Viscera, Afternoon of a Faun, Tchaikovsky Pas de deux ja Carmen / Royal Ballet 15.11.2015

Kino Tapiola on kyllä yksi hienoimpia leffateattereita koko maassa, ja siellä on aina ilo viettää aikaa. Omaan allakkaan ei sopinut mennä Hämeenlinnan BioRexiin maanantaina katsomaan balettia (kun oli NT Liven Coriolanus-näytös toisaalla), joten piti sitten sunnuntaina huristaa Espooseen. Koska tämän halusin ehdottomasti nähdä. Neljä lyhyempää balettiesitystä.

Näissä tanssitaltioinneissa on ihanaa kun saa ekstroina kiinnostavia haastatteluita ja muita kulissien takaisia juttuja. Nytkin toimittaja Fiona Bruce ja ex-balettitähti Darcey Bushell höpisivät, haastattelivat ja hehkuttivat tulevaa iltaa. Baletin johtaja Kevin O'Hare haastatteli huipputanssija Carlos Acostaa, jonka jäähyväisbaletti Royal Balletissa illan päättävä Carmen on. Acosta on tehnyt siihen sekä koreografian, että tanssii Don Josen roolin.

Koreografi Liam Scarlettia haastatellaan myös baletistaan Viscera. Se tuleekin illan ohjelmistossa ekana. Musiikkina amerikkalaisen nykysäveltäjä Lowell Liebermannin 1. pianokonsertto. Ei kyllä ihan musiikkia minun makuuni. 14 tanssijaa lavalla, mutta kolme heistä on isommissa rooleissa.

Valojen käyttö on kyllä hienoa; se miten punainen ja sininen vuorottelee. Tanssijoiden vaatteet ovat persoonalliset. Marinela Nunez ja Ryoichi Hirano tanssivat kyllä kauniisti.

Tauolla lisää Carlos Acostan haastattelua, joka kertoo että halusi haastaa itsensä tanssiessaan vuosikaudet Royal Balletissa. 

Afternoon of a faun (Prelude a l'apres-midi d'un faune) on pieni ja herkkä, kahden tanssijan välinen duetto. Musiikkina Debussyn samanniminen teos. Vaikka koreografi Jerome Robbins teki tämän jo 1953, niin kovin ajattomalta vaikuttaa. Sarah Lamb ja Vadim Muntagirov ovat kamalan nuoren näköisiä. 

Kaunis mies harjoitustanssisalissa, venyttelee kuin kissa auringossa. Peilailee. Sensuelli. Nuori kaunis nainen tulee paikalle. Tanssivat yhdessä hyvin hidastempoisesti, laiskanlaisesti. Poika antaa lopuksi suukon poskelle ja tyttö poistuu. Kamalan romanttinen ja kaunis ja haikea. Kovin pienieleistä ja tosi koskettavaa. Tästä pidin tosi paljon.

Illan kolmas baletti on Tchaikovsky Pas de deux. Tämmöinen pieni kymmenminuuttinen minkä musiikki löytyi kuulemma jostain Bolshoi-baletin arkistojen uumenista 1953. Piti olla kuulemma alunperin Joutsenlammessa mukana, mutta mistä lie syystä jäänyt siitä aikanaan rannalle. 

No, George Balanchine teki koreografian ja nyt sen tanssivat mestarilliset Iana Salenko ja Steven McRae. Tanssivat yhdessä, yksitellen, vuorotellen. Upeaa! Niin helpon ja kevyen näköistä, ja miten hikisiä tanssijat ovat. Olen ihan mykistynyt. Tämä pari tanssii todella kauniisti yhdessä. Ja mä voisin katsoa McRaen ulottuvia hyppyjä (ja kaunista hymyä) vaikka tuntikausia. Täydellistä.

Maan pinnalle palauttaa pieni dokumentti Royal Balletista, ja pieni katsaus World Ballet Day'hin, ja Kevin O'Harea haastatellaan taas lisää. Ja sitten on myös pieni dokumentti Carmenin teosta.

Vaikka Acostan Carmen-versio on selkeästi se esityksen kohokohta, niin en kyllä tiedä. Tykkäsin niin paljon Faunista ja McRae/Salenko-duetosta... Mutta onhan se Carmen hieno! Bizet'n mestarillinen ja dramaattinen musiikki ja hyvät tanssijat. Marianela Nunez vetää nimiroolin, ja Escamillona tanssii Federico Bonelli. Matthew Golding on Kohtalo, ja herra Acosta itse sitten Don Jose. 

Tässä on mielettömän hieno lavastus (Tim Hatley) ja valot (Peter Mumford), ihan todella kauniit. Värihehkua ja tunnetta ja dramatiikkaa. Mustasukkaisuutta ja murhaa - todella näyttävää. Acosta tanssii kyllä juuri niin legendaarisen upeasti kuin pitääkin. Eikä muukaan sakki huonoa ole. Joukkokohtauksetkin sykkivät elämää.

Ilta huipentuu kukituksiin ja puheisiin ja lahjoihin ja kyyneliin, kun lava on yhtäkkiä täynnä Acostan juhlintaa. Aikamoinen tapa lähteä eläkkeelle! No, hetikohta jo ensi keväänä hän vierailee tuolla lavalla, ja eikä toki muutenkaan meinaa tanssia, tai koreografioita lopettaa. Lavalla on myös hänen pieni tyttärensä ja vaimonsa ja ties vaikka ketä. Itselläkin taisi tulla tippa linssiin Kino Tapiolan salissa.

Aina kun katselen näitä balettiesityksiä, niin ihmettelen samaa asiaa. Eli miten ahtaasti orkesteri joutuu soittamaan montussaan. Miten siinä saa edes kättä liikutettua kun soittaa viulua?

Valokuvien copyright:

Viscera: Andrej Uspenski

Fauni: Tristram Kenton ja Bill Cooper

Tchaikovsky: Tristram Kenton

Carmen: Tristram Kenton

Kolme Muskettisoturia / Lahden kaupunginteatteri 14.11.2015

Muskettisoturit on yksi suosikkitarinoitani kautta aikoihin, joten kauaa ei tarvinnut miettiä kun kuulin että se tulee Lahden kaupunginteatteriin. Katsomaanhan sitä piti mennä. Eihän siinä varmaan koskaan pyörää uudelleen keksitä, mutta odotin kelpo viihdettä, seksikkäitä asusteita, vauhdikkaita miekkailukohtauksia ja harmitonta hauskanpitoa. Ja tätä kaikkea oli kyllä tarjolla! Lisäksi lavalla nähtiin myös sirkustemppuja (niistä saa aina bonusta).

Homma alkaa siitä kun näyttelijäkaarti puuhailee lavalla kaikenlaista yleisön kävellessä katsomoon. Pikkuhiljaa alkavat sitten juttelemaan meillekin, ja selostavat hieman tarinan taustoja. Sitten lähdetään! Alusta asti on selvää että tämä Milko Lehdon ohjaama Kolme Muskettisoturia on nimenomaan koko perheelle suunnattu komediallinen versio. D'Artagnanin hevonen on mallia voimisteluteline, tiedättehän, sellainen... no, hevonen.

Upeasta pukusuunnittelusta (Sari Salmela) täysi kymppi. Kyllä on hienoa! Kardinaali kätyreineen ja Milady verenpunaisissa, kuningas vaimoineen ja hoveineen valkoisissa ja muskettisoturit mustissaan. Ja sitten on Buckinghamin herttua, jolla on niin koreat turkoosit vaatteet että kuola roiskuu melkein lavalle asti, vaikka istun yhdeksännellä rivillä. Muskettisoturien asut ovat kuin muinaisen Manowar-hevibändin konserttiyleisöstä, eli hihattomat paidat, tiukkaa "nahkaa" ja semmoista. Perinteisiä muhkeita strutsinsulkahattuja jäin kyllä kaipaamaan. Tästä porukasta d'Artagnan erottuu kyllä vaatimattomalla maalaislookillaan.

D'Artagnanin maalaisuutta korostetaan myös tämän puhetyylillä. Meinaan tämä haastelee kuin olisi Imatran takaa kotoisin. Ja koko näytelmän ajan. Ensin se nauratti, mutta siihen tottui pian, ja se oli iso osa d'Artagnanin hahmoa. Sympaattista (sitäpaitsi itäalueiden murteet ovat sydäntä lähellä). Muutenkin Suomen eri murteita hyödynnettiin hyvin - tottakai laivan kapteeni puhuu länsirannikon tyyliin! Stig om bord vaan :-)

Ja vaikkei pyörää keksitäkään uudelleen niin hauskaa oli. Ne Oula Kitin taistelukoreografiat olivat vertaansa vailla, ja Oula vastasi myös miekkailuvalmennuksesta. Tässä oli paljon hauskoja juttuja, kun kämppäkin liukuu alta niin sitä se myös kirjamellisesti teki. Pekka Korpiniityn lavastuksessa oli paljon kaikkea näyttävää ja jippoja ja kätsysti liikkuvat lavasteet.

Aramis (Aleksi Holkko) on sievä, Porthos (Hiski Grönstrand) punaisissa sukissaan missä on reikä tavanomaisen pöyhkeä ja koreita vaatteita rakastava, Athos (aina mainio Teemu Palosaari) omahyväinen ja katuva, mutta kovin urhea. D'Artagnan (Timo Välisaari) sopivan maalaismollukka, mutta hyväsydäminen ja urhea.

Mutta miten silti tuntui että muskettisoturit jäävät hieman statistin osaan omassa näytelmässään? Juu, ovathan he eniten lavalla, mutta silti. Nimittäin Kuningas Ludvig XIII (huikean upea Jari-Pekka Rautiainen) varastaa show'n joka kerta ilmaantuessaan. Hupsu, hyvin överi, turhamainen ja mainitsinko jo hupsun. Kilometrin pituiset kapeat jalat verhottuna valkoisiin tiukkoihin housuihin. Ja se kiharapilvi! Kasarihevibändin laulaja permanentteineen :-) Ja se kikatus! Ihan parasta!

Tuplaroolissa Buckinghamin herttuana ja kapteeni Trevillenä Mikko Pörhölä, joka tekee kaksi erilaista roolia hyvin. Kardinaali Richeliu (Aki Raiskio) on tavanomaisestikin liero ja kiero, niin nytkin. Tosin jäin kaipaamaan vielä enemmän sitä kieroilevuutta. Mylady Saana Hyvärinen oli juonitteleva ja Kuningatar Liisa Loponen hyvin kaunis. Pienemmistä rooleista jäi mieleen Lumikki Väinämön kolmoisroolit Komissaari, Sinetinvartija Seguier sekä O'Reilly. Rochefort oli myös arpinaamoineen aika pienessä osassa, mutta hyvin Jarkko Miettinen sen hanskasi. Jori Halttunen on myös mainio, varsinkin lipevänä ja aika ärsyttävänä herra Bonacieuxina. Tämän vaimona Maiju Saarinen oli suloinen - miksi tämä on alunperin nainutkaan tommoisen pöllön? No, selviää sekin.

Yleisössä oli tosi paljon lapsia ja nuoria, hyvä. Koko perheen seikkailunäytelmähän tämä onkin, jos kohta parinvaihtoa ja pettämistä on aika paljon, mutta kaippa nykynuoret ovat semmoiseen menoon hyvin tottuneet.


Näin esityksen alennushintaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Tarmo Valmela 

Pukija / Komediateatteri 12.11.2015

Ekaksi tarttee todeta että Heikki Kinnunen ja Ola Tuominen olivat molemmat huikeassa vedossa! Eivät sivuosien esittäjätkään huonoja olleet, mutta näiden kahden konkarin show Komediateatterin Pukija on.

Juurikin viime viikolla katsoin uuden BBC:n televisioelokuvaversion, missä Normanin roolin veti Sir Ian McKellen ja Sir-herran roolin veti ihan oikea Sir Anthony Hopkins. Mulla on myös se leffaversio vuodelta 1983, missä Tom Courtenay on Norman ja Albert Finney on Sir. Erinomaisia molemmat. Mutta silti Kansallisteatterin häikäisevä 2006 vuoden versio, missä Esko Salminen (Sir) ja Eero Aho (Norman) vetävät roolit suvereenisti, taitaa olla mun suosikki.

Tapahtumat sijoittuvat jonnekin Englannin pikkukaupunkiin toisen maailmansodan aikaan. Epämääräinen teatteriseurue kiertää maata viihdyttäen kotijoukkoja eri Shakespearen näytelmillä. Seuruetta johtaa vanheneva Sir (Heikki Kinnunen), jolla alkaa pettää niin päänuppi kuin kroppakin. Silti ilta illan jälkeen vedetään niin Kuningas Learit kuin Otellotkin, koska se on velvollisuus. Esitystä ei peruta, vaikka mikä olisi. "Näyttelijä elää vain ihmisten muistissa."

Sir on tehnyt mittavan uran, viimeaikoina lähinnä kuitenkin kiertueilla. Viimeiset x vuotta herran pukijana, yleismiesjantusena ja apumiehenä on toiminut Norman (Ola Tuominen), joka on tottunut joustamaan, ja myös pomonsa oikkuihin ja haukkuihin. Apuna toimii takataskusta löytyvä viinapullo. Ja hei, Olan "paras mummoääni" on kyllä tosi vakuuttava. Kumpikin herra on roolissaan todellakin mies paikallaan. Kun Norman ripittää (ja nolaa) avustajatyttö Annien (Linda Silvonen) niin pirullisen taitava ja inhottava mieshän siellä on.

Sir on Suuri Taiteilija joka ilman muuta olettaa että kaikki pyörii hänen ympärillään. Niinkuin osittain pyöriikin. Niin naiset kuin näyttelijätkin. Niin, on tässä naisiakin. Sir on löytänyt itselleen sulostuttajan, vaikkei olekaan tätä koskaan nainut. Tuija Vuolle esittää tätä miestään kyllä rakastavaa, mutta myös kärsivää naista. Joka parsii sukkahousuja ja esittää seurueessa Learin tytärtä Cordeliaa. Sanna Majanlahti on näyttämöpäällikkö-järjestäjä Maggie, joka on ollut myös vuosikausia Sir:in seurueessa, ja tämän vanha ystävä. Ja selkeästi tähän hieman ihastunutkin. Jostainhan sekin kertoo että arvokkaat leikekirjansa Sir aikoo jättää Maggielle.

Puvustus, musiikki, vaatteet ja lavastus vie ajatukset nopeasti sota-aikaan ja hieman ankeaan takahuoneeseen. Alussa radiosta tuleva iskelmä ja BBC:n uutiset alleviivaavat vielä tätä, jos katsoja ei muuten ymmärrä missä maassa ja ajassa ollaan.

Näiden kahden miehen väliset jännitteet ovat se näytelmän juttu. Norman paapoo, hoitaa, palvoo ja passaa. Välillä heillä on niinkuin potilaan ja hoitajan välinen suhde, välillä taas kuninkaan ja alamaisen. Sir kohtelee Normania alistuvasti, mutta usein tähän tukeutuen. Miehet ovat aika lailla riippuvaisia toisistaan. Ja mitä ihmettä Normanille tapahtuisi jos Sir lopettaisi uransa tai kuolisi?

Mutta kun Norman saa tämän muistelmavihkosen käsiinsä, ja huomaa että häntä ei edes kiitetä esipuheessa, nousee vuosien ajan kertynyt kauna esille ja Sir kuulla kunniansa. Tässä puhuu humaltunut Norman, kerrankin suunsa puhtaaksi.

Tätä esitystä on ohjaaja/sovittaja Mikko Viherjuuri lyhentänyt sieltä ja täältä, saaden puristettua kaiken reiluun kahteen tuntiin. Tästä jäi ehkä hieman puuttumaan se Sir:in höpertyminen ja muistikatkokset, niitä oli vaan muutamassa kohdassa. Ehkä tämä virtaviivaistaminen toimikin ihan hyvin, koska ei tullut sellaista toistoa ja junnaamista. Learissa käytettävä kruunu muistuttaa kyllä tamburiinia :-)

Mä tietenkin tykkään valtavasti näytelmistä missä sivutaan Shakespearea jossain muodossa, ja Pukijassa se on hyvin isossa osassa. Käytetyt sitaatit ovat Paavo Cajanderin suomennoksista.

Oli muuten mahtavaa vihdoin ja viimein päästä katsomaan tämä, kun koko syksyn olen yrittänyt. Mutta on tullut milloin mitäkin estettä, esityksen peruuntumista ja muuta. Mutta lopussa kiitos seisoo!


Kuvien copyright Peero Lakanen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Jälkeenjäävät / Q-teatteri 11.11.2015

Tästä ei deja-vu enää parane. Sliipattu kiinteistövälittäjä Max Strömberg esittelee asuntoa pariskunnalle. Nämä tyypit olen nähnyt ennenkin, nimittäin Q-teatterin parin vuoden takaisessa Häiriötekijässä (sekä teatterissa että leffaversiossa). Nyt asunnonkatsojamies on vielä oudompi ja vajoaa lopulta koristen lattialle... Tämä kohtaus potkaisee käyntiin vauhdikkaan parituntisen toinen toistaan nyrjähtäneempien tyyppien ja juttujen parissa. Tämä on Jälkeenjäävät.

Hervotonta naurua, välillä jonkun mielessä saattaa käydä ajatus että saakohan tälle edes nauraa. Huumori on hetkittäin niin mustaa. Itse en ole erityisempi Robin Williams-fani, mutta silti mietin mahtoikohan se captain, my captain-juttu olla hieman liikaa? No, ei ehkä sittenkään...

Sketsien punaisena lankana elämän koko kirjo, syntymästä kuolemaan, ja siihen väliin mahtuu niin paljon kaikkea. Videopätkät kohtausten välissä tuntuvat olevan ihan erillisiä, mutta jotenkin nekin kytkeytyvät siihen kokonaisuuteen. Lisäksi seuraamme ahdistuneen paikallisjunamatkustajan reissua pieninä pätkinä siellä täällä. Joka pätkän cliffhangerin jälkeen jää odottamaan mitä seuraavaksi tapahtuu, mihin ihmeeseen tämä tarina johtaakaan. Roskalaatikkoonpa hyvinkin. Ja vaikka aluksi voi varmaan jokainen suomalainen samaistua tähän reviiritietoiseen naiseen, niin en tiedä kuinka moni lopuksi vielä on sitä mieltä että "toihan on ihan kuin minä". Pakko pidellä mahaa, niin paljon naurattaa.

Entäs kun mies yhtäkkiä kesken skumpan juomisen ja illanvieton ilmoittaa ettei olekaan Jarmo, vaan Pasi. Kaveripiirin, tyttöystävästä nyt puhumattakaan, on hieman vaikea suhtautua tähän ilmoitukseen, varsinkin kun Pasi on pikkaisen erilainen kuin Jarmo... Tai sairasvuoteella kuolemaa odottava nainen, jonka mies ilmaantuu paikalle suojapuvussaan. Suojapuvussa jonka sisällä pörrää joku toinenkin. Eniten naurua saattoi herättää Manneken Pis -tyyppisen hautamuistomerkin herättämä debatti omaisten ja seurakunnan edustajan kesken. Valehtelematta vedet valuivat silmistäni. Mä niin voin kuvitella sen miten sammal on kasvanut napaan asti ja linnut ovat kakkineet... Kieltämättä näin sieluni silmissä Tom of Finland -tyylisen patsaan.

Uskon että seuraavan kerran kun monen katsojan työpaikalla järjestetään tiedotustilaisuus muistioineen, niin tästä näytelmästä saattaa eräs kohtaus palata mieleen. Tommi Korpela pääsee irroittelemaan ihan kunnolla "ehkä mä jätän tän muistelu-potpurrin lukematta". Ja se loppuräppi, herranjee! Voisikohan sen levyttää vaikka?

"Meidän Kirppu lopetettiin eilen", melkein tulee tippa linssiin naisen kertoessa tarinaa. Kunnes syy Kirpun varhaiseen poismenoon selviää, Iippa!! Herramunjee! Ja niin, Jussi Nikkilän ohjeistus Alepa-kävijöille on aika mykistävä myös.

Kaikki nämä ja paljon muuta on luvassa, jos vain onnistut varastamaan lipun joltakulta. Kaikki esityksethän ovat loppuunmyytyjä (millonkohan ihmiset oppivat että pääsääntöisesti Q-teatterin jutut myyvät loppuun aika nopsaan?). Jospa vaikka tämäkin päätyisi elokuvaksi, pliis?

Koko porukka on kauheassa vedossa. Jussi Nikkilä on taas monissa rooleissaan hyytävän pelottava ja Eero Ritala lupsakka everyman :-) Tommi Korpelan karisma valuu katsomoon tulvien. Naiskolmikko Elena Leeve, Lotta Kaihua ja Pirjo Lonka esittävät yhtälailla erinomaisia komedian ja draaman taitojaan. Mestarillinen Jani Volanen ohjaa tänä joukkoa, taas kerran näpsäkkäästi. Ai niin ja piipahtaa näyttämöllä pariin otteeseen näyttämömies Ola Blick myös.

Valo- ja videosuunnittelu ja lavastus oli kolmen hengen tiimin käsialaa. Kieltämättä siihen olikin panostettu. Tosin kirkkaat videot kohtausten välillä meinasivat sokaista silmät, mutta kiitos silti Ville Seppänen, Annukka Pykäläinen ja Sakari Tervo.

Ratkiriemukkaan illan kruunasi vihdoin pitkäaikaisen sometuttuni Katin tapaaminen ihan livenä - hurjasti kiitos teatteriseurasta ja teestä!


Valokuvien copyright Pate Pesonius
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Faust / Teatteri Jurkka 10.11.2015

Monikohan meni lankaan? Myönnän että pikkiriikkisen hetken minäkin. Kun yhtäkkiä katsomoon myöhässä tullut pariskunta alkaakin käymään keskustelua jumalan olemassaolosta ja filosofiasta takatilassa piilossa olevan naisen kanssa. Ja sitten heidät temmataankin mukaan esitykseen. Ja sen jälkeen koko esitys tempaa mukaansa niin ettei meinaa henkeä saada.

Teatteri Jurkan Faustin lähdeteoksina sovittaja ja ohjaaja Laura Jäntti on käyttänyt niin Goethea ja Mannia sekä paljon muitakin (mutta ei Marlowen näytelmää!). Faust eri muunnoksineen on ollut osa länsimaista kulttuuriperintöä pitkään, innoittaen niin säveltäjiä, kirjailijoita, runoilijoita kuin elokuvan tekijöitäkin. Kaikkihan tarinan tietävät; kuinka sielu myydään paholaiselle...

Tässä versiossa Faust on näyttelijä. Mefistofeles lupaa menestystä (ja sitähän tuleekin, kuten Jussi-patsaista, Oscareista, mitaleista ja kunniamerkeistä voidaan päätellä) vastineeksi Faustin sielusta. Vastineeksi menestyksestä Faust ei pysty rakastamaan ketään elämänsä aikana. Kurjaa sinänsä, mutta kunnianhimoinen teatterintekijä on valmis mihin hyvänsä. Ei kai menestyksen huumassa paljoa kerkeä murehtimaan moisia pikkuseikkoja, tai särkyneitä sydämiä...

Välillä mennään runomitassa, joka sopii oikein hyvin näyttelijöiden suuhun. Menoa ja meininkiä piisaa, välillä Faust roikkuu jaloistaan katossa... Välillä kaikki tapahtuu niin nopeaan ettei hidas hämäläinen kerkeä prosessoimaan. Runsaudensarvi meinaa pursuta yli, vaikkei estradilla olekaan kuin 3 näyttelijää. Mutta mitä porukkaa!

Tiina Weckström on aina supertaitava, mutta nyt hän on Mefistofeleenä suorastaan maaginen. Viettelevä, vaikuttava, tyrmäävän upea. Upeat mustat siivet, korsetit, aah! Ja ne hatut! Silinteristä knalliin ja sulkatöyhtöhattuun! Pisteenä iin päälle vielä punaiset nahkahanskat ja mustat saappaat. Olin kyllä ihan myyty. Mä ainakin olisin ihan valmis myymään sieluni kun tuommoinen ilmestys tulisi sitä ostamaan.

Ja missä kummassa on piilotellut Tapani Kalliomäki? (joo, tiedän, Lahden kaupunginteatterissa ja vähän muuallakin). Tämän intensiivinen, iholle tuleva Faust jätti haukkomaan henkeä. Semminkin kun Jurkassa tullaan kirjaimellisesti melkein iholle asti. Palavasieluinen taiteentekijä, jonka karisma on ihan käsittämätön. Yksi vuoden intensiivisimpiä esityksiä mitä olen nähnyt. Pidin kovasti myös kuvankauniista ja kaunisäänisestä Pia Anderssonista. Tämän neitseellinen ja viaton Gretchen lankeaa valitettavasti väärään mieheen, mutta kukapa ei. Faust ei vaan rakasta, ei jumalaakaan.

Esityksessä pohditaan paljon mitä ylipäätään on teatteri. Faust kysyy "kuka enää nykyään tietää mitä on inspiraatio?" Onko kaikki ollut sen arvoista sitten lopuksi. Mitä uhrauksia taiteilijalta vaaditaan menestymiseen? Faustin loppupuheessa yleisölle on kyllä havaittavissa pientä katumuksen tunnetakin.

Käsiohjelmaankin printatut Aristoteleen sitaatit ovat myös osa esitystä. "Hyvän tragedian pitää sommittelultaan olla monisäikeinen, ei yksinkertainen, ja samalla sen tulee jäljitellä pelkoa ja sääliä herättäviä tapauksia." No niinpä!

Tykkäsin myös runsaista verhojen/esirippujen käytöstä. Niitä vedeltiin ees taas, ja niitä oli monia päällekkäisiä ja eri materiaalisia. Toimi hyvin. Kiitos mestari Kati Lukka! Muutenhan lavalla (lava taitaa huoneteatterissa olla tosin vähän liioiteltu termi) ei paljoa tavaraa nähdäkään. Välillä valaistuksen (a'la Morten Reinan) ansiosta nähtiin varjoteatteriakin etummaisen verhon läpi. Pidin myös puvustuksesta, siis muidenkin kun Mefistofeleen. Faustin perus-hipsterivaatteet saavat seurakseen upeita takkeja myöhemmissä näytöksissä. Ja Gretchenin valkea röyhelömekko on hieno kontrasti tämän nunnahenkiselle kaavulle. Ja se musta pitsipuku, aijaijai! Tarja Simonen on näiden kauniiden luomusten takana.

Todellakin "Mefistofeleen maaginen teatteri", sitä tämä on, kuten esityksen alaotsikko sanoo. Tekisi mieleni mennä katsomaan heti uudestaan, päästäkseni takaisin siihen teatterin taikapiiriin. Maagista oli. Ja etteikö piru muka teatteria ymmärtäisi!


Esityskuvien copyright Stefan Bremer.

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia / Tukkateatteri 6.11.2015

Millaista oli kuulua sukupuolivähemmistöön Tampereella 1950-luvulla, tai 1980-luvulla? Kun kaikki tapahtuu salassa, koodien avulla, jatkuvasti kiinnijäämisen pelossa? Kun seuraa piti hakea puistoista, lehti-ilmoittelulla tai julkisista vessoista. Monessakin mielessä 2010-luvulla asiat ovat paremmin. Toki parantamista löytyy aina, mutta seuranhaku on netin ja muun myötä ainakin helpottanut. Toki ne perusongelmat ovat edelleen siellä, ihan jokaisen kohdalla. Kelpaanko kellekään? Voiko kukaan tykätä minusta?

Tuula Juvosen väitöskirjaan ja muutamaan muuhun julkaisuun perustuva näytelmä Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia kertoo näistä kahdesta vuosikymmenestä useamman henkilön näkökulmasta. 50-luvulla on maalaistyttö Anna (ihanan herkkäilmeinen Anni Kangas) joka tykästyy toiseen tyttöön. Äiti vie Annan Lapinlahden mielisairaalaan hoidettavaksi, mutta lukuisista sähkösokeistakaan huolimatta tyttö ei "parannu".  paitsi lumeeksi sen verran että pääsee sieltä pois. Muutto Tampereelle ja pumpulitehtaalle töihin pääsy antavat mahdollisuuden elää omaa elämää. Kuulemma Kalle-lehdessä on sanottu että ravintoloista saavat homoseksuellitkin seuraa. Valitettavasti vaan yksinäiset naiset eivät pääse ravintolaan. Sen sijaan Anna käy elokuvissa. Eeva-Kaarina Volasen esittämä Santtu elokuvassa Ruma Elsa on ihana ja tähän Anna ihastuu. Onneksi Annaa onnistaa myöhemmin kirjeenvaihtokaverin kanssa.

On muuten hauska yksityiskohta kun vuonna 1956 Anna menee Tampereen Teatterille katsomaan Kissa Kuumalla Katolla, ensimmäisenä tyttönä Pumpulitehtaalta. Yleensä tehtaan tytöt käyvät Työväen teatterissa :-) Mutta Eeva-Kaarina Volanen veti Annan sinne.

80-luvulla  näkökulma pyörii nuoren naisparin Sari (Tinja Juutilainen) ja Maaritin (Karenina Tulppo) ympärillä. Sekä ylipäätään millaista oli perustaa Vagabondia, järkätä bileitä, marsseja ja tapahtumia. Sairausluokitus oli juuri poistunut, mutta kehotuskielto vielä voimassa. HIV alkaa juuri tehdä tuloaan ja huhuja siitä kantautuu Suomeenkin. Toiset eivät välitä asiasta vaikka kavereita ympäriltä kuoleekin. Testatako vai ei, kas siinäpä pulma. Toiset ovat visusti kaapissa, toiset eivät.

Tapahtumat ovat hyvin Helsinki-keskeisiä, mutta Tampereellekin halutaan omia juttuja. Kannattaako järjestää pelkkiä naistenbileitä, tuleeko niihin ketään. Jospa leimautumispäivät ja -bileet sitten. Kaikenlaista puuhataan ja toiminta muuttuu avoimemmeksi, pikkuhiljaa.

Itsekin nuoruuteni 80-luvulla eläneenä muistan sen nurkkakuntaisuuden, ja miten koko Suomi oli aika takapajula ja sulkeutunut. Kummallisia ravintolasäädöksiä oli vielä silloinkin. Siihen nähden miljoonakaupunki Sydney tuntui hyvin erilaiselta paikalta, kun vuonna 1986 muutin sinne. Ei ihme että Kööpenhamina ja Tukholma tuntuvat paratiiseilta näytelmän homoparinkin mielestä; siellähän oli ihan omia bilepaikkojakin homoille ja lesboille!

Yksi esityksen hauskimpia juttuja oli elokuvien ja näytelmien esittäminen dramatisoituina versioina.

Tykkäsin tästä tosi paljon, ei lainkaan sellainen kuiva historiakatsaus Tampereen vähemmistöhistoriaan. Faktoja ja historiaa tulee esille kyllä, mutta se on tuotu hyvin inhimillisten tarinoiden kautta. Iso kiitos siitä koko työryhmälle, erityisesi käsikirjoittaja/ohjaajalle Terhi Tuomiselle.

Tukkateatteri on muuttanut uusiin tiloihin (mutta muuttavat kuulemma loppuvuonna taas uudelleen), mutta isot eivät ole nämäkään. Tee ja pulla maksaa euron, joten hinnat ovat aika kohdillaan.


Valokuvien copyright Kaisa Vuorinen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Vain Bocelli puuttuu / Teatteri Jurkka 5.11.2015

Näitä hieman pöhköjä teatterireissuja taas eli suoraan lentokentältä teatteriin. Mutta kun kerran lentoni Lontoosta laskeutui Helsinkiin, ja siinä oli pari tuntia luppoaikaa ennen Tmapereen bussia (no, rehellisyyden nimissä olisi kai sitä aiemminkin busseja mennyt) niin tottakai sitä nyt yhden lyhyehkön näytelmän kerkeää katsomaan. Ja hyvin kerkesi (olin paikalla vartin ennenkuin ovet edes avattiin)!

Vain Bocelli puuttuu on tarina kahden ihmisen kohtaamisesta ravintolan taukohuoneessa. Mirkku on hieman vanhempi tarjoilija; räväkkä, flirttaileva  ja impulsiivinen. Rauhallisempi ja hiljaisempi Kaitsu tulee baarimikkotuuraamaan, ja kemia näiden kahden välillä on heti alusta asti ilmeinen. Mirkun pintapuolinen räväkkyyskin antaa tietä vakavammille ja syvällisemmille tunteille kun ilta kuluu. Kun kipinä leimahtaa, niin sitä ei saa enää sammumaan. Pikkuhiljaa Kaitsukin avautuu ja kaikki ei olekaan ihan siltä miltä näyttää. Lyhyessä ajassa edetään hieman nolosta ensikohtaamisesta aina... no, kuinka pitkälle, se kannattaa käydä katsomassa. Ilman konflikteja ei tästä kaikesta kuitenkaan selvitä. Pakko kuitenkin vihjata että on tässä onnellinen loppu.

Iso osa esityksen tenhoa tulee juurikin esiintyjien välisestä kemiasta. Tosielämänkin pariskunta Satu Silvo ja Reidar Palmgren on varsin oiva valinta Mirkuksi ja Kaitsuksi, ja heitä varten Pasi Lampela tämän on kirjoittanutkin. Ja vielä kihlajaislahjaksi. Söpöä! Antti Majanlahti vastaa ohjauksesta.

Yksi teemasta on se ainainen kysymys, että kuka olisi kiinnostunut sinusta juuri sellaisena kuin olet, ilman mitään rooleja ja maskeja. Elämä on teatteria ja erilaisten roolien esittämistä. Parasta on se kun todella löydät sen ihmisen joka haluaa sinut omana itsenäsi. Onneksi näin kyllä joskus käykin, niin teatterissa kuin tosielämässäkin.

Pieni ja elämänmyönteinen esitys, ja sopii kuin nenä päähän intiimiin Jurkkaan. Ja tanssi on kuuma!

Teatteri Jurkassa on aina ilo käydä, ja erityisesti taas tällä kertaa, kun odottamassa oli taas se niin söpö työntekijä (se tukka!) kuin Jurkan historiikkikin! Iso kiitos jurkkalaiset, taas kerran.



Esityskuvan copyright Petri Heinonen

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.