkotiedoissa ei häntä ollutkaan. Hänen huikean taitava soolonsa uuden taiteellisen johtajan Riku Lehtopolun teoksesta Sielulintu oli lyhyt ja säkenöivä. Eikä Jorma Uotisen ylistävistä sanoista meinannut tulla loppua sen jälkeen. Niin samaa mieltä Uotisen kanssa kyllä niin Aten herkkyydestä, teknisestä osaamisesta kuin läsnolostakin. Ja jos mä alan lisää Atesta kirjoittaa, niin ei tähän juttuun enää muuta mahdukaan. Onneksi Atte on mukana Au revoir, Jorma -gaalassakin sunnuntaina. Jean Philippe Rameaun Sarabande cembalolla sopi säestykseen myös hyvin.

Koko illan aloittanut kansantanssiryhmä Motoran nuorisoporukka Pelmakat veti kaksi lyhyttä ja vauhdikasta numeroa. Tsuliluikka näytti iloisesti hulmuavia helmoja, ihanasti rallattavaa Maria Kalaniemen haitarimusiikkia ja kaikin puolin vauhdikasta menoa. Hilppa Herdin koreografia ja viisi paria näyttämässä osaamistaan. Jokainen pari sai pienen soolo-osuudenkin. Höplä oli taas silkkaa iloa ja naurua, leikkimistä tanssin nimikkeen alle kätkeytyneenä. Petri Kauppinen ja Milla Korja olivat tehneet tämän koreografian. Notkeita ja näppäriä nuoria! Tulee tosi hyvä mieli kun näitä katsoo ja mieleen, että pitäisikö sitä mennä katsomaan Pispalan Sottiisiin jotain.

Minulle flamenco on aina ollut vieras tanssilaji. En kertakaikkiaan ole päässyt sisään siihen kiihkeään maailmaan. Kyllä, kaksikko Mariana Collado ja Carlos Chamorro olivat todella taitavia, ja iän tuoma kokemus näkyi kyllä. Ensimmäinen teos Bailes Robados oli perinteinen flamenco, ja taustalla säestivät José Almarcha kitaralla, Victor Guadina viululla ja Loreto De Diego laululla. Musiikki oli surumielisen kaihoisaa, kiihkeää ja hienosti tanssia myötäilevää. Ihmettelin miten naistanssija ei sotkeennu valkoiseen pitkähelmaiseen hameeseensa, mutta näppärästi hän sen potki aina pois altaan pyörähdyksissä. Ovat oikeasti varmaan tosi taitava pari, ja se intohimo suorastaan vyöryy katsomoon.

Mutta silti minusta ei tullut flamencofania. Esitys on täynnä flamenco"kliseitä": paljon käsien taputuksia ja läpsytyksiä reisiin, kastanjetit, ole-huutoja, vimmainen viulusoolo, ison huivin kanssa leikkimistä, kopsuvat kengät. Onkohan flamencolle omanlaisensa kengät (on varmaan) kun ne hieman mistuttavat steppikenkiä. Jossain vaiheessa nainen kuoriutuu pois valkeasta röyhelöhameesta ja  tanssiminenkin on siten helpomman oloista. Toisessa teoksessaan Los Dioses No Lioran Ni Vierten Lágrimas ollaan sitten enemmän tavallisemman tanssin äärellä, toki flamencovivahteilla. Tanssi on kiihkeää ja iloittelevaa, jatkuvaa kisailua ja kilvoittelua. Käheä-ääninen nainen laulaa, suurella tunteella. Pidin tästä kyllä paljon enemmän kuin flamencosta.

Kansallisbaletista piti nähdä kaksi esityspätkää eli pas de deux Tuonelan Joutsenesta ja pas de deux Romeo ja Juliasta. Jälkimmäinen jäi kokonaan pois (tilalla oli se Atte Kilpisen soolo) mutta Tuonelan Joutsen saatiin, Mai Komorin ja Jani Talon esittämänä. Imre Eckin koreografioima teos on nähty lukuisia kertoja Kuopio Tanssii ja Soi:ssa, siksikin Jorma Uotinen halusi sen mukaan gaalaan. Sibeliuksen musiikki nyt on ylimaallisen kaunista, ja riipaisevan surullista - ja hieman samaa tavoittivat tanssijatkin. Komori oli mustassa trikooasussaan ja voimakkaassa tummasävyisessä meikissään hyvin joutsenmainen, hieman synkällä tavalla. Miehen ja joutsenen monimuotoinen suhde tulee hyvin esiin. Mukana on paljon nostoja ja kantamista. Todella harmonista katsottavaa.

Viimeinen esitys ennen väliaikaa oli espanjalaisryhmä Iron Skulls, yleisön hurmaaja vuodelta 2017. Tanssijoiden taustat ovat mm. akrobatiassa, katutanssissa ja itsepuolustuslajeissa, ja se kyllä näkyy. Viisikko on taitava ja hauska. Vaikka vieressäni istuva miestoimittaja tuomitseekin tämän yleisönkosiskeluksi, niin yleisö oikeasti tykkäsi. Ensimmäinen biisi on tekno-mitä-lietä, ja tanssijat esittelevät upeaa lattiatyöskentelyään, hyppyjään, käsilläseisontaa ja kaikenlaisia "sirkus"temppuja. Sitten siirrytään kai siihen yleisönkosiskeluosioon eli Lentävään kalakukkoon! Homma menee aika hupailuksi ja suorastaan mykkäelokuvamaiseen slapstickiin.

Lopuksi vielä Mozartin Eine Kleine Nachtmusik ja tanssiin otetaan mukaan hieman myös balettijuttuja, pelleilysuodattimen kautta tosin. Okei, olihan tämä rentoa ja hauskaa, mutta teknisesti nämä miehet osaavat asiansa. Facundo Martín vetää niin upean lattiapyörähdyssoolon että oksat pois. Kyllä, Höplän lisäksi Kintsugi oli illan hulvattomin esitys.

Toisen puoliajan päätti jo vanha tuttu eli Sydney Dance Company, tällä kertaa hieman lyhyemmällä teoksellaan eli Lux Tenebris. Koreografina taas Rafael Bonachela ja musiikin säveltäjänä Nick Wales. Hyvin samanlainen oli tämä kuin edellisen päivän ab [Intra]kin. Teknisesti huippulaatuista, mutta ehkä hieman se tunne ja intohimo puuttui. Pidemmän päälle hieman puuduttava ambient-tekno täyttää korvat ja tanssijat tekevät sooloja, duettoja ja erilaisia pyrähdyksiä lavalle. Ja välillä taas koko sakki on tekemässä aivan täydellisessä synkassa ryhmäliikkeitä. Siis onhan tämä hienoa katsottavaa mutta tuntuu että olisin nähnyt tämän jo.

Isoimmat aplodit saa kyllä illan isäntä Jorma Uotinen, jonka viimeisen juonnon jälkeen (Nähdään taas kun nähdään!) kaikki nousevat ylös ja aplodeista ja huudoista ei meinaa tulla loppua millään. Ihan ansaitusti kyllä.

Kiinnostava ja monipuolinen ilta. 2,5 tunnin aikana opin ainakin monta asiaa: kansantanssiin pitää perehtyä enemmän ja flamenco ei ole mun juttuni (minkä toki tiesinkin). Opin myös sen että huipputekniikan lisäksi tanssissa pitää olla myös tunnetta, ja sen että tanssi voi (ja saa) olla myös hillittömän hauskaa. Hyviä valintoja olivat kaikki esitykset - kiitos Jorma Uotinen ja koko festaritiimi.


Kuvien copyright Petri Laitinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

ab [Intra] / Sydney Dance Company, Kuopion kaupunginteatteri 13.6.2019

Monta vuotta olen halunnut tulla Kuopioon katsomaan maailmanluokan tanssia. Vihdoin ja viimein se onnistuikin, eikä hetkeäkään liian myöhään, koska nyt on viimeinen vuosi kun Jorma Uotinen on festivaalin taiteellinen johtaja. Kuopio Tanssii ja Soi täyttää tänä vuonna viisikymmentä, ja 2020 tapahtumaa luotsaa Riku Lehtopolku.

Myös tänä vuonna viisikymppisiään viettävä Sydney Dance Companyn 17-päinen tanssijajoukko avasi teoksellaan ab [Intra] ensimmäisen festarinipäiväni kaupunginteatterilla. Ja miten upeasti avasikaan!

Mieletön sekoitus teknistä osaamista ja suuria tunteita tällä ryhmällä. Esityksessä vuorottelivat hienot, kellontarkat joukkokohtaukset ja mykistävän taitavat soolot tai duetot. Pienet intiimimmät hetket toivat hengähdystaukoja. Tanssijat venyivät sellaisiin suoritukseen että huh. Baletin kuvioista nähtiin pieniä muistumia, kuin heijastuksia. Mutta pääpaino oli teknisesti erittäin korkeatasoisessa nykytanssissa. Koreografi (ja koko SDC:n taiteellinen johtaja) Rafael Bonachela on tehnyt valtavan työn ja jokainen tanssija antoi kaikkensa.

Damien Cooperin taitava valosuunnittelu loi varjojen ja valojen kontrastia, ja antoi soolo-osuuksille omia sävyjään. Katosta noussut ja laskenut iso valorekki ja pari isoa ristikkoa loi varjoja lavalle. Kunnes ne häivytetään. Alussa on myös savua, mutta sekin hälvenee. Tyylikästä ja aika vähäeleistä tämä valosuunnittelu.

Teos käyttää hienosti tanssijoiden lukumäärää. Välillä he kävelevät tanssialueen reunoilla, välillä seisovat takarivissä, ja välillä osallistuvat. Harvoin koko seurue on yhtäaikaa lavalla, ja soolojen aikaan osa katoaa kulisseihin. Kaikki pääsevät kyllä esille.

Nick Walesin musiikki on huikeaa! Hieno yhdistelmä latvialaisen Pēteris Vasksin sellokonserttoa ja modernia syntikkamattoa. Selloa ja pianoa, välillä teknosävyjä Walesin kynästä (tai siis tietokoneesta), ja hetkittäin tuli mieleen dystooppiset scifielokuvatkin. Sellaista Blade Runnerin äänimattoa. Hitaampaa ja nopeampaa, ja välillä volyymit nousivat niin korkeiksi, että teki mieli virustoverin lailla tunkea sormet korviin. Ja miten upeasti musiikki ja tanssi pelasti yhteen! Sopivan kiihkeää, välillä seesteistä, ja sitten räjähtävän nopeaa. Tanssijat olivat täydellisessä sopusoinnussa musiikin nyanssien kanssa.

Osa duetoista kesti kauan, mutta koskaan niitä ei kyllästynyt katsomaan. Mestarillista. Tanssijat kokoontuvat, erkanevat, ovat erillään ja ryhmissä. Välillä synkronoidusti, sitten joku sekoittaa pakan ja rivit erkanevat. Osa puuhaa jotain lattialla, osa tarkkailee reunoilta. Muutama duetto oli enimmäkseen lattian rajassa, siellä nostoja ja taivutuksia ja outoja asentoja. Hypnoottista ja kiehtovaa.

Aluksi kaikilla on erilaisia komboja mustista, valkeista ja ihonvärisistä asuista, alusvaatteista pitkiin väljiin housuihin. Jossain vaiheessa kaikki vaihtavat samaan tyyliin: väljät mustat housut ja nuden-väriset topit, paitsi miehillä paljas ylävartalo. David Fleischer on mies pukujen (ja lavastuksen) takana. Taitavalla valosuunnittelulla kaikki näyttävät rivissä samalta.

Tämä on komeaa katsottavaa, mutta ei sillä tavalla elegantin kaunista. Robotinjäykät liikkeet vaihtuvat lennosta sulavuuteen, mutta semmoinen sievyys puuttuu. Eikä sitä jää kaipaamaankaan. Liike ei lopu, vaikka se hidastuu. Teknosävyistä siirrytään taas hitaasti sellon tai pianon maisemaan. Siilitukkaisen miehen soolo on henkeäsalpaavaa katsottavaa.

Kiva nähdä katsomossa paljon nuoria ja lapsiperheitäkin. Festivaalin taiteellinen johtaja istuu takanani ja huutaa lopussa seisaaltaan bravota. Eikä tarvitse Jorman yksin taputtaa ja hurrata, kyllä tämä uppoaa moneen muuhunkin. Liki täysi kaupunginteatterin katsomo on tunnin ja vartin jälkeen myyty, minä muiden mukana. Vanhasta kotikaupungistani Sydneystä tulee paljon hienoja asioita.


Kuvien copyright Petri Laitinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Danny - musikaali / Valkeakosken kesäteatteri 12.6.2019

Myönnän heti kättelyssä: halusin katsomaan tämän vain ja ainoastaan Lauri Mikkolan takia. Tuo ihmeellisääninen mies, joka HKT:n Kinky Bootsissa hurmasi minut - ja aika monta muutakin katsojaa.

Dannyn olen kerran nähnyt livenä, varmaankin joskus 1990-luvun alussa Kaivopuistossa Helsingissä. Toki hänen musiikiltaan ei ole voinut välttyä kun näin vanhaksi on elänyt; se musiikki on ollut läsnä aina elämässäni. Jossain siellä taustalla. En tunnusta koskaan sitä aktiivisesti kuunnelleeni. Paitsi kerran. Kun Armi Aavikosta tuli Miss Suomi, niin halusin Armin ja Dannyn seiskatuumaisen vinyylisinkun lahjaksi. Tahdon olla sulle hellä on ihkaensimmäinen levyni, ja löytyy muuten kokoelmista edelleenkin. Olin silloin kuiteskin 7 v, että pistettäkööt sen piikkiin.

Valkeakosken kesäteatteri noudattaa repertuaarissaan hyvin tuttua jatkumoa viime vuosilta. Kirka, Badding, Jari Sillanpää ja nyt sitten Danny. Miespuolisia suomalaisia iskelmälaulajia, eläviä ja kuolleita. Jäämme odottamaan musikaaleja Matti Nykäsestä, Kari Tapiosta ja mitä näitä nyt onkaan. Ja mikäs siinä, ne myyvät levyjen ja keikkojen lisäksi myös kesäteatteriesityksiä. Annetaan kansalle sitä mitä se haluaa. Millainen oli sitten Heikki Paavilaisen käsikirjoittama ja ohjaama Danny - musikaali?

Musikaalissa käydään kronologisesti läpi Ilkka Lipsasen elämä, likipitäen tähän päivään asti. Pikkupoika-Dannynä alussa esiintyi Vilho Erävesi, nuorena Dannynä Lauri Mikkola ja vanhempana Ilkka Koivula. Varmaan ne kaikki elämän käännöskohdat ja tärkeimmät etapit keretään kahden tunnin ja 25 minuutin aikana käsitellä. Ja sitten väliin laulaa luikautetaan hittejä. Niitä kyllä kieltämättä herran pitkälle ja kunnioitettavalle uralle mahtuu! Toki illan aikana on muutama minulle aiemmin tuntematonkin kappale. Esitys valottaa hieman myös Dannyn merkitystä suomalaisessa (iskelmä)musiikkibisneksessä ylipäätään. Mutta sen verran pintapuolisesti että halu lukea asioista vaikkapa kirjasta heräsi. En tiedä onko Dannystä kirjoitettu elämänkertaa, mutta tartteepa tutkailla asiaa.

Ei tässä mitään sellaisia suuria yllätyksiä tule, ja Dannyn perhekuviot ja yksityiselämäkin ohitetaan aika nopeasti. Sitä en kyllä tiennyt että Algoth Niska oli Dannyn äidinisä! Oikeastaan mihinkään ei voida syventyä sen tarkemmin, koska musiikki kuitenkin on se pääasia ja aika on rajallinen. Olen joskus miettinyt että miten Dannyn pitkäaikainen vaimo Liisa Lipsanen jaksoi miehensä lukuisia naissuhteita, mutta näemmä asia oli suht ok. Tai ainakin tämän version mukaan he sopivat eroavansa kun lapset ovat aikuisia. Ja näin sitten tehtiin.

Eihän tässä esityksessä varsinaisesti mitään vikaa ollut, laulutaitoisia esiintyjiä lavalla ja rullaavia biisejä. Musiikin sovitus oli kyllä mainiota, olisiko kapellimestari Ali Ahmaniemen käsialaa (käsiohjelmassa ei mainittu). Muutenmin nelihenkinen bändi veivasi mallikkaasti. Arja Sahnon puvustus oli kyllä kivaa katseltavaa, sopivasti ajankuvaa ja Katri Helenan pirtsakka look oli ihana. Toki Dannytkin oli ihan näköisiä. Siinä auttoi myös peruukit ja kampaus/maskeeraus a'la Pirjo Laihiala. Joukkotanssikohtaukset olivat ihan toimivia, niistä kiitos Ansku Bergströmille.

Hieman minua kyllä jotenkin häiritsi tai vaivaannutti (tai jotain) että Dannyn nykyinen naisystävä Erika Vikman oli mukana esityksessä. Esittäen mm. Dannyn ex-heilaa Katri Helenaa, mutta ilmeisesti myös itseään, koska esityksen lopussa Iso-D löytää taas uuden naisen eli hänet. Tuntuu jotenkin... en osaa edes pukea sanoiksi miltä. Myös korni tiikerinkuva lavan katossa herätti enemmän ihmetystä. Onko Danny Suomen vastine Walesin tiikerille? En ihan ymmärtänyt myöskään kahta satunnaisesti ilmaantuvaa mummoa jotka kommentoivat kaikenlaista.

Lauri Mikkola oli juurikin niin hyvä mitä lupa oli odottaa. Miehellä riittää karismaa ja ääntä mihin tahansa rooliin. Paidaton mies nahkahousuissa vetämässä Seikkailijan jäi ikuisesti mieleeni. Eikä muissakaan esiintyjissä mitään vikaa ollut, Ilkka Koivulankin lauluääni oli sopivan karhea.

Jotenkin tämä ei nyt minua silti sytyttänyt. Juu, hauskoja oivalluksia ja juttuja oli, esimerkiksi Speden Noin Seitsemän veljestä -elokuvan kuvauskohtaus ja siinä Danny vetämässä Seitsemän kertaa seitsemän (hitsin hyvä biisi), mutta kokonaisuus ei jaksanut kantaa. Päälleliimatut tanssikohtaukset ja ylipäätään nättien nuorten naisten mukana hengailu rasitti pidemmän päälle. Vaikka sinällään ne mukaan sopivatkin, ainahan Dannyn ympärillä pyörii naisia. Kaikenlaista julkkista piipahtaa lavalla, en tiedä mitä ne antavat kokonaisuudelle. Armi Aavikon kohtalolla tunnutaan mässäilevän hieman liikaa.

Mutta ennakon yleisö tuntui tykkäävän ja varmaan muutkin katsojat. Erityisesti tietysti Dannyn musiikin ystäville tämä on herkkupala. Ja Apianniemessä homma ja palvelu pelaa ja vessatilojakin on riittävästi. Istuinalustojakin on vähintäänkin paljon. Ja onhan tämä nyt kieltämättä hieno paikka, jos kohta taas järveltäpäin puhalsi kylmä tuuli. Vaatetta mukaan vaan!


Kuvien copyright Daniel Paul.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Pokka pitää / Kirjurinluodon kesäteatteri 11.6.2019

Tunnustetaan heti kättelyssä: en ole koskaan katsonut Pokka pitää tv-sarjaa! No niin, nyt se on sanottu. Sen verran nähnyt vilauksia tai muuten vaan ymmärtänyt, että siinä on tämmöinen wannabe-hienostorouva, joka haluaa että sukunimensä lausutaan hienommin kuin sen kirjoitusasu antaa ymmärtää. Mutta nytpä olen taas tämän esityksen nähtyäni paljon viisaampi, ja ainakin viihdytetympi!

Ohjaaja Miika Muranen on nimittäin kehitellyt Roy Clarken näytelmästä Pokka pitää (jonka Joel Elstelä on muuten oivaltavasti suomentanut) mainion kesäteatteriesityksen. Sopivan mittainen (2 h 15 min), riittävästi kohellusta, hömppää ja pikkutuhmaa huumoria, loistavat näyttelijät ja hulppeat puitteet takaavat kyllä miellyttävän vierailun Porin Kirjurinluodolle.

Juonihan on varsin heppoinen, mutta silti, tai ehkäpä juuri siksi, tämän parissa viihtyy oivallisesti. Hyacinth Bucket haluaa mukaan hienojen rouvien hyväntekeväisyysjärjestöön ja samalla onistuu tunkemaan itsensä mukaan harrastajateatterin englantilaiseen 1930-luvun murhamysteerinäytelmään. Sen taas ohjaa naapurin mies Emmet, jolla on melkomoisia antipatioita koko Hyacinthiä kohtaan. Mukana menossa on liuta sukulaisia ja muita ihmisiä. Ja sitten on hupsuja sattumia, hullunkurisia tilanteita ja muuta sellaista, ehtaa kesäteatterikamaa. Onneksi monessa liemessä marinoitu Muranen pitää langat hyppysissään ja vaikka kyseessä on hömppä, niin aika hyvin tehty hömppä. Hyvä hyvä, ei hömppääkään kannata tehdä huonosti.

Oivallinen näyttelijäkaarti pelastaa paljon. Sari Havas on mestarillinen Hyacinth, heti ensimetreiltä. Hän poimii vanhemman herrasmiehen yleisöstä esittämään puolisoaan Richardia; tosin tämän rooli pitää sisällään vaan välillä peukun nostamista katsomosta ja katsekontaktia Hyacinthiin. Joka on kyllä varsinainen pyörremyrsky! Keskiluokkainen, mutta kovin halukas esittämään ylemmän luokan rouvaa. Hyvin pompöösi tapa vastata puhelimeenkin: Olette saavuttaneet kosketuksen Hyacinth Bukeen henkilökohtaiseen matkapuhelimeen, puhelimessa hän itse. Ja puhelimeen pitää aina vastata, koska siellä voi olla joku merkkihenkilö! Hykerryttävä esitys!

Rahvaanomaiset sisaret Rose (Maarit Peltomaa) ja Daisy (Jaana Pesonen) muistuttavat Hyacinthiä tämän oikeasta taustasta. Rose on hirvittävässä kasariperuukissaan varsinainen ilmestys, ja Peltomaa näyttelee bimboa miestennielijää hurmaavasti. Hyväntahtoinen Daisy taas on puolisonsa Onslow'n (Petteri Pennilä) lumoissa. Tämä taas on kauhea juntti, oikea änkyröiden kuningas, joka ei paljoa seksiä janoavasta puolisostaan perusta. Enimmäkseen aluspaidassaan kuljeskeleva ja kaljatölkkejä availeva mies on se varsinainen piikki Hyacinthin lihassa. Ennen luulin että brexit ja weetabix on sama asia - tiivistää varmaan hyvin koko miehen!

Naapurin Elizabeth (Mervi Takatalo) on se tämän porukan puuhanainen, jolla kaikki hieman pyyhkivät lattiaa. Ja sitten on Miika Muranen tämän veljenä Emmetinä. Mies on valmis mihin vaan Hyacinth-kammossaan, mutta enimmäkseen tämä jää verbaalisen syrjinnän ja pöytien alle piiloutumisen asteelle. Hieno roolityö tämäkin. Kaikkea tätä hämmentää estynyt ja rikas tietokonenörtti Milly (Sami Uotila), joka avioerosta toipuessaan liittyy näytelmäkerhoon mukaan.

Minusta on aina hauska katsoa näytelmää näytelmässä, eli tässäkin monitoimitalolla harjoiteltava näytelmä tarjoaa herkullisia tilanteita. Klassista musiikkia (ja muutakin sellaista helposti tunnistettavaa) käytetään esityksessä todella oivaltavasti. Bonusta käsiohjelman kesäteatterietikettiosuudesta, hyvin Hyacinth Bucketmäisesti laadittuna.

Esitys ja käännös ei varmaan ihan kaikkia brittiläistä luokkayhteiskuntaa kuvaavia juttuja pysty välittämään meille suht tasa-arvoisille suomalaisille, mutta varsin hyvää yritystä on. Hykerrytti Hyacinthin tapa puhua puhelimessa Ni, ni, ni, sanottuna hyvin painokkaasti nöh, nöh, nöh. Varmaan yksi tv-sarjasta tuttu maneeri. Ja se kun Hyacinth vääntää savoa esittäessään näytelmän junttikokkia hienostorouva Debdenille. Kai se savolaisuus edelleen on junteinta puheenpartta tässä maassa?

Korvaan tarttui myös Emmetin kommentti (harrastajanäyttelijöiden ohjauksesta) Meidän täytyy vaan kutkutella kainot kaunosielut kuoristaan. Ihanaa sanakikkailua! Puvustuksesta vastaa Saara Ryymin ja erityisesti Hyacinthin kukkakuosiset leningit olivat varsin huomiota herättäviä. Pekka Helyselle kiitos mainioista peruukeista.

Esityksestä saa varmaan vielä enemmän irti mikä tv-sarja on ennestään tuttu. Kun ihmiset ja heidän keskinäiset kuvionsa ovat tuttuja. Mutta hauskaa ja kevyttä viihdettä Pokka pitää kyllä tarjoaa kaikille. Erinomaisen hyvä alku kesäteatterikaudelleni - iso kiitos Miika ja koko työryhmä!

Vinkki vitonen: mikäli mielit selkänojalliselle paikalle (takariviin), kannattaa olla paikalla melkeinpä kun ovet avautuvat tuntia ennen esitystä. Katsomossa ei ole numeroituja paikkoja ja nuo tuntuivat täyttyvän ensimmäisinä. Teatterilla ei ole myöskään tarjolla pehmusteita eli sellaiset kannattaa ottaa mukaan.

Tämä oli ensimmäinen vierailuni Kirjurinluodon kesäteatteriin, ja täytyy sanoa että Porin kaupunki on todellakin panostanut puitteisiin! Siistit vessat oikeine käsipyyhkeineen ja orkideoineen, useita tarjoilupisteitä, katettu katsomo ja lavakin. Mikäpä täällä on kesäteatteria katsomassa. Kirjurinluodossa on vielä alpakoitakin rapsutettavana. Ja upea keli = ei tarvinnut pilkkihaalareita.

Sari Havas lähettää lopuksi sydämiä vielä katsomon "Richardille".

Ensi vuonna Kirjurinluotoon tuleekin Mika Myllyahon ohjaama Mielensäpahoittaja, pääosassa Vesa Vierikko. Jos on Pokka pitää käynyt hyvin kaupaksi niin siinä toinen varma yleisömagneetti. Esityksiä tänä kesänä on 6.7. asti, ja lippuja saa vielä, tosin vähiin alkavat käymään.



Esityskuvien copyright Pasi Murto, muut omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.