Mustapukuinen Nainen / Tampereen teatteri 21.1.2015

En ole tätä iän kaiken (25 vuotta) Lontoossa pyörinyttä esitystä koskaan nähnyt, paitsi parin vuoden takaisen leffaversion, mikä ei tainnut kyllä koskaan edes tulla Suomeen. Ei se nyt niin kaksinen ollutkaan. Susan Hillin kirjaan The Woman in Black perustuva Tampereen Teatterin esitys Mustapukuinen Nainen koitti olla pelottava, ja hetkittäin siinä ihan onnistuikin. Ainakin jos yleisön reaktioita yhtään uskoo. Tosin valtaosa katsojista koostui koululaisista, joilla tuppaa kai menemään joukkohysterian puolelle aika helpostikin tämmöisissä kokoontumisissa.

Päärooleissa vanhat tutut Jukka Leisti ja Esa Latva-Äijö. Herroja ei nyt viitsi verrata junan vessaan, mutta tekevät aina niin luotettavasti ja tasaisen hienosti työtään, ettei se kovin kaukanakaan ole. Tommi Auvisen ohjauksessa on jotain simppelin hienostunutta. Sellaista brittiläistä viipyilevää eleganssia. Ja erityisesti hienoa on miten Leisti onnistuu esittämään ihmistä joka ei osaa näytellä lainkaan :-)

En halua kauheasti juonesta paljastaa etteivät kaikki yllätysmomentit mene hukkaan. Mutta lyhyesti: eräs herra Kipps haluaa apua näyttelijältä oman tarinansa kertomiseen. Ja kun herrat sitten alkavat käymään kertomusta läpi, pikkuhiljaa siirrytään sisälle Kippsin mielikuvitukseen ja menneisyyteen. Miten tämä kerran nuorena miehenä kutsuttiin Englannin rämemaille setvimään kuolleen naisen papereita tämän autiokartanoon. Paikkaan, minne johtaa vain laskuveden aikaan käyttökelpoinen tie. Ja mitä sitten tapahtuu? Menkää katsomaan niin saatte tietää.

Mustapukuinen Nainen on ihan paras esimerkki valojen ja äänten ja muiden efektien käytöstä teatterissa. Mestarillisesta valosuunnittelusta vastaa Tuomas Vartola ja äänistä Janne Auvinen. Bravo! Myös peribrittiläinen puvustus (a'la Mari Pajula) on silmiä hivelevää. Ja toki koko Marjatta Kuivaston kaunis lavastus sopii tähän kuin nenä päähän.

Tässä oli jotenkin sellainen minimalistinen ote, mutta se on ihan riittävä luomaan todellista teatterin taikaa. Kaiken ei tarvitse olla aina niin isoa toimiakseen. Ei mitään maailmoita mullistavaa teatteria, mutta tykkäsin kovasti kyllä.


Kuvien copyright Harri Hinkka/Tampereen Teatteri

Lontoon kuulumisia

Palasin eilen 10 päivän Lontoon reissulta ja samantien alkoikin flunssa (kerkesi sitä jo kuukauden olemaan terveenä edellisen jälkeen). Tuli nähtyä 3 musikaalia, 3 akrobatia/sirkus/miimiesitystä, 2 baletti/tanssiesitystä, 7 näytelmää (joista 2 arkistossa), 3 elokuvaa, 3 klassista lounaskonserttia ja 4 taidenäyttelyä/museotakin.

Matkan päätarkoitus oli kuiteskin osallistua Sherlock Holmes Society of Londonin vuosi-illalliselle, joka oli smokkijuhla parlamenttitalolla. Lisäksi ehdin tavata paljon kavereitakin ja kävellä ristiin rastiin, kierrellä kauppoja (lähinnä ostamatta mitään, paitsi nipun klassisen musiikin levyjä).

Val, Kim ja allekirjoittanut lauantain illallisilla

Nyt sitten onkin hommaa saada kirjoitettua esityksistä jotain tännekin. Puhumattakaan kaikesta muusta mikä oli rästissä. Eilen alkoi myös ilmainen Hamlet-verkkokurssi (ja viime viikolla klassisen musiikin vastaava), johon menee myös hieman aikaa. Tällä viikolla on myös vielä 4 näytelmääkin katsottavana ja ensi viikolla 7, että ei kiire ainakaan helpota.

Kärsivällisyyttä siis rakkaat lukijat!

Kielletty näytelmäjuliste Lontoon liikennevälineissä

Pikkaisen tuppaa naurattamaan Transport For Londonin viime viikkoinen päätös kieltää Donmar Warehousen My Night With Reg-näytelmän mainosjuliste kaikista metroista, busseista jne. Näytelmä siirtyy West Endille ja samalla tekivät uuden mainosjulisteen. Mutta selkeästi näyttelijä Lewis Reevesin takamus oli liikaa TFL:lle. Nuo kaksi ylempää julistetta ei kelvannut kumpikaan, mutta kun levynkantta on siirretty tarpeeksi, niin johan kelpasi (alimman kuvan otin Embankmentin metroasemalla su 18.1.2015).

No, kaikki julkisuus lienee hyväksi. Niin, ja kannattaa näytelmäkin katsoa, näkee saman takamuksen ihan livenä kaikessa komeudessaan :-) Mä kävin katsomassa sen Donmarissa elokuun lopulla ja tykkäsin kovasti. Tosin se juliste ei ollut lainkaan niin hieno kun tämä! Ensi-ilta siis 23.1. (ennakot pyörivät parhaillaan) ja esityksiä Apollo Theatressa 11.4. saakka.

Ai niin, tässä vielä yksi blogikirjoitus aiheesta ja mukana yksi Globen kielletty juliste myös :-)

Assassins / Menier Chocolate Factory 13.1.2015

Jaahas, ja taas uusi teatterituttavuus Lontoossa. Menier Chocolate Factory on nimensä mukaisesti vanha suklaatehdas. Pieni ja intiimi teatteri Thamesin eteläpuolella, suht lyhyehkön kävelymatkan päässä Globe-teatterilta. Ensi kerralla pitää tutustua myös teatterin yhteydessä olevaan tosi kivan näköiseen ravintolaan. Kävelin Covent Gardenin oopperatalolta tänne, ekaksi hakemaan liput ja sitten hortoilin alueella etsimässä pankkiautomaattia, kun käsiohjelmaa ei saanutkaan luottokortilla ja ei ollut käteistä.

Jamie Parker oli se syy miksi halusin tämän Stephen Sondheimin musikaalin Assassins nähdä. Ei lainkaan haitannut että mukana oli myös amerikkalainen Aaron Tveit (loisti Les Miserables elokuvan Enjolraksen roolissa). Lisäbonuksena Catherine Tate (jonka näin teatterissa edellisen kerran David Tennantin vastaparina Much Ado About Nothing -näytelmässä, mistä tämän blogin nimikuvakin on otettu). Ja kun ohjauksesta vastasi vielä Jamie Lloyd, tämän hetken ehkä kuumimpia lontoolaisia teatteriohjaajia... Yhteenkään hänen työhönsä en ole vielä pettynyt, ja parin vuoden aikana on tullut nähtyä aika monta. Varmaan kohta jo toistakymmentä.

Sondheimin musikaaleja en ole ihan kauheasti nähnyt (tänä vuonna tulee vielä ainakin Gypsy ja A Little Night Music eli Pieni Yösoitto), paitsi Sweeney Toddin Helsingin oopperassa joskus parikymmentä vuotta sitten. Mitään ennakko-odotuksia ei ollut. Mulla oli eturivin paikka, katsomo oli tehty lavan kahden puolen. Välillä piti nostella jalkojaan pois esiintyjien tieltä, eli siellä oli kyllä todella intiimi tunnelma.

Assassins kertoo salamurhaajista, jotka murhasivat, tai ainakin yrittivät murhata, jonkun amerikkalaisen presidentin. Osa on tuttuja ja kuuluisampia kuten Lee Harvey Oswald tai John Wilkes Booth, osa ei lainkaan (myönnän että Amerikan presidentit ja heidän murhayrityksensä eivät kuulu vankimaan osaamisalueeseeni). Hilpeän banjomusiikin säestyksellä kertojana toimiva Balladeer (Jamie Parker) tarinaa meille avasi. Välillä toki huuliharppua soittaen myös!

Lavalla (tai ei siinä mitään lavaa ollut, katsomoiden välinen lattia vaan) muutama vanha hylätty huvipuiston kapistus. Balladeer makoilee vanhassa törmäilyauton raadossa soittamassa kun yleisö tulee sisään. Lisäksi sellainen iso klovninpää, värilliset katsomopenkit ja valoketjuja katossa. Kuin huvipuisto mikä on jätetty rapistumaan. Nauhalta tulevat ääniefektit (tippuva vesi, kohisevat aallot, etäiset ihmiset, välillä hyytävää klovnin naurua) lisäävät tunnelmaa. Katossa on valolampuista tehty kaksi sanaa HIT ja MISS. Jatkossa niihin syttyy aina valo kun salamurhaaja toimii, onnistumisen mukaan ;-) Nerokkaasta lavastuksesta vastasi Soutra Gilmour, todellinen Lontoon teatterien taikasormi!

Huvipuiston isäntänä toimii Proprietor (Simon Lipkin sini-puna-valkoinen klovnin maalaukset naamallaan), joka vuorotellen kutsuu näitä salamurhaajaehdokkaita estradille. Musikaali kun on, niin toisen katsomo-osan vieressä soitti kahdeksanhenkinen bändi. Näpsäkkäästi soittikin. Musiikkityylit vaihtelivat laidasta laitaan.

Aaron Tveit ja Jamie Parker harjoituksissa

Näyttelijät ovat lavalla jatkuvasti, istuivat sitten tuoleilla lavan sivustalla, jos ei ollut muuta puuhaa. Siellä vaihdettiin vaatteetkin, jos sellaista tarvitsi tehdä. Tarina alkaa Lincolnin ampumisesta. Välillä pohdiskellaan syitä ja seurauksia, laulaa luikautetaan. Duettoja, sooloja ja isommalla porukalla. Hirveästi musiikki ei jäänyt näin kertalaakista mieleen, mutta tykkäsin siitä kyllä. Kaikki laulajat olivat vuorollaan pääroolissa, mutta tämä oli hyvin selkeästi ensemble-esitys, eli kukaan ei ollut sen isommassa roolissa kuin toinenkaan.

Tämä oli tarkoin mitä sain otettua. Ei kovin laadukas...

Hitsi, oli kyllä hauska, vaikka aihe toki aika synkeä. Absurdi ja aika hulvaton meno. Tarina hyppelehtii kovasti edes ja taas, ja on hetkittäin haasteellinen seurattava. Vähän sellainen kieli poskessa tehty parodia, missä oli monenlaista musiikkityyliä. Kaikilla näyttelijöillä on (tietenkin) leveät jenkkiaksentit, huh. Jamie Parker toki oli mulle se esityksen helmi, tykkäsin taas ihan hirveän kauheasti. Tiesin että mies osaa laulaa, mutta että soittaa banjoa ja huuliharppuakin. Ihana! Niin, sen kertojan roolihan sulautuu lopulta Lee Harvey Oswaldiksi. Aaron Tveit oli myös erinomainen laulaja. Ei sillä että joku olisi huono ollut. Catherine Tate oli taas sellainen honottava ja kiekuva Sara Jane Moore (nainen joka koitti listiä Gerald Fordin 1975), vähän homssuinen ja bimbomainen. Onko muuten kaikilla pressanmurhaajilla oltava kolmiosainen nimi?? Joku edellytys?

Selvisi sekin, ettei teatterilla ole mitään stage dooria, vaan esiintyjät vaan ilmestyvät poistuvien asiakkaiden joukkoon. Aaron Tveit meinasi karata kokonaan lippalakin alle ja kauluksen taakse piiloutumalla. Mutta onneksi olin silmä tarkkana :-) Oli hyvin periamerikkalaisen kohtelias ja ujonoloinenkin hieman jutellessamme. Jamie Parkerin kanssa puhuttiin aika kauankin, ja ilahtui viemistäni suklaista (ja ehkä vähän vuolaista Henry V-kehuistani). Catherine Tate oli myös kärsivällinen kun sähläsin kamerani kanssa ja otin epätarkkoja kuvia. Muutama ihminen oli myös nimmareita pyytämässä, mutta ei kyllä kovin montaa.

 

Loppua (7.3. oli vika esitys) kohti kaikki esitykset olivat loppuunmyytyjä (no, paikka on kovin pieni, vain 180 paikkaa) ja ihmiset hinkuivat hirveästi lippuja. Sekä Tate että Tveit poistuivat esityksestä ennen viimeisiä viikkoja (ihan suunnitellusti), joten olen tyytyväinen että sain mahdollisuuden nähdä tällä miehityksellä.

Kaikki kriitikot eivät ihan tykänneet varauksetta. Googlettakaa itse!


Harjoituskuvien copyright: Nobby Clark
Stage door kuvat omia tai jonkun ohikulkijan ottamia

Behind the Beautiful Forevers / National Theatre 13.1.2015

Tämä näytelmä oli mulla ohjelmistossa, kun tiesin että en pääse sitä katsomaan maaliskuussa Suomesa NT Live esityksessä. Ja halusin sen kuitenkin nähdä, eniten ehkä kun David Hare oli sen kirjoittanut (tosin muokannut Katherine Boon kirjasta).

Mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä tarina, mutta inasen ehkä liian pitkä. Ympärilläni istui torkkuvia eläkeläisiä, joista tosi monet poistuivatkin väliajalla. Itseäkin alkoi väsyttämään (tässä vaiheessa reissua oli jo 7 näytelmää/esitystä takana ja yksi elokuva ja lounaskonserttikin).

Behind the Beautiful Forevers kertoo Intian Mumbain slummeista, ja setvii siellä asuvien ihmisten elämänkohtaloita. Nuoret miehet keräävät ja lajittelevat roskia. Köyhien tulisijojen tuhkat varisevat saastuttamaan rikkaiden uima-altaita. Tämä lentokentän kupeessa asuva porukka on hylkiöitä, joiden kohtaloista ei tunnu kukaan välittävän. Porukat tappelevat roskista ja sokaisevat kilpailevan jengin roskankerääjän.

Poliisit tilastoivat kaikki tapot ja murhat muuksi, näin tilastot pysyvät kauniina, eikä slummeissa ole mitään ongelmia. Herrat haluavat kehittää ja laajentaa lentokenttää, ja se tarkottaisi slummien siivoamista pois. Korruptio kukoistaa.

Sellainen tarina, missä on kauheasti porukkaa, ja pieniä arkisia tapahtumia. Hetkittäin on vaikea seurata että mikäs perhe tämä nyt olikaan, ja mikä näiden suhde oli toisiin. Tytöt haaveilevat länsimaisista asioista, lukemalla Virginia Woolfin Mrs Dallowaytä ja opettelemalla englantia. Mutta ei auta, järjestetty avioliitto odottaa silti.

Epätasa-arvo, epäoikeudenmukaisuus, köyhyys, korruputio, perinteet. Paljon isoja ja koskettavia teemoja. Joita jää pureksimaan vielä jälkeenkinpäin.

Oikein hyvä perusnäytelmä, ja kun ei ollut oikein mitään odotuksiakaan, niin ei tullut pettymyksiä tai suuria elämyksiäkään sen puoleen. Kaikki näyttelijät olivat tasaisen hyviä. Ohjauksesta vastasi teatterin tuleva taiteellinen johtaja Rufus Norris. Lavastus oli runsaudensarvi, ja todella hyvin hyödynnetty koko lavaa. Värikästä ja pursuavaa. Lisäksi se lentokentän läheisyys on hyvin saatu videoprojisointien ja ääniefektien kanssa tuotua esiin.

Mä muuten pitkään jotenkin muistin että näytelmän nimi on Behind the Beautiful Flowers, olin aluksi kirjoittanut allakkaankin niin. Se olisi jotenkin järkeenkäyvämpi nimi kun tämä oikea :-)


Kuvien copyright Richard Hubert Smith

Black Regent: Knights of the Invisible / Southbank 12.1.2015

Ja jatketaan nykysirkuksella kun sille tielle on päästy. Lontoossa oli tammikuussa kansainväliset miimifestivaalit (London International Mime Festival) ja esitykset pitivät sisällään kaikenlaista, akrobatiasta alkaen. Black Regent oli brittiläisen Knights of the Invisible -ryhmän uusin esitys. Tai ryhmän ja ryhmän, kun kyseessä on yksi tanssija/akrobaatti Iona Kewney ja yksi muusikko/esiintyjä Joseph Quimby. Duon sitten.

En osaa oikein sanoa tykkäsinkö tästä vai en. Välillä tuntui pahalta katsoa kun keskitysleirimäisen laiha nainen vääntää itseään sellaiseen solmuun että huh. Esitys oli jonkunlainen yhdistelmä tanssia, akrobatiaa, permantovoimistelua, sirkuksen käärmenaista ja epilepsiakohtausta. Aika kiehtovan näköistä, mutta...

Koko juttu alkaa sillä kun kaikinpuolin isokokoinen puolialaston ja tatuoitu mies (Quimby) kantaa pienen hennon naisen estradille, ja menee itse soittamaan koskettimia/syntikkaa/tietokoneita ja välillä laulaakin. Sitten nainen alkaa liikehtimään, välillä hypnoottisen hitaasti, välillä kuin sähköiskun saaneena.

Välillä nainen hinaa miestä pyöräalustalla keskelle lavaa. Välillä hän pyörii/tanssii/heittelee pahvilaatikoiden kanssa, välillä keinuu ja roikkuu katosta narusta. Nainen on pukeutunut hyvin niukasti, vähän rääsyihin.

Kaikinpuolin hyvin omalaatuinen ja omintakeinen esitys, joka jättää katsojan aika hämmentyneeksi. Ainakin minut. Outo ja kummasti kiehtova. Hypnoottinen musiikki sopii tähän kyllä erinomaisesti.

Satuin osumaan esitykseen, jonka jälkeen tekijät vastailivat yleisön kysymyksiin. Vastaukset ja keskustelu ei auttanut yhtään sekavien ajatusteni selkeytymistä. Iona sanoi ensimmäisenä, ettei halua selittää töitään lainkaan; jokainen katsoja saa luoda oman tarinansa. Josephin kommentti tähän että onhan se hieman ärsyttävää, vähän kuin elokuva mistä ei kerrota juonta, mutta tarina ei jätä rauhaan. No niinpä!

Iona sanoi ettei hän tee kaunista sirkusesitystä. No, tässä olen samaa mieltä. Teknisesti se oli upeaa ja kiehtovaa, mutta ei välttämättä kaunista.

Joseph sanoi musiikista, että enää se ei ole niin improvisoitua kuin ennen, ja nykyään käyttää ääntään enemmän myös. Hän on laulanut lukuisissa omissa bändiprojekteissaan. Yhdessä Ionan kanssa ovat tehneet töitä viitisen vuotta.

Ionan oma tausta on kuvataiteessa, ehkä siksi esityskin on tämmöistä? (Ionalla on myös omien töiden taideblogi). Yleisössä oli paljon tanssijoita ja muita esiintyjiä, ja kysymykset koskivat paljolti sitä tanssillista ilmaisua.

Ei yhtään harmita että menin katsomaan, mutta en tiedä haluanko ihan heti nähdä uudelleen ihan vastaavaa.


Keskimmäisen kuvan copyright Ben Hopper
Muiden kuvien kuvaajaa en löytänyt.

La Soirée / Spiegeltent / Southbank 11.1.2015

Modernia sirkusta, burleskia, varieteetä ja ties mitä kaikkea yhdistelevä sekametelisoppa. Iso, ihana, lämmitetty Spiegeltent Thamesin rannalla, ja jatkuvalla syötöllä uusia ohjelmanumeroita. Osa ei oliut niinkään ihmeellisiä, osa sitten taas henkeäsalpaavia, ja loput jotain siltä väliltä. Ostin halpis-seisomapaikkalipun, mutta se olikin kyllä oikein hyvä, varsinkin kun sain itseni tungettua seisomakatsomon eturiviin, niin että pääsi nojaamaan kaiteeseen. Kyllä siinä nyt sen pari tuntia roikkui.

La Soiree on vetänyt kymmenen vuotta näitä joulushow'taan, esiintyjät matkan varrella vaan vaihtuvat. Ehdottoman viihdyttävää puuhaa, ja vaikka olinkin katsomassa tammikuisena sunnuntai-iltana (vika esitys tälle kaudelle), niin kyllä siellä sellainen pikkujoulumainen tunnelma oli. Esitys taisi olla K18.

Me halpalippulaiset saimme odottaa teltan eteisteltassa vuoroamme, että kaikki istumapaikkalaiset ja VIP-vieraat olivat menneet sisään. Kaiuttimet soittivat iloista marssimusiikkia ja baari oli auki. Lämmintä piisasi, mutta vessat olivat aika viileissä vaunuissa teltan ulkopuolella. Mua tuli muuten vessassa vastaan Danny Boyle, tai ainakin ihan hirmu paljon saman näköinen hemmo. Kallista oli, pieni tuopillinen popkornia maksaa £3, siispä en osta illan aikana mitään (mukana on toki oma vesipullo).

Illan aloittaa valtavan iso musta drag-artisti, joka laulaa Nessun Dormaa antaumuksella. Ja hyvin laulaakin, herran jee! Le Gateau Chocolat -nimellä kulkeva heppu osaa laulaa ja kieltämättä on muutenkin aika näyttävä näky. Seuraavaksi illan kohokohta, nimittäin The English Gents. Kaksi aussimiestä, jotka Händelin musiikin tahdissa vetävät sellaiset akrobatianumerot että heikompia hirvittää. Pariakrobatia ei tästä enää parane, uskokaa pois. Vaatteiden (knallit ja sateenvarjot ja liituraitapuvut) vähennyttyä show senkun jatkaa, ja nyt lisäarvoa melkein-alastonten miesten  akrobatiasta. Henki salpautuu ja hajusuola olisi melkein tarpeen.

Tällä videolla (5 ja puoli min) saa edes pienen käsityksen millainen herrojen show on! Handelin Arrival of the Queen of Sheba ja Elgarin Land of Hope and Glory tahdittavat esitystä...

No niin, brittiherrojen jälkeen takaisin maanpinnalle. Jess Love, hulahulavannelady. Ei mikään ihmeellinen esitys ollut tämä. Mutta huikean paljon parempi kun seuraava ilmestys eli siniseen puputrikooseen (irtokorvia myöten) sulloutunut Scotty the Blue Bunny, joka kuljeksi ympäriinsä ja kertoi tosi huonoja juttuja. Jotain revyy-henkistä se lauloi... huono! Sitten taas jotain katsomisen arvoista, klowni rullaluistimilla, ja silinteristä löytyi jonglööripallotkin. Strippaa, onkin naistenvaatteet alla, vetää korkkarit jalkaan ja siirtyy jonglööraamaan veitsillä. Nate Cooper oli tämän hepun nimi.

Teltassa oli tunnelma katossa, sananmukaisesti!

Sitten tulee toisilleen pingispalloja heittelevä ilma-akrobatia/trapetsipariskunta David ja Fofo. Käsiohjelman mukaan Ruotsista. Pingispallot sinkoilevat, Abba soi!

Välillä se sininen pupumies palaa, mutta ei tunnu naurattavan ketään. Sitten diabloartisti naisille... musiikkina viettelevää saksofonimusiikkia. Ja sama miehille, tosin nyt Eye of the Tiger biisinä! Sitten oli tuhmia puhuva koira Eric (vatsastapuhuja) ja vähissä pukeissa esiintyvä Saolo joka veti sellaisessa köysi/puomi härdellissä ilma-akrobatiaa. Tumman Saolon kanssa tuli myös parinsa Anna (blondi tietenkin) mukaan. Tarkoitus oli kai olla eroottista ilma-akrobatiaa, mene ja tiedä. Alusvaatteisillaan kumpikin kuitenkin yläilmoissa keikkui.

Ensimmäisen puoliskon päättää Ursula Martinez. Kertoilee ensin juttuja, harmaassa jakkupuvussa, ottaa yleisöäkin mukaan (kuten aika moni muukin esiintyjä). Mutta sitten alkaakin vaatteet vähentyä. Oleellisena osana temppua on punainen nenäliina, joka katoaa aina minkäkin vaatteen uumeniin, ja aina se sieltä löytyy, ja kyseinen vaate katoaa. Lopulta naisella ei ole päällä rihmankiertämääkään (tässä vaiheessa huuto- ja vihellyskonsertti teltassa on jo aika kovaa) ja se punainen nenäliina löytyy... arvatkaa mistä. No, jätän tämän lukijan oman (likaisen) mielikuvituksen varaan. Mutta tässä esityksessä oli potkua!

Väliajan jälkeen meitä viihdytti taas Le Gateau Chocolat, tällä kertaa Sound of Music-musiikkia laulaen (ja istuen jonkun epäonnisen sylissä. Epäonnisen siksi, että tämä herra oli ISO). Parta ja vahvaakin vahvempi meikki... sellainen Conchita Wurst mutta vain vanhempana, rumempana ja rutosti isompana. Sitten taas rajulla espanjalaisaksentilla esiintyvä kitaristi Ursula Martinez, joka pitää katsojille hauskan oppitunnin Espanjasta. Kunnes lopuksi: "I'm actually from Croydon". Loistava esiintyjä! Ja se strippinumero varsinkin oli huikea. Pingispalloduo palaa, nyt astetta tuhmempana (voitte kuvitella mistä kaikkialta niitä pingispalloja lentelee).

Viherkasveilla viihtyisyyttä vessaparakkeihin

Nate Cooper palaa estradille myös, jonglööraa keiloilla, ja strippaa samalla. Kyllä se onnistuu näemmä näinkin, mutta pukeminen samalla onkin jo vaikeampaa. Hulavannenainen palaa myös, hyppynarun kanssa, ja onnistuu hänkin strippaamaan samalla kun hyppii. Myös se diablo-mies palaa, herra on muuten (taiteilija)nimeltään Asher Treleaven, mutta tällä kertaa lukee eroottista kirjaa mahdollisimman lakonisella äänellä. Onnistuu silti olemaan hauska. Hirveä sininen pupu tekee paluun... Ilta lähestyy selkeästi loppuaan.

Onneksi tulee vielä yksi kohokohta eli English Gentsin toinen osapuoli Hamish McCann vetää soolona tankotanssinumeron! HUH! Onneksi tämäkin löytyy netistä, niin voitte ihailla. Alkaa taas puvussa ja hatun kanssa, mutta vaatteet vähenevät pian. Voi vaan hämmästellä tyypin käsi- jalka ja vatsalihaksia!

Illan päätti Suklaamies laulamassa näyttävässä hopealameekaavussa Smilen. Joo, aika mahtipontinen esitys, mutta mahtipontinen oli koko mieskin. Kaikinpuolin sopiva tähän sakkiin siis.

Erittäin viihdyttävää ja osittain erittäin ammattitaitoistakin porukkaa. Sirkusta aikuisille, mikä ettei.


Le Gateau Chocolatn kuvan copyright ??
English Gentsin kuvan copyright David Rowland
Muut omia