Näytelmä joka menee pieleen / Tampereen teatteri 7.2.2018

Moneskohan kerta tämä jo oli kun olin katsomassa tätä näytelmää Tampereella? Kolmas? Loppuvuonna tuli koettua sama juttu Kouvolassa ja Oulussa, joten suht tuoreessa muistissa oli. Vaikka siellä toki oli hieman erilainen meno kuin Tampereella. Tässä meinaan on sitä jotain, sellaista magiaa ja taikaa... Koska tää porukka!

Pieniä muutoksia oli ensemblen kokoonpanossa. Tomi Alatalo keskittyy Kansallisteatterissa Lemminkäiseen, joten tilalla hömelönä sähkö/valomiehenä nähdään aina oivallinen Martti Manninen. Muuten porukka on ennallaan. Tampereen teatterissa oikeasti taitaa olla Suomen parhain komediasakki, ainakin tässä lavalla nyt. No miten esitys on muuttunut? Peruskuvioiltaan ei mitenkään, mutta näyttelijät irrottelevat enemmän ja vetävät omia kuvioitaan välillä. Kaikki toki esityksen raameissa. Taas kerran katsomo ulvoi naurusta, ja vaikka tämä alkaa jo aika tuttua katsottavaa ollakin, niin melkein piti silmiä pyyhkiä taas. Nauruterapiaa parhaimmillaan. Lari Halmeella on varmaan Suomen eläväisimmät kulmakarvat ja ilmeikkäimmät kasvot ja Arttu Ratinen vetää tanssimuuveja joista Travoltakin olisi ollut kateellinen. Jaksan ihmetellä miten tällä sakilla voi pitää pokka!

Tämähän on aika älyvapaata kohellusta mutta niin hyvin tehtyä ja aikataulutettua kohellusta, että katsomiskokemus on taatusti viihdyttävä. Yleisö pääsee eläytymään kunnolla, ja äkillisiä tilanteita piisaa kyllä. Taas kerran näyttämötekniikan tyypit ansaitsevat isot kiitokset ja kumarrukset. Koska upeiden näyttelijöiden ajoitusten lisäksi myös tekniikalla ja sen ajoituksella on niin valtavan iso rooli.

Näytelmä joka menee pieleen on millintarkkaa ja enemmän kuin viihdyttävää työtä. Ja kyllä se murhamysteerikin lopulta selviää, kun juonenkäänteitä ja syyllisiä on löytynyt enemmän kuin laki sallii. Esityksiä on enää tämän kevään, joten mikäli mielit katsomaan ehkä Suomessa tällä hetkellä hauskinta näytelmää niin varaa lippusi NYT.


Kuvan copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Älä pukeudu päivälliselle / Helsingin kaupunginteatteri 6.2.2018

Totean taas miljoonatta kertaa, että yleensä farssi ei ole mun juttu. Joskus toki joo, jos se on hyvin tehty. Miksi niitä pitää sitten ängetä katsomaan? Hyvä kysymys! Olen tämänkin Marc Camolettin Älä pukeudu päivälliselle nähnyt ennen (Tampereen teatterissa 2014) - ja tykkäsinkin. Ja sitä samaa se oli nytkin. Hyvin tehtyä teatteria, mutta ei mitään elämää syvempää.

Henri Kapulaisen ja Pentti Kotkaniemen suomentamaa näytelmää on vedetty vuosikausia pitkin ja poikin Suomea eri nimillä (Lainalakanat ja Ranskalainen pyjama nyt ainakin), ja aina se vaan ilmaantuu teatterien ohjelmistoihin. Onko tämä erityisen tykätty farssi sitten vai mistä johtuu suosio? Tällä kertaa komediamestari Jaakko Saariluoman kynsissä näytelmässä on kyllä vauhtia ja vaarallisia tilanteita roppakaupalla. Tämä on oikeastaan esitys mihin sopii kauhean iso liuta osuvia suomalaisia sananlaskuja. Mitä useampi kokki, sen mielenkiintoisempi soppa.

Juonihan on sellainen tyypillinen farssi. Väärinkäsityksiä, vääriä identiteettejä, railakkaita menoja ja tuloja lukuisista ovista. Ylinäyttelemistä ja vähän elämää suurempaa touhua. Siis ihan arkisia juttuja, mutta semmoinen tietynlainen överiksi veto tekee kaikesta hieman vauhdikkaampaa. Kun muuten on peruselementit (puvustus, lavastus, valot, äänet) kunnossa, niin kaikki jää oikeastaan näyttelijöiden ammattitaidon ja ohjauksen taidokkuuden varaan.

      

Ja ammattitaitoa tästä porukasta löytyy. Ei nämä kovin syvällisiä henkilöitä ole, eikä se toki ole tarkoituskaan. Tarkoitus on koheltaa sen verran paljon että katsoja viihtyy ja viihdyttyy. Nää roolihahmothan on oikeasti aika kamalia; kaikki pettää ja huijaa ja kieroilee ja valehtelee. Mutta ne tekee sen ihanan hykerryttävästi. Pekka Strang on oivallinen neuroottisena ja arkisena Harrina, joka joutuu vähän niinkuin vahingossa vedettyä mukaan ystävänsä Matin (Pertti Sveholm) suhdesuhmurointeihin. Matin naiskuviot kun ovat monimuotoiset ja kaverin jeesiä tarvitaan sumuttamaan vaimoa ja rakastajatarta ja kohta ties vaikka ketä. Strang on kerrassaan valloittava. 

Matin vaimoa esittävä Jonna Järnefelt syttyy toisessa näytöksessä paremmin vauhtiin ja Sanna-June Hyde on viileäntyylikäs malli/kokki/rakastajatar. Mutta illan parhaan roolisuorituksen vetää kyllä ehdottomasti Katja Küttner, joka tulee paikalle kokiksi mutta joutuukin esittämään tyttöystävää. Rahan nyhtö tolloilta miehiltä onnistuu vaivatta. Varsin pirskahtelevan helmeilevä roolisuoritus! Ihan lopuksi ovesta kävelee sisään vielä Joachim Wigelius, jonka pelkkä fyysinen olemus herättää kaikissa lavalla olijoissa kutkuttavaa kauhua! Lopussa onkin sitten vielä juonenkäännettä luvassa kerrakseen. Se parhaiten nauraa joka viimeksi nauraa, vai miten se nyt meni. Suutari pystykööt lestissään ja muita valikoituja sananlaskuja. Yksi vielä: syvissä vesissä ne isot kalat jne... (viittaan tällä Harriin).

Kyllä tässä menee jo salarakkaat ja kaikki muutkin sekaisin. Olosuhteet huomioon ottaen ihan viihdyttävä pläjäys, joka kyllä täytti farssikiintiöni koko loppuvuodeksi. Pikkutuhmailukiintiö taisi myös täyttyä hetkeksi. Tämä olisi kyllä oivallinen pikkujoulukauteen, mutta tuntuu yleisö sen löytäneen näin kevään korvallakin. Minä se en taaskaan muistanut miten ankea teatteripaikka tuo Arena-näyttämö on. Varsinkin aulatilat ovat puutteelliset, ja esityksen jälkeen narikka sumppuuntuu ihan totaalisesti. Eli vastaisen varalla koitan muistaa: ei katsomaan mitään talviaikaan, kun mukana pitää olla takki.


Kuvien copyright Tom Röllich
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Tabu / Kansallisteatteri 4.2.2018

Miten upea homma että teatteriguru Kristian Smedsin ja Timo K. Mukan mestarillinen Tabu palasi täksi kevääksi Kansallisteatteriin. Kulttuuriteko suorastaan. Näin sen loppuvuodesta 2015 ja kokemus oli harras, pyhä ja aivan mykistävä. Jotenkin tuntui että halusin kokea sen saman fiiliksen uudelleen. Menin, koin - ja mykistyin taas.

Hypnoottinen Pekka Kuusiston ja Itä-Helsingin musiikkiopiston nuorten viululahjakkuuksien loihtima musiikki, Seela Sellan ja Tero Jartin vähäeleisen tyylikäs esiintyminen, absurdit ja monitahoiset kohtaukset, Teemu Nurmelinin käsittämättömän hieno valosuunnittelu ja uskonto-symboliikka sulautuvat kaikki yhteen transsinomaiseksi kokemukseksi. Tässä lillutaan jossain normaaliuden ja tuonpuoleisen välitilassa. Josta ei halua palata ehkä enää takaisin.

Ei ole suinkaan sattumaa että tätä esitetään nimenomaan ja vain sunnuntaisin. Esityshän on liki uskonnollinen kokemus ja korvaa paremmin kuin hyvin jumalanpalveluksen. Ainakin tämmöiselle kirkosta eronneelle. Timo K. Mukan suhde uskontoon oli monimuotoinen ja Tabussa on paljon uskonnollista kuvastoa. Tämä esitys luottaa enemmän visuaalisuuteen ja äänimaisemaan kuin puhuttuun tekstiin. Sitä on nimittäin minimaalisen vähän. Mutta ei sitä tarvitakaan, koska tämä puhuttelee erinomaisesti näinkin.

Ehkä yksi komeimmista kohdista oli kolmen rälläkän (?) muodostama kolmio, joka sinkosi kipinöitä valkoiseen suojapukuun verhoutuneen Seela Sellan päälle. Meteli ja kipinäsuihkut olivat huumaavat. Jumpe se näytti hienolta. Muutenkin ne siirtyvät valotspotit, ja valojen ja varjojen tehokas yhteiskäyttö oli hienoa katsottavaa. Jaksan edelleen ihmetellä myös miten kukaan jaksaa seistä käsivarret suorina sivuillaan niin kauan kun Jartti jaksaa. Respect! Ja Seela Sella määrittelee nimityksen teräsmuori ihan uudelle tasolle.

      

Sekin on hienoa kun ohjaaja/dramaturgi Smeds oli rennosti alussa lavan reunalla istuen toivottamassa kaikki tervetulleiksi ja pyysi ettei kukaan räpläisi puhelimiaan esityksen aikana. Ei kaikki katsojat varmaan ajatelleet kuka se tyyppi siellä sellasia höpisi. Mutta onneksi viesti meni perille ja puhelimen valoja ei näkynyt.

Ellei muistini minua totaalisesti petä niin silloin 2015 esityksessä istuimme aluksi pitkään pimeässä ja oli hiljaista. Nyt istuimme pimeässä, mutta Kuusisto loihti viulustaan erilaisia ääniä ja musiikkia. Eipä ainakaan katsojien tarvinnut empiä alkoiko esitys jo, vai oliko joku tekninen vika (viimeksi taisi olla ilmassa sellaisia epäilyitä...). Myös lopun armollinen hiljalleen kajastava valo avatuista ovista palautti arkeen lempeästi. Moni taisi ihmetellä kun lopussa ei taputettukaan. Aplodit olisivat rikkoneet esityksen luoman taikapiirin liian tehokkaasti.

Tabun nähtyäni maailma tuntuu taas hetkellisesti siedettävältä paikalta. Kiitos Kristian Smeds ja työryhmä. Lämmin kiitos Kansallisteatterille, että Tabu palasi pieneksi ajaksi takaisin ohjelmistoon.


Kuvien copyright Ulla Jokisalo.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Lallis / Rauman kaupunginteatteri 3.2.2018

Lähtökohtaisesti jukebox-musikaalit ei ehkä ole ihan mun juttuni, mutta kyllä niitäkin kohtuuhyviä on tullut nähtyä vuosien varrella. Rauman teatteri vakuutti mut syksyllä upealla Rakastunut Ryti -esityksellään. Ja vaikken koskaan ole Lallintalolla Köyliöllä itse käynytkään, niin onhan se nyt ihan legendaarinen keikkalava kaikille yhtään musiikkiasioita seuraaville. Ja kokoontumispaikkana lähiseutujen nuorille noin muutenkin. Oivallinen idea siis, tehdä musikaali juurikin Lalliksesta! Täkynä mukaan oli napattu pitkän linjan musiikkimies Pauli Hanhiniemi!

Nooh, Osku Valveen ja Otto Kanervan kynäilemä juonihan on erittäin höttöinen. On kapinallinen teinityttö Katja, jonka tiukkapipoiset konservativiivanhemmat haluavat tälle siivon ja tylsän poikaystävän ja joka itse hinkuaa vaan porilaisen punkkari-luuseri-Timon perään. Tämä notkuu Lalliksella, harrastaa bänditouhuja ja sekoilee. Tässäpä se. Mukana häärää Katjan isän hammaslääkäri/metsästäjäkaveri, Timon parit Lallis-kaverit, Lalliksen musikaalinen talonmies, isän palkkaama hämärä yksityisetsivä, paras kaveri Tellu sekä parhaana kaikista muka-uskonnollinen pianonsoitonopettaja rouva Käsnänen!

Musiikkivalintojen punainen lanka..., oliko sitä? Ensiajatuksena on että biisien takana olevat artistit ovat esiintyneet joskus Lalliksella. Mutta näinköhän nää kaikki ois käyny? Isoin osa ainakin! Koska musiikkia löytyy monelta kovalta kotimaiselta J. Karjalaisesta Juiceen ja Sielun Veljistä Yöhön. Kolmatta Naista tottakai (oikeasti yksi illan huippukohtia oli Pauli Hanhiniemi laulamassa Oi Suomen nuoria!), mutta myös Reino Helismaata ja Jukka Kuoppamäkeä. Kun esitys kertoo keikkapaikasta ei biisien tarvitse muodostaa mitään loogista juonenkulkua. Bonuksena kuultiin uusi Pauli Hanhiemen biisi Huominen on ***ton, jona pitäisi olla Spotifyssä kuultavana. En löytänyt millään, mutta vinkatkaa jos joku löytää niin voin laittaa linkin. Nelihenkinen livebändi Perttu Suomisen johdolla soitti Lalliksen "yläkerrassa" napakasti ja aika kivoilla sovituksilla näitä tuttuja biisejä.

Esiintyjät olivat hyviä ja laulutkin sujuivat. Olipas kiva yllätys nähdä lavalla myös Mikko Töyssy, joka viimeksi hurmasi Hämeenlinnan teatterin Naisia hermoromahduksen partaalla -esityksen taksikuskina! Raisa Sorri rouva Käsnäsenä on aivan mahtava hahmo ja Sorri ottaa roolin todella haltuunsa. Tiia Ollikainen oli teinipimun roolissaan napakka ja raikas. Pauli Hanhiniemi oli hyvin paulihanhiniemimäinen (eli aikas hyvä) Lalliksen laulavana yleismiesjantusena. Köyliön laulava maanviljelijä Juha Kulmala erityisesti Katjan kunnollisena poikaystäväehdokkaana oli hersyvän huvittava.

Otto Kanervan ohjaukselta kaipasin jotain napakkuutta tai sitten se oli vain ensi-iltajännitystä. Nyt tämä oli vähän kuin iso karaokeilta. Lauantainen ensi-iltayleisö ei ainakaan innostunut rokkamaan tuoleillaan. Olihan tässä hauskojakin kohtia ja hyviä vitsejä, mutta aika vaisua oli meno enimmäkseen.

Ihan parasta (ja kamalaa) oli Helena Nykäsen kasarihenkinen puvustus, ja Oskari Löytösen lavastus. Lallintalon lautaseinä muuntuu kätevästi kodeiksi jne. Kyllä tuommoisia huusholleja ja vaatteita on nähty, puhumattakaan kampauksista (niistä kiitos Tuula Kupiainen-Koivistolle). Kamalaa toki vain sen kasarirumuuden takia. Rauman teatterin lava ei ole suurensuuri, mutta kyllä siinäkin monenlaista Sami Vartiaisen suunnittelemaa koreografiaa mahtuu vetämään.

Ei tämä Lallis nyt ihan mun musikaali ollut, mutta uskon että aika monen on. Kenelle tätä siis suosittelisin? No varmaan kaikille joilla on joku omakohtainen muisto tai kokemus Lalliksesta. Ja aika monella varmaan onkin, koska sinne tultiin aikoinaan bussilasteittain matkojenkin takaa. Nostalgiannälkään tämä onkin varmaan oiva herkkupala. Lisäksi tätä voi varman suositella myös hardcore-Hanhiniemi-faneille. Kevään esitykset alkavat olemaan aika täynnä, varsinkin viikonloput, mutta syksy on jo myynnissä. Kevyt irtiotto arjesta, sitä Lallis kyllä tarjoaa! Niinkuin nimikaimansakin oletettavasti!

Ja Rauman teatterin henkilökunta on ihana!


Kuvien copyright Harri Joensuu.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kultarinta / Porin teatteri 3.2.2018

Luen nykyään kaikki uutuuskirjat vasta muutaman vuoden viiveellä, joten Anni Kytömäen Kultarinta tuli ahmittua vasta viime kesällä. Mutta nimenomaan ahmittua. Muistan että ensimmäiset sivut menivät vähän tahmaisesti ja hitaasti, mutta sitten kun tarina imaisi mukaansa, niin se oli menoa. Yhtä soittoa aamuun asti eli kunnes kirja loppui. Ja heti teki mieli aloittaa uudelleen. Se oli aivan upea lukukokemus. Kytömäen uusinta eli Kivitaskua en ole vielä lukenut; ehkä mä vähän säästelenkin sitä, että on sitten loistava lukukokemus odottamassa, joskus.

Niinpä Porin teatterin dramatisointi Kultarinnasta oli aivan varma nakki saada minut vierailemaan Porissa. Kävin viime vuoden tammikuussa Porin teatterissa katsomassa todella hienon Tuntemattoman sotilaan, mutta nyt pääsin vierailemaan ensimmäistä kertaa remontoidussa teatteritalossa. Ja miten hieno talo olikaan! Oma mielikuvani vanhasta talosta (okei, käynnistä on aikaa) oli se että teatteri oli nuhruinen ja tunkkainen. Hieno rakennus toki, mutta sellainen... synkeä. Mutta nyt oli kaikki kaunista, raikasta, valoisaa ja upeaa!

Ennen iltapäivän esitystä ja väliajalla kiertelin pitkin ja poikin ihailemassa tapetteja, näköaloja, ja kaikki pieniä yksityiskohtia. Upouusi hissi oli kaunis kuin kuva, koska se oli piilotettu koristeltuun lasikuutioon. Varsinkin yläkerran kahviohuoneiden erilaiset kukkatapetit olivat upeat. Ja naisten vessatilojakin oli reilusti. Täydet pisteet teatterille onnistuneesta kasvojenkohotuksesta!

     

Mutta entäpäs sitten näytelmä-Kultarinta, miten massiivinen romaani taipuu näyttämölle? Ensimmäisen kerran se nähtiin Kokkolan kaupunginteatterissa 2016 - mutta tuolloin en ollut vielä lukenut kirjaa, ja muutenkin Kokkola on kovin kaukana... Jäi siis silloin väliin. Dramatisoinmista vastaavat kirjailija itse, Hanna Ojala sekä ohjaaja Maiju Sallas. Kun 644-sivuinen jättiromaani, jonka tapahtumat ulottuvat usean vuosikymmenen matkalle, puristetaan 2,5 tuntiin, niin kiirehän siinä tulee. Varsinkin jos kaikki asiat, ihmiset ja tapahtumat halutaan sisällyttää mukaan. Joten välillä tuli hieman sellainen kiireen ja sullomisen tuntu. Eli tapahtumat etenevät kauhean kiireisellä tahdilla.

Kuuntelin väliajalla ja esityksen jälkeen narikkajonossa ihmisten kommentointia. Moni oli selkeästi lukenut kirjan ja pysyi kärryillä paremmin. Mutta liki kaikkien ihmisten suusta kuulin samaa: tapahtumien tahti oli aika hurja. Siitä huolimatta tämä oli hieno näytelmä ja hieno toteutus! Verkkaisemmalla tahdilla esitys olisikin kestänyt 4-5 tuntia. Toisaalta nyt hahmojen ja tapahtumien syventäminen jäi hieman uupumaan. Mutta kyllä mukaan mahtui sellaisia utuisia ja rauhallisia luontokohtauksiakin.

Kultarinnan tarinassa ensimmäinen näytös seurataan Erik Stenforsin elämää - ja todellisuuden pakoa luontoon ja metsään. Varsinkin lapsuudessa metsä tarjoaa pakopaikan ja turvan, kun elämä kartanossa ahdistaa. Äiti "sairastaa" ja juhlii, isä on iäkäs patruuna ja enimmäkseen poissa, mutta onneksi on rakas kodinhoitaja Hanna! Nuoruus luontokerhoineen, opiskeluaika linturetkineen, Lydian tapaaminen työläisten virkistysalueella, yliopiston luontokokoelmien hoitaminen, puunostohommat isälle polkupyöräillen, metsänvartija-aika Lapissa, Lidian kohtalo, elämä Helsingissä... kaikki tämä sisältyy ensimmäiseen näytökseen - eli tahti on aika vauhdikas. Toiset asiat sivuutetaan kursorisesti (esim. metsänvartijana toimiminen), mutta toisia jäädään makustelemaan pidemmän aikaa. Kaikissa Erikin elämänvaiheissa Hanna on tuki ja turva. Toinen näytös keskittyy Erikin tyttären Mallan elämään, niin vanhassa kuin uudessakin kodissa. Se kyllä riipaisee kun lapselta viedään isän ja kodin lisäksi oma identiteettikin. Tai ainakin yritetään viedä.

Luontoasiat ovat tärkeitä niin kirjailija Kytömäelle kuin kummallekin päähenkilölle Erikille ja Mallalle. Se näkyy unenomaisen kauniissa lavastuksessa (Annukka Pykäläinen) missä hyödynnetään harsomaista kangasta hienosti, hienovaraisessa äänisuunnittelussa (Pontus Keto) ja myös valoissa (Timo Alhanen). Mystisyys ja sadunomaisuus on läsnä monessa kohtaa näytelmää, ja juuri nämä seesteiset hetket tuovat taukoja muuten aika rivakkatahtiseenkin näytelmään. Lavalla on puita, ja lavan ja katsomon välissä on leveä puuhakkeella täytetty kaistale. Näitä elementtejä käytetäänkin sitten mukavasti eri tapahtumissa. Pidän myös oivaltavasta vaatesuunnittelusta (myöskin Annukka Pykäläisen käsialaa), varsinkin Erikin ja Mallan villapaidat ovat ihanat. Bonusmaininta vielä Annukka Pyläläiselle kun nyt näin kahtena peräkkäisenä iltana Porissa hänen lavastustaidettaan. Viettelyksen asuntovaunun ja Kultarinnan lavastukset ovat niin erilaiset kuin saattaa, mutta molemmat viehättävät silmääni tavattomasti.

1918-teemaisia näytelmiä on tullut nähdyksi jo lukuisia viime aikoina, ja tässäkin sisällissota näyttelee tärkeää roolia. Myös Lapuan liike, kommunismin hysteerinen pelko ja vainoava ilmapiiri 1930-luvulla on toisessa näytöksessä osa suurempaa kuviota. Oivallisesti näiden Suomen historian taitekohtien kuvailu toimii.

On tämä kokonaisuutena tosi onnistunut näytelmä. Porin teatterin näyttelijät ovat kerrassaan upeita, monissa rooleissaan. Reidar Palmgren (ketä olen fanittanut aina 90-luvun Thilia Thalia-visailuohjelmista lähtien, niitä jaksoja on muuten VHS:llä edelleen tallessa!) on taas hienossa vedossa ja tekee Erikistä hiljaisella tavalla vakuuttavan luontoihmisen. Hän sujahtaa yhtä tarkasti pikkupoika-Erikin kuin vankimielisairaalassa räytyvän aikuis-Erikinkin nahkoihin. Palmgrenin näyttelemisessä on sellaista intensiteettiä ja herkkyyttä mistä tykkään kovasti. Upea bonus vielä että Erikin esikuvana Kytömäelle oli Suomen luonnonsuojelun grand old man Rolf Palmgren - Reidarin isosetä!

Myös Mirva Tolppasen tulisieluinen Lidia on ihmeellisen kaunis roolityö. Yhteinen kohtalo taitaa määrittyä jo silloin kun Lidia antaa Erikille pöllönsulan lapsena Aspholmin metsässä. Terhi Suorlahti on oivallinen Malla, kapinallinen tyttö johon isä on iskostanut luontorakkauden ja Hanna kertonut karhutarinoitaan. Kummastakin asiasta tulee tytölle pelastus. Suorlahti on yhtä uskottava pikkutyttönä kuin naiseuteensa heräävänä teininäkin. Teemu Koskinen (ketä olen nähnyt useassakin Kotkan kaupunginteatterin näytelmissä; Neiti Kevät, Sugar ja Neljäntienristeys) on myös upea hieman eksyneenä Joelina. Ja iso rooli on Anna-Maija Nissilläkin; Hanna seuraa Erikin ja Mallan elämässä mukana maalta kaupunkiin ja lopulta kaikki kietoutuu yhteen. Hannu Müller ja Hannele Lanu ovat oivallisia Mallan tiukkapipoisina kasvatusvanhempina, jos kohta eivät niin kovin miellyttäviä henkilöitä. Ja Peter-Sebastian Lehtosen Anttu on myös hersyvä tyyppi, paitsi kännipäissään. Erikin opiskelutoveri Verneri Linnas (Kimmo Tihveräinen) ei oivallakaan miten tärkeää osa hänellä Mallan elämässä vielä on. Koko muukin näyttelijäkaarti tekee erinomaista työtä.

Kultarinta tarjoaa paljon suuria tunteita ja katsoja uppoutuu halutessaan osaksi niin Suomen historiaa kuin luontoakin. Mukana on sopiva ripaus mystiikkaa, kansanperinnettä ja magiaakin. Porin teatteri on intiimi, joten tapahtumat tulevat suoraan iholle. Kertojaääni ja karhuhahmot istuvat kokonaisuuteen hyvin, eikä tule sellaista myötähäpeän fiilistä että tuolla ne näyttelijät karhupuvuissaan konttaavat. Vaan nämä ovat sillain fiksusti toteutettuja luontokappaleita.

Ehdottomasti katsomisen arvoinen oli tämä eli suosittelen lämpimästi visiittiä Poriin. Samalla retkellä näkee upeasti uudistetun teatteritalon ja pääsee nauttimaan hienosta ja monisyisestä näytelmästä. Esityksiä on 11.5. asti eli vielä ehdit oikein mainiosti.



Esityskuvien copyright Janne Alhonpää, muut kuvat omiani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Viettelyksen asuntovaunu / Rakastajat-teatteri 2.2.2018

Viikonloppumatkani Poriin alkaa Rakastajat-teatterista Leea Klemolan ohjaamalla Viettelyksen asuntovaunu -teoksella. Ilmeisesti paikkakunnalla (tai varsinkin Satakunnan Kansan yleisönosastolla) esitys on herättänyt kiivasta keskustelua. Kai kiroilu ja alastomuus sitten on Porin kaltaisilla paikkakunnilla vielä kauhea synti teatterin lavoilla? Sattumalta juuri tämän esityksen jälkeen oli järjestetty keskustelutilaisuus, hienoa!

Tämä Miko Kivisen ja Klemolan yhdessä kirjoittama ja ideoima teos on kunnianosoitus Viettelyksen vaunu -näytelmälle (jota en ole koskaan nähnyt, synti ja häpeä, en missään muodossa). Mutta se toimii kyllä hyvin näinkin, tietämättä muuta kun peruskuvion esikuvastaan. Varmaan esitys saisi hieman lisäarvoa jos Viettelyksen vaunun olisi nähnyt, mutta näillä mennään.

Viettelyksen asuntovaunu tapahtuu... yllätys yllätys asuntovaunussa! Tai sen pihamaalla enimmäkseen. Paikka on porilainen leirintäalue ja vaunussa asuu entinen tangoprinsessa, nykyinen wannabe-romaniartisti Merita (Kai Tanner) sekä sukupuolenkorjausprosessia läpikäyvä Teppo, ent. Teija (Angelica Meusel). Paikalle pölähtää Tepon veli, taksikuskina toiminut Kari (Miko Kivinen) työkalupakkiensa kanssa. Leirintäalueen (ja äitinsä) hoitajana toimii Manna (Niina Hosiasluoma). Näiden neljän monimuotoiset ja monipolviset suhteet toimivat näytelmän keskipisteenä. Siinä sivussa alkavat menneetkin tapahtumat pulpahtelemaan pintaan. Sisarukset ruotivat omia kipukohtiaan, Meritalle ja Tepolle on tulossa perheenlisäystä, ja Manna ja Karikin päätyvät petipuuhiin.

Viettelyksen asuntovaunu on värikäs, räävitön, hillittön hauska, aika traaginenkin. Vuoristoratamainen kyyti etenee sellaisella vauhdilla, että aina ei meinaa edes pysyä perässäkään. Karin yllätysvisiitti poikii monenlaista, ja hänen suhteensa kaikkiin muihin saa välillä surkuhupaisiakin käänteitä. Ja pikkuhiljaa selviää sekin miksi Kari on paikalle tullut, mutta kyllä siihen sitten koko liki kolmetuntinen käytetään. Kertaakaan ei silti tunnu että tämä kestäisi liian kauan, koska monisyinen tarina tempaa mukaansa aivan täysin.

Näytelmän kieli on elävää ja hersyvää, ja voisiko jopa sanoa (vaikka se hyvin kliseiseltä kuulostaakin) hyvin elämänmakuista. Kun Kari pölähtää paikalle hän liki ensitöikseen toteaa Tepolle: sähän olet ihan mies, johon tämä vastaa: niin ne vaan leikkelee pikkusiskoista miehiä tuolla keskussairaalassa. Suorasukaisesti voi Mannakin todeta Karille: Ruvetaanks me nyt sit nussiin? Ehkä roisi kieli on yksi syy mistä jotkut herkkähipiäiset katsojat ovat pillastuneet? Kyllähän tässä kiroillaan, mutta ei se ole mitenkään tavanomaisesta elämästä poikkeavaa. Tälläinhän ne ihmiset puhuu! Vai onko se alastomuus se isoin ja kauhistuttavin juttu mikä on kirvoittanut katsojat raapustamaan tuohtuneita mielipiteitään lehteen? Kun ei tässä vähän vaan vilahda alaston pylly nurkan takana, vaan kyllä katsoja saa ihan aimo annoksen, edestä ja takaa. Mutta hei, kyllä suomalainen katsoja on taatusti alastomia ihmisiä nähnytkin. Ja jos ei ole, niin ehkä nyt on sitten korkea aika. Vai sekö kauhistuttaa että alastomat ihmiset eivät olekaan mallinmitoissa? Hei, tervetuloa suomalaiseen arkitodellisuuteen; isoin osa meistä ei näytä sellaiselta kun bikineissään lehtien sivuilla poseeraavat missit.

Näyttelijöiden työtä on ilo ja nautinto katsoa. Aivan oivallisesti Meusel on Tepponsa sisäistänyt! Ulkoisesti taakse vedetyt hiukset ja pienet viikset... hyvin menee läpi. Mutta silti siellä on se iso epävarmuus sisällä, osaako hän olla oikea mies (koska nyt vasta kokeillaan elämää miehenä ennen "sisäromppeiden poistoa"). Mieheksi kelpaaminen, "oikeana" miehenä oleminen ja eläminen askarruttaa ja ahdistaa. Onko hän sitten myös raiskaaja ja mulkku? Kipakkaa kommentointia miehenä olemisesta kirjoittajilta, bravo!

Kai Tanner on myös oikea varsinainen ilmestys Meritana. Uhkea ja hieman hyökkäävän naisellinen hiipuvan uransa kanssa kamppaileva artisti, jonka sisäsyntyinen diiva dominoi pienempää Teppoa ja joka säteilee egoa ja karismaa ympäristöönsä ihan tukahtumisvaaraan asti. Meritan ja Tepon suhde on varsin myrskyisä ja holtitonkin, ja Karin ilmestyminen kuvioihin ei kauheasti auta asiaa. Merita on suuri taiteilijapersoona ja muiden tehtävänä tuntuu olevan hänen passaaminen ja tarpeidensa tyydyttäminen. Kun Merita ja Teppo kumpikin napsii hormoneita kilpaa niin ei se helppoa ole.

Kari elää hetkittäin ihan omissa sfääreissään, mm. uskotellen menevänsä Ville Haapasalon leipiin Venäjälle. Hän näkee monet asiat täysin omasta vinkkelistään ja niinpä poliisien saapuminen paikalle loppuratkaisussa on Karille todellinen yllätys. Miko Kivinen luo jotenkin sitä Karin mielenmaisemaa hyvin samaistuttavaksi. Omalla tavallaan hänkin on epävarma mies. Vaikka remonttihommat sujuvatkin, niin sitten yllättävät erektio-ongelmat nakertavat itsetuntoa. Manna vaikuttaa hieman hitaalta ja ehkä hieman hidasjärkiseltäkin, ja Nina Hosiasluoman verkkainen näytteleminen tekee hänestä semmoisen tarkkailijatyypin. Lakoniseen tyyliinsä hän saattaa todeta Karille: Oliks nää treffit tässä vai oliks vielä jotain? Manna tarkkailee ja toteaa, ja toimii kun tarve vaatii.

Lavastus ja tilankäyttö on tosi kekseliästä. Osa tapahtumista (esimerkiksi Mannan koti) sijaitsee pienen nousevan katsomon takana, eli niitä tapahtumia emme nää lainkaan, kuulemme vaan. Vaikka katsoja tietää siellä olevan vain narikan ja eteisen, niin vaikutelma leirintäalueen jatkumisesta on tehty todella uskottavasti. Myös Tepon ja Meritan asuntovaunun sisällä tapahtuu kaikenlaista mistä katsoja saa vinkkejä vain ikkunan kautta. Ja sisäänlaitettujen mikrofonien. Paljon kaikkea kuuluu vaikka vähän näkyy. Toimii kyllä hyvin. Annukka Pykäläinen on suunnittellut lavastuksen lisäksi myös hienon puvustuksen. Meritan yliampuvista mustalaishenkisistä asuista alkaen. Toimii. Johannes Vartolan äänisuunnittelu on tarkkaa ja taitavaa; asuntovaunu on katoton joten sieltä kuuluu hyvin, ja mikitys auttaa. Muuten teatterin tila on pieni ja intiimi, ja mikrofoneja ei näyttelijöillä ole. Ihanaa vaihtelua aktiivikatsojalle tämä luomuäänenkäyttö!

Käsiohjelmassa on kaikkea kiinnostavaa, esimerkiksi henkilöhahmojen historiasta. Ja myös sanat Meritan näytelmän lopussa kaihoisasti esittämään Mustalaisten leiri -biisiin.

Viettelyksen asuntovaunu on tosi tarkkanäköistä teatteria, paljon ajankohtaista pohdintaa sukupuolirooleista ja niiden esittämisestä, miehisyydestä ja sen tuomasta epävarmuudesta. Kukaan meistä ei pääse tiettyjä asioita pakoon, vaikka kuinka istuisi auton ratissa ja ajaisi pois. Suosittelen ehdottomasti näytelmää avarakatseisille ihmisille, mutta ennenkaikkea tiukkapipoisille: jospa se pipo hieman löystyisi ja sitä oppisi katsomaan hieman rankempaakin esitystä ilman ryppyotsaisuutta. Mahdollisuus katsomiseen on Porissa aina 28.3. asti, ja sen jälkeen huhtikuussa Espoon teatterissa neljän esityksen verran. Bonuksena vinkki Poriin menijöille: kantsuu mennä paikalle ennen puolta seiskaa, sillä siihen asti on hanajuomat ja talon viini todella edullisessa tarjouksessa. Ja lohileivät on tosi hyviä!

Keskustelutilaisuudessa tekijät kertoivat taustoista, siis työskentelyprosessista ja kaikesta, ja yleisö sai kommentoida ja kysyä. Paikalle jäi parikymmentä katsojaa, eikä yhtään negatiivisia kommentteja kuulunut (missä ne kaikki paheksuvat ihmiset olivat?). Näytelmän suunnittelu alkoi syksyllä 2016. Rakastajat-teatteirn porukka oli pitkään halunnut tehdä jotain Leea Klemolan kanssa, ja kun aikataulut ja muut sopivat vihdoin yhteen, niin pohjateokseksi valittiin Tennessee Williamsin Viettelyksen vaunu. Aihe ja henkilöiden väliset dynamiikat tulivat ikään kuin valmiina tuosta. Leeaa kiehtoi miksi näytelmän Stella jäi väkivaltaisen miehen luokse. Siinä missä Blanche on alkuperäisteoksessa näkökulmahenkilö, niin tässä sitä roolia vetää Kari. Erityisesti Suomessa sukupuoli määrittyy pitkälle töiden kautta, ja tätäkin aspektia työryhmä halusi tarkastella. Angelicalla ja Kailla on pitkä yhteinen työsuhde (teatterin perustajajäseniä vuodesta 1991) ja siksikin heidät haluttiin pariskunnaksi. Mutta käännettiin vaan sukupuoliroolit ympäri (onnistunut ratkaisu minun mielestäni).

Työryhmä kehui kilvan että tämä on ollut poikkeksellinen näytelmä heille. Paljon työltä, paljon improamista, paljon muutoksia ja hiontaa. Leea käy yleensä katsomassa ohjaamiaansa esityksiä joka näytöksessä, mutta välimatkojen takia nyt se ei ole ihan onnistunut. Esitys on muuttunut viikottain, eli kun ensi-ilta oli jo joulukuun alussa, niin näin helmikuun alussa oli jo varmaan hyvin erilainen näytelmä. Mahdollisuuksien mukaan Klemolan töitä pitäisi käydä katsomassa useasti, heti alussa, puolivälissä esityskautta ja taas loppuvaiheilla... Näytelmän Merita on romani, vaikkei ole elänyt siinä kulttuurissa. Mielenkiintoisen lisänsä asiaan tuo se, että Meritan tulkitsija Kai Tanner on itse puoliksi romani, joten teemat eivät sikäli olleet ihan tuulesta temmattuja.

Kiitos antoisasta keskustelusta koko näyttelijänelikolle sekä Leea Klemolalle.



Esityskuvien copyright Leea Klemola, yleisökeskustelukuva omani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Hinta / Helsingin kaupunginteatteri 1.2.2018

Amerikkalainen Arthur Miller on kirjoittanut paljon pitkiä, raskaita perhesuhdevatulointinäytelmiä. Kauppamatkustajan kuolema on klassikko, jota monet teatterit esittävät määräajoin. Sen lisäksi olen nähnyt A View From the Bridgen upeana versiona 2015 Lontoon Young Vic-teatterissa ja The Cruciblen Lontoon Old Vicissä 2014 (se on muuten ladattavissa Digital Theatresta!). Kymmenien näytelmiensä joukosta nämä ovat ehkä niitä esitetyimpiä. Sen sijaan tämä Helsingin kaupunginteatterin uutuus Hinta (The Price) on ehkä hieman harvemmin lavoilla nähty.

Hinta on kantaesitetty 1968 eli viisikymmentä vuotta sitten, myös Suomessa. Kansallisteatterin ensi-ilta oli jo 1.3., kun kantaesitys oli Broadwayllä 7.2.! On ollut nopeaa toimintaa! Mutta vaikka tämä tutkailee pitkälti vuoden 1929 pörssiromahduksen jälkeisiä aikoja, niin aihehan on iätön. Tämmöisiä perhesuhdekuvioitahan käydään jatkuvasti tänäkin päivänä.

Nooh, odotukset olivat korkealla, olihan nyt tekijäryhmänä aikamoinen dream-team. Yksi suosikeistani eli Paavo Westerberg ohjaamassa ja ei näyttelijäporukassakaan mitään valittavamista ollut. Kolme tuntia suoraa tekstitykitystä ja niin, sitä tulehtuneiden perhesuhteiden selvittelyä. On kulunut 16 vuotta kun perheen isä kuoli ja siitä asti ovat tämän vanhat huonekalut keränneet pölyä talon vintillä. Sama aika on kulunut myös veljesten Walterin (Eero Aho) ja Victorin (Santeri Kinnunen) edellisestä tapaamisesta. Nyt taloa ollaan purkamassa, joten tavaroille tarvitsee tehdä jotain. Niinpä Victor on puhelinluettelosta kaivanut esiin tyypin joka ostaisi romppeet pois. Lopulta tämä Gregory Solomon (Esko Salminen) köpöttääkin keppeineen paikalle, raihnaisen oloisena.

Poliisina toimiva Victor ja tämän hieman alkoholisoitunut vaimonsa Esther (Aino Seppo) ovat enemmän tai vähemmän kärsivällisesti odottaneet Solomonia ja ruotineet samalla omaa elämäänsä. Victor on täyttämässä 50 ja olisi aika miettiä eläkkeellejäämistä ja uutta suuntaa elämään. Mutta kun roikkuu tiukasti menneisyydessä on kai mahdotonta siirtyä eteenpäin. Miksi Victor on jumiutunut poliisin hommiin vaikka yliopisto-opinnot olivatkin aikoinaan alkaneet lupaavasti? Kyllä sekin selviää. Ja kaikki muukin mikä on jäänyt kaivelemaan veljesten välejä, kunhan Walter pölähtää paikalle kesken kiivaan kaupanhieronnan.

Tämä on aika raskas teksti. Syyttelyä, sovinnon tekemistä, salaisuuksia. Ilman näin karismaattisia näyttelijöitä ja hyvää ohjaustyötä ei ehkä jaksaisi katsoakaan. Koko sakki tekee oivallista työtä, mutta taas kerran konkari-Salminen vie voiton. Tämän Solomon onkin kyllä varsinainen rakastettava ketku. Vanha pappa, joka haluaa hieroa ja tinkiä ja vatvoa ja pohtia. Kehuu Estheriä estoitta. "Voi tyttökulta, kun kaikki likat tykkää musta!". Tämä ei edes kuulosta rasvaiselta kun sanojana on Esko Salminen. Välillä nautitaan välipalaksi kananmunaa ja käydään nokosilla ja sitten taas saatetaan jatkaa bisneksiä. Kyllähän tässä selkeästi on ammattimies, mutta vanhankantainen. Ei sovi kiirehtää... Sitäpaitsi Solomon kyllä huomaa ettei Victor ymmärrä huonekalujen arvosta hölkäsen pölähtävää. Salminen tuo valtavan karismansa lavalle ja kietoo koko katsomon siihen. Ihanaa seurata, vaikka ymmärrän hyvin että veljeksillä saattaa hieman hermo mennä tämän papparaisen kanssa. Mikä kaikki Solomonin kertomuksissa on totta, vai heittääkö hän vaan juttua muuten vaan. Ihanan herkullinen rooli ja sopii Salmiselle kuin nenä päähän.

Samalla kun mietitään huonekalujen hintaa, päästään pohtimaan elämän kysymyksiä muutenkin. "Pitääkö näiden olla arvottomia, vaan siksi kun nää on meidän?" toteaa Esther tavaroista. Minkä arvoista on ollut Victorin elämä; elämä minkä hän uhrasi isänsä elättämiseen tämän menettäessä kaiken vuoden 1929 pörssiromahduksessa ja sitä seuranneessa Suuressa Lamassa. Tai onhan sitä elää kitkuteltu, mutta siinä kaikki. Siinä kun velipoika on porskuttanut eteenpäin maailmassa, niin Victor jumiutui huonopalkkaiseen poliisin hommaan. Katkeruutta on ilmassa, varsinkin kun Walter paljastaa totuuden isästä. Voiko sitä antaa anteeksi asioita? Eipä se Walterin elämäkään ole ollut ruusuilla tanssimista, mutta nyt hän kuitenkin näyttää oman sairastumisensa myötä saavuttaneen jonkunlaisen tasapainon ja mielenrauhan. On outoa huomata miten kumpikin veljeksistä tuntuu hieman kadehtivan toisen elämää. Minkä hinnan kukakin maksaa omista elämänvalinnoistaan. Mikään ei lopulta ollutkaan sitä miltä näytti. Näytelmässä on paljon myös kritisointia nykyistä ostamis- ja kulutusyhteiskuntaa kohtaan, enimmäkseen Solomonin suulla.

Santeri Kinnunen Victorina on kyllä isoimmassa roolissa tässä, ja tämä onkin vahva tulkinta. Se katkeruus (elämälle, veljelle, isälle) tihkuu läpi joka ihohuokosesta. Victor on nariseva ja ärsyttävä. Aino Sepon Esther on oppinut myös myötäilemään miehensä tunteita jotenkin, ilmeisesti turvautumalla taskumattiinsa vähän turhan usein. Eero Aho ilmaantuu lavalle juuri ennen väliaikaa, dramaattisesti, ja samantien pimenee. Omalla tinkimättömällä tyylillään hän nytkin roolista suoriutuu. Walter koittaa parhaansa tehdä sovintoa.

Antti Mattilan lavastama kapoinen ja kulmikas lava on täynnänsä huonekaluja. Juuri sen näköistä että sinne on vuosikausia raahattu kaikki turha. Ullakolla ollaan ja valo siivilöityy vintti-ikkunoista ja liikenteen kumu kuuluu välillä kaukaa. Kalle Ropponen on suunnitellut pelkistetyn yksinkertaisen valaistuksen, johon kuuluu paljaat hehkulamput itse "ullakolla" ja ikkunoista tuleva valo. Niin henkilöt kuin huonekalut tekevät varsin jyrkkärajaisia ja teräviä varjoja. Vähän kuin jotain varjoteatteria. Jossain vaiheessa muistan miettineeni miten kylmää ja tylyä tämä kaikki on; valoilla ei edes yritetä pehmittää mitään. Mutta sitten yhdessä kohtaa Walter seisoo valossa, joka pehmentää tämän kasvot ihan vieraan näköisiksi.

Vaikka tämä on painavaa tekstiä niin taitavasti Westerberg on sijoittanut sinne pitkiä taukoja. Keventävät hieman, mutta ehkä myös tihentävät tunnelmaa. Myös hämyinen musiikki luo omanlaisensa tunnelman. Ei ehkä helpoin kolmetuntinen, ja ei tee mieli nähdä tätä uudelleen, vaikka hienoa draamaa onkin.


Kuvien copyright Tapio Vanhatalo.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.