Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jeremy Herrin. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jeremy Herrin. Näytä kaikki tekstit

torstai 5. maaliskuuta 2020

The Visit / National Theatre 5.3.2020

Mikä ihme näissä näytelmissä missä Tony Kushner on osallisena, että pituus on aina 3 tuntia ja rapiat? Tällä kertaa vuorossa oli sveitsiläisen Friedrich Dürrenmattin näytelmä Der Besuch der alten Dame eli The Visit or The Old Lady Comes To Call. En liene törmännyt hänen teoksiinsa ennen, joten siinäkin mielessä avartavaa. Ja tämä oli kyllä hieno esitys!

Ohjaajana Jeremy Herrin, jonka töitä olen nähnyt aika paljon viime vuosina. Ja hienosti tämäkin on ohjattu! Suuria joukkokohtauksia, upeasti hyödynnetty Olivier-näyttämön pyöröä ja sen hissirakennetta, ja kaikkea mahdollista. Tony Kushner vastaa tekstin sovittamisesta, ja tuloksena on napakkaa dialogia ja kiinnostavia moraalisia pohdintoja.


Olemme pikkuisessa Slurry-nimisessä pienessä amerikkalaisessa hiipuvassa teollisuuskaupungissa, 1950-luvun puolivälissä. Taantuma koittelee, kirkon ja aseman kellotkin on jo myyty keräilijälle. Juutalaisten ja kommunistien vikaa kaikki. Junatkaan eivät juuri enää pysähdy pikkuisella asemalla, pyyhältävät ohi jättäen pölypilvet jälkeensä. Ukkelit miettivät omaa ja kaupungin kohtaloa; ovat yhtä elossa kuin sammaleet ja jäkälät (miten ihana vertauskuva jotenkin). Mutta nyt on tapahtumassa jotain jännittävää! Nimittäin kaupungista lähtöisin oleva multimiljönääri Claire Zachanassian (Lesley Manville) on palaamassa paikkakunnalle! Kuoro on valmiina tervetuloseremoniaan ja kaikki kaupungin päättäjät myös. Miksi nainen nyt yhtäkkiä palaa, miettivät sekä kaupungin asukkaat että katsojat. Mutta kaikki selviää... Pasmat menevät sekaisin kun pikajuna yhtäkkiä pysähtyykin asemalla ja elegantti vanhempi rouvashenkilö saapuu, vanavedessään aviomies nr 7 ja vanhalta korppikotkalta näyttävä hovimestari Boby (Richard Durden) knallissaan. Hätäjarrusta vedetään silloin kuin halutaan junan pysähtyvän, ainakin jos on rahaa...

Clairen saapumisesta alkaa kiinnostava tapahtumien ketju - ja pian selviää miksi hän on päättänyt palata, 45 vuoden jälkeen. Oikeudenjano ja kosto motivoivat naista, ja hän haluaa hyvitystä. Hän lupaa asukkaille ja kaupungille miljardi dollaria siitä hyvästä että joku päästää päiviltään hänen nuoruusvuosien heilansa, nykyään sekatavarakauppiaana toimivan Alfred Illin (Hugo Weaving). Jaa miksikö? Vuosikymmeniä aiemmin nuoret kohtasivat millon metsässä, milloin ladossa, ja siitä tuloksena oli tietenkin ei-toivottu raskaus. Oikeudenkäyntiin Ill hankki todistajat valehtelemaan puolestaan, ja Claire joutui poistumaan kaupungista nöyryytettynä, vauva kainalossaan. Ja nyt on maksun aika. 

Hänellä on rahaa ja aikaa odottaa että kaupunkilaiset miettivät moraaalisia valintojaan. Voidaanko uhrata yksi, vaikkakin ihan kelpo yhteiskunnan jäsen, kahden teini-ikäisen isä ja aviopuoliso, mutta kuitenkin menneisyydessään väärin toiminut. Kun vaakakupissa olisi vaurautta koko kuolevalle yhteisölle. Tätä sitten mietitään eri kanteilta muutama tunti. Sillä aikaa Claire ehtii jo potkaista ukkonsa pois ja naida seuraavan (numero 8), käydä fiilistelemässä vanhoja paikkoja ja keskustella Alfredin kanssa syntyjä syviä. Muistella menneitäkin. Ja vähän muutakin tapahtuu.


Kaupunkilaiset vakuuttavat aluksi Alfredille etteivät he todellakaan myy tätä, eivät edes miljardista. Silti yksi jos toinenkin ostaa velaksi uusia kenkiä, kirkonkelloja ja autoja. Jopa Alfredin poika hurahtaa tähän kulutushysteriaan. Milläköhän he kuvittelevat maksavansa kaiken tämän? Luotolla elämisessä on aina se huono puoli että laskut lankeavat maksettaviksi joskus. Jännitys säilyy loppuun asti - miten käy Alfredin, miten käy Slurryn? Hänelle suositellaan lähtöä paikkakunnalta, etteivät kaupunkilaiset sortuisi ahneudessaan murhaan... mutta mennäkö vai jäädä, vaikea kysymys.

Slurryssä asuu tavallisia ihmisiä mutta näistä kuoriutuu esille kyllä paljon raadollisia piirteitä kun mahdollisuus äkkirikastumiseen ilmaantuu. Poliisipäällikkö siirtyy Clairen palkkalistoille, pormestari (Nicholas Woodeson) koittaa selittää asioita parhain päin ja jopa pappi sekoaa uusiin kenkiin. Ja yhtäkkiä moni haluaa avata luotollisen tilin Alfredin sekatavarakauppaan... Kaikkea tätä tarkkailee huvittuneesti kylmänviileä Claire, joka on nyt siinä asemassa ettei sanoja tarvitse säästellä. Ja miten teräväkielinen nainen tästä on tullut. Tyttönä hän oli halveksittu ja köyhääkin köyhempi, juopon ja hullun isän ja karanneen äidin tytär, joka vielä häpeällisesti tuli raskaaksi teininä. Ehkä hän on kärsinyt tarpeeksi, myös liudasta tyhjäpäisiä (mutta ilmeisen varakkaita) aviomiehiä. Kokemuksia maailman turuilta, bordelleista ja vaikka mistä on kertynyt, ja hintana siitä on tekojalat ja toinen käsikin on irtomallia. Mutta kun vaurautta piisaa, ja silloin ei tarvitse nöyristellä enää kenellekään. Kantotuolilla pääsee kyllä hyvin eteenpäin. Moneen otteeseen katsojia muistutetaan että Claire ei ole filantrooppi vaan kylmä bisnesnainen. Ei hän hyvää hyvyyttään ole tullut entistä kotikaupunkiaan pelastamaan. Lesley Manville tekee upeaa ja herkullisen synkänhilpeää työtä. Aivan mielettömän hienoa seurattavaa. Tämä oli kolmas kerta kun näin hänet näyttömöllä ja aina ilo katsoa. 


Ja olipa myös tosi hienoa päästä vihdoin ja viimein näkemään australialainen Hugo Weaving teatterin lavalla! Niin monista leffoista tuttu mies ei juuri esiinny kuin Australiassa, joten tämä oli sikälikin harvinaista herkkua. Mies oli toki loistava Matrix-leffoissa, ja Taru Sormusten Herrojen Elrondina, mutta oma suosikkini on huikea road trip -leffa Priscilla - Queen of the Desert vuodelta 1994, jossa Weaving esittää sympaattista dragartistia antaumuksella. Hieman pelottavan synkeä mies, mutta aivan älyttömän karismaattinen teatterissa. Alfred Ill oli vähän tossukkamainen, katuikin tekojaan, mutta tuntui alistuvan pragmaattisesti kohtaloonsa. Tyypillä oli sotkuinen tukka ja jotain toppauksiakin kenties, ja jotenkin muistutti naapurimaan näyttelijää Sam Neilliä. Mutta stage doorilla paljastui, että kyllä se Hugo Weaving ihan hoikka ja vähätukkainen oma itsensä oli. Oikeastaan ihan saman näköinen kuin Priscillassa, muutaman vuoden vaan vanhempana. Kannatti jäätyä reilu tunti odottamassa että sain käsiohjelmaan nimmarin (ei siellä sitten muita enää ollutkaan kuin minä ja joku nuori heppu).

Niin ja bonuksena saimme myös pienen dueton a'la Weaving ja Manville! Melankolinen Just A Wearyin´ For You kuulostaa ahdistavalta, kun samalla Claire pyytää Alfredia suostumaan pyyntöönsä, että oikeus toteutuu ja velka tulee kuitattua. Saako rahalla oikeutta? Kaupunki järjestää asiasta lopulta äänestyksen.


Oli kyllä hieno kokemus tämä. Näyttämön ylhäällä viiden hengen bändi soitteli jazzahtavaa musiikkia sopivasti, ja kaikki äänisuunnittelu (Paul Ardittin käsialaa) oli tosi hienosti toteutettu. Varsinkin junaefektit! Vicki Mortimerin lavastus loihti semmoisen 1950-luvun amerikkalaisen pikkukaupungin silmiemme eteen kauppoineen, metsineen ja neonvalokyltteineen. Katon rajassa on metallinen kantosiltarakenne. Mainio yksityiskohta rouva Zachanassianin seurueessa on koristeellinen musta ruumisarkku jonka hän on tuonut mukaan rakasta Alfredia varten. Mukana on toki myös laatikossa matkaava lemmikkipantteri, josta saamme kuulla hienot ääniefektit. Pakko kehua myös Moritz Jungen upeaa vaatesuunnittelua, varsinkin Clairen pukuloisto häikäisee, hieman ankeasävyisten kaupunkilaisten asujen rinnalla erityisesti. Niin ja hyvin taittuu kaikilta jenkkimurrekin!

3,5 tuntia oli hieman pitkä rupeama, mutta 20 min ja 10 min tauot olivat ihan passelit, joten ei tuntunut niin pitkältä sitten kummiskaan. Ja hyvää draamaa katsoo ilokseen.


Pääsin tämän yhteydessä kokeilemaan myös National Theatren kehittämiä Smart Caption laseja, eli sellaisia mihin saa tekstityksen suoraan. Lasit saa varata ilmaiseksi ja käyttöön saa opastuksen. Tämä tosin oli niin pitkä näytelmä, että akku piti käydä vaihtamassa ekalla väliajalla. Teknologia perustuu siihen että jotenkin kone lukee näyttelijän replikoinnista vinkin milloin valmiiksi syötetyt replat näytetään. Tekstin paikkaa saa siirrettyä, kokoa, väriä jne muutettua sekä myös haluaako tekstin rivi kerrallaan vai jatkuvana juoksutuksena. Siis muutoksia voi tehdä missä vaiheessa näytelmää haluaakin. Palvelu on tarkoitettu ensisijassa kuulonsa kanssa kamppaileville, mutta toimii hyvin monessa muussakin tapauksessa. Kehitteillä on myös toiselle kielelle kääntävä versio, mutta ehkei suomi nyt ihan ensimmäinen kieli tule olemaan kunhan tämmöiset systeemit on valmiina. Lasit pystyy pitämään myös omien silmälasien päällä minulle kerrottiin, monenlaisia säätöjä oli myös sangoissa, nenäkappaleessa jne. Todella näppärä systeemi ja olen halunnut kokeilla siitä asti kun nämä joskus vuosi sitten tulivat saataville. Nyt myös tätä pilotoidaan elokuvissa, eli mainiota!

       

Kertakaikkisen antoisa ilta! Ja kastuneet kengätkin melkein kuivuivat pitkän esityksen aikana. Ennen näytelmää oli vielä hyvää aikaa tutustua teatterin aulan hienoon pukusuunnittelunäyttelyyn. Kyllä isolla talolla on isot resurssit, joka saralla.


Esityskuvien copyright Johan Persson, muut kuvat omia.

perjantai 17. heinäkuuta 2015

South Downs / (Harold Pinter theatre) V&A archive 17.7.2015

Kävin katsomassa tämän näytelmän ihan teatterissa livenä, ja tykkäsin kovasti, mutta muutamastakin eri syystä halusin nähdä uudelleen, ihan ajatuksella. Ja silloin yli 3 vuotta sitten kirjoittamani juttu oli alunperin toiseen blogiin, eli hyvin ylimalkainen. Mutta onneksi on arkisto ja mahdollisuus katsoa joitain juttuja uudelleen.

Niin. Jeremy Herrinin ohjauksia olen sittemmin nähnyt enemmänkin, ja tykästynyt niihin entistä enemmän; This House (NT), Wolf Hall &  Bring Up The Bodies (RSC & Aldwych Theatre), The Tempest (Globe). Ja David Haren näytelmistä pidän kovasti.

Vuoteen 1962 sijoittuva South Downs on koskettava ja paikoin aika surullinenkin näytelmä poikakoulun kuvioista, valtasuhteista ja erilaisuudesta. Blakemore (hirveän nuoren näköinen Jack Lawther) on erilainen poika, joka koittaa sopeutua porukkaan, mutta ei siinä oikein onnistu. Koulun housemaster (Nicholas Farrell) pyytää vanhempaa oppilasta Duffieldia (Jonathan Bailey) pitämään Blakemorea hieman silmällä, ja ehkä hieman auttaakin tätä sopeutumaan kouluun.

 

Aika alussa on kanssa mainio kohtaus missä pojat opiskelevat Alexander Popen runoutta. Jenkins (Bradley Hall) koittaa selittää opettajalle omaa analyysiaan, mutta se ei kelpaa. Blakemore on perehtynyt asiaan enemmän ja tarjoaa omaa näkemystään. Tämän seurauksena Jenkins ja Blakemore ystävystyvät; syövät eväitä yhdessä ja muuta. Mutta sekään ei tunnu muille pojille kelpaavan; Duffield ripittää Blakemorea että tämä olisi rakastunut Jenkinsiin, kun tämä puolusti luokkakaveriaan tunnilla. Blakemore ei millään ymmärrä miksei voi olla Jenkinsin kaveri, mutta tämä ystävyys on kuulemma poikkeus normista. Opetuksena on se että vaikka tykkäisikin toisesta, se pitää tapahtua salassa.

Blakemore on utelias ja haluaa oikeasti tietää asioita. Valitettavasti muut pojat näkevät tämän enemmän haluna brassailla tiedoillaan. Jenkins ei ymmärrä minkälaatuista ystävyyttä Blakemore haluaa, ja alkaa ottaa välimatkaa. Hän näkee poikien ystävyyden tukahduttavana.

Blakemore on 14-vuotias, ja ikäisekseen kypsä. Hän käy vapaa-ajalla paljon teatterissa (poika minun mieleeni siis!) ja on tykästynyt kovin Duffieldin äitiin, joka on näyttelijätär (Anna Chancellor). Lomalla Blakemore pääsee teelle Belinda Duffieldin kanssa ja he käyvät pitkän keskustelun elämästä, perheestä, naisista. Belinda on raikas, ymmärtäväinen ja sympaattinen nuorelle pojalle. Vierailun jälkeen poika kuitenkin vetäytyy kuoreensa, eikä puhu enää muiden poikien kanssa. Nämä toki syyttävät poikareppanaa sosiaalisesta kiipimisestä tämä kun on köyhästä perheestä ja stipendillä koulussa. Mutta onneksi Duffield valvoo isovelimäisesti. Harmillisesti tältä vain on koulu loppumassa. Mutta ehkä tämän elämänohjeilla Blakemore onnistuu itsekin luovimaan koulun läpi. Katsoja jää kuitenkin lievän optimismin valtaan; ehkä asiat lutviutuvat parhain päin.


Alex Lawther on kamalan lahjakas näyttelijä, ja sympaattinen Blakemore. Nuorella miehellä on paljon repliikkejä mistä selviää kunnialla. Muutkin tekevät hyvää työtä.

Telegraphin Charles Spencer kirjoitti viiden tähden arvostelussaan: 

We think of Hare principally as an often indignant Left-wing playwright. But there is a rare tenderness about South Downs, and a sense that the troubled leading character, an unhappy, highly intelligent 14-year-old boy, is a self-portrait of Hare in his youth, which lends this play a moving resonance and depth.

The piece is beautifully directed by Jeremy Herrin, who captures the rituals, the hymns, and the routine cruelties of boarding school life with superb precision. And there are especially fine performances from the teenage actor Alex Lawther as the painfully vulnerable Blakemore, Anna Chancellor as the wise, kind-hearted mother and hilarious turns from Andrew Woodall as a sarky English teacher.

En silti voi olla pohtimatta kuinkakohan monta näytelmää mahtaa olla tehty aiheesta brittiläinen public school? Minäkin olen nähnyt niitä lukuisia. Mutta aihe vaan kiehtoo edelleen näytelmäkirjailijoita. Kai se on hyvä aihe mistä ammentaa, ja hyviä tekstejä niistä on saatu aikaiseksi, en minä sillä.

Kohtausten vaihdoissa pojat laulavat perinteisiä poikakouluissa laulettavia virsiä, sepä toimii tosi hyvin.


Kuvien copyright - no en löytänyt yhteenkään kuvaajatietoja!

lauantai 30. elokuuta 2014

Bring Up The Bodies / Aldwych Theatre 30.8.2014


Ja sitten heti perään se toinen osa eli Bring Up The Bodies. Myös tämä kirja voitti Man Booker Prizen, tosin vuonna 2012. Saapas nähdä yltääkö trilogian kolmas osa The Mirror and the Light ilmestyessään samaan. Kyllä mä hattua nostan jos näin käy.

Samat kolme tuntia pituutta tälläkin. Kyllä oli sinällään pitkä päivä kun istui samassa teatterissa yli 6 tuntia. Mutta onneksi oli niin laadukasta menoa ettei tuntunut istumiset missään! Ja hei, Aldwych oli sievä teatteri, ja möivät paljon kaikenlaista mainosrekvisiittaa. Käsiohjelmien lisäksi ostin postikorttisetit ja magneetit kummastakin näytelmästä.


Jostain luin että näytelmiä oli hieman viilattu ennenkuin siirtyivät SUA:sta Lontooseen. Lyhennetty ja kieltä muokattu. Hilary Mantel ja dramaturgi Mike Poulton tekivät muutenkin yhteistyötä hyvin läheisesti romaania näytelmäksi muuntaessaan.


Bring Up The Bodies jatkuu suoraan siitä mihin Wolf Hall lopetti. Nyt mukaan kuvioihin ilmaantuu Jane Seymour ja Henry VIII:n vaimo Anne Boleyn alkaa tulla taakaksi. Kuningas delegoi tästä eroon pääsemisen Cromwellille. Mestarillisena taktikkona tämä etsii laillisia syitä miten homma hoidetaan. Sama porukka tässä näyttelee ja pääsääntöisesti samoja roolejakin. Ja yhtä laadukkaasti.


Guardianin Mark Lawson tykkäsi, 5 tähteä (oli nähnyt ne myös SUA:ssa):

The attribution of villainy and heroism also challenges conventional biography. Among a uniformly thoughtful and inventive cast, Sir Thomas More (John Ramm), is vain and slippery, a man for all treasons, and yet still ultimately admirable in his willingness to die for principle. Nathaniel Parker's Henry switches instantly between charm, insecurity and terrifying rage, while convincingly suggesting that English ecclesiastical reform was driven by the king's soul as well as his penis. With equal nuance, Paul Jesson's tremendous Cardinal Wolsey is a sybaritic hypocrite but still heart-breaking in his fall, while Lydia Leonard's Anne is a sexual and theological schemer – the plays intriguingly explore the theory that Henry's succession needs gave an opening to Protestant plotters in his court – who later takes on true tragic force.

Crucially, Ben Miles, as Cromwell, is harder on the character than Mantel was. His Master Secretary, on stage almost throughout, is charismatic and attractive, but chilling in moments when he alludes to having killed in Italy or forgets himself and nearly throttles Wolsey and Henry. Cromwell's brutal compliance in letting several people die to save himself was also clearer to me as a theatre-goer than a reader.


Ja Jane Shilling (Telegraph) piti myös:

Nathaniel Parker as Henry VIII is strongest when expressing Henry’s humanity: his impetuosity, petulance, vanity and generosity. His regal strain of violence and menace is less clearly developed. Ben Miles’s Cromwell, with his flat London accent and watchful, calculating presence, tempered with flashes of humour and rare kindness, is a finely realised performance.
Bring up the Bodies is a swifter, more theatrical affair: the fall and execution of Anne Boleyn and her alleged lovers, the rise of the mouse-like Jane Seymour (a seamless progression by Leah Brotherhead from downtrodden diffidence to wry, sly assurance), have an inexorable tragic momentum. Jeremy Herrin’s account of the two plays, slightly abbreviated from the original Stratford production, has a taut intelligence, and a subtle awareness of the parallels between Tudor times and our own. Christopher Oram’s designs - the costumes flashing gorgeously against the stark rectilinear grey set - and Stephen Warbeck’s subtle score are beautifully atmospheric.


Kolme tuntia kuluu taas siivillä, ja sitten jäin taas notkumaan stage doorille. Kärsivällisyys palkittiin lopulta kun Nathaniel Parker ilmaantui (viimeisenä tosin) isojen pakaasien kanssa. Hieman aiemmin yksi suosikkinäyttelijäni eli Emma Thompson perheineen meni sisään, olivat olleet myös katsomassa kumpaakin näytelmää. Tulivat kaikki yhdessä sieltä ulos, mutta en kehdannut mennä ahdistelemaan vapaa-aikaansa viettävää Emmaa nimikirjoitus- tai kuvapyynnöilläni. Mutta kun juttelin Nathanielin kanssa, niin se kuunteli siinä vieressä :-) Oli jo sen verran hämärää etten viitsinyt mitään kuvia pyytääkään (sitäpaitsi mulla on vanha kuva itsestäni ja Parkerista). Herra ei meinannut millään uskoa että joku tulee Suomesta asti katsomaan.



Esityskuvien copyright Keith Pattison, muut omia

lauantai 15. kesäkuuta 2013

Lisää johtajavaihdoksia Lontoossa

Rupert Goold, tuo mainio ohjaaja mm. palkintoja kahmineen BBC:n Richard II (The Hollow Crown sarjassa) takaa, jättää 8-vuotisen pestinsä Headlong teatterissa Lontoossa ja siirtyy Almeidaan uudeksi taiteelliseksi johtajaksi. Goold ohjasi NT:lle viime talvena näkemäni The Effectin myös.
 
Tilalleen on pestattu mm. tänä keväänä National Theatrelle This House-näytelmän ohjannut Jeremy Herrin. Saapas nähdä muuttuuko linja vaiko ei. Ja mitä Goold saa aikaan Almeidassa. Jäämme odottamaan...

keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

perjantai 17. toukokuuta 2013

This House / NT Live 16.5.2013

Koitan tästäkin hyvästä poliittisesta näytelmästä saada lähiaikoina sanottua jotain!

keskiviikko 13. kesäkuuta 2012

South Downs & The Browining Version / Harold Pinter Theatre 12.6.2012

Tiistai-iltana oli vuorossa Harold Pinter Theatre ja siellä 2 lyhyttä näytelmää. Mulla oli hyvä paikka, parvekkeella ekassa rivissä. Oli joku halvempi lippu, kun oli kaide ja näköalarajoitteinen, mutta loistava paikka ja ei se kaide haitannut siinä mitään. Koko teatteri oli aika pieni ja intiimi, ja ei läheskään täynnä.

Illan teemana oli käyttää samoja näyttelijöitä molemmissa. Päärooleissa Anna Chancellor ja Nicholas Farrell. Ohjauksesta vastasi Jeremy Herrin.


Ensimmäinen näytelmä South Downs oli David Haren käsialaa, vartavasten kirjoitettu pariksi Rattiganin The Browning Versionille. Se sijoittui vuoteen 1962 ja poikakouluun. Tarina kertoo epävarmuudesta, pojasta joka on erikoinen ja ei oikein sopeudu kouluun ja kavereihin. Siitä epävarmuudesta mitä erilainen nuori joutuu kokemaan. Vähän surullinenkin tarina ja koulukiusatun kohtalot on aina vähän ahdistavia.


David Hare sanoo, että näytelmä kuvaa uskonnollista koululaitosta, ja sitä miten uskonto muokkaa juurikin koululaisia. John Blakemore (jota nuori Alex Lawther näyttelee) saa apua/sympatiaa vanhemman opiskelukaverin äidiltä. Tämä äiti (Anna Chancellor) on myös Blakemoren idoli (näyttelijätär). Tärkeimpiä hetkiä näytelmässä on kun Blakemore toteaa luokkatoverilleen Jenkinsille "I don't like me either. But it's the character I've been given and I can't do anything about it". Emme voi valita ketä olemme tai muuttaa itseämme, se on jokaisen kohtalo. Blakemore ei pysty sopeutumaan ja muuttamaan itseään poikakoulun normeihin sopivaksi. Mutta tarinalla ei kuitenkaan ole vallan onneton loppu.

Hare kirjoitti näytelmän nimenomaan Rattiganinille tribuutiksi ja siksikin se käsittelee samoja teemoja kuin The Browning Version.


Väliajan jälkeen päästiin Terence Rattiganin kimppuun. The Browning Version sijoittuu 1940-luvulle ja poikakouluun, tai oikeastaan eläkkeelle jäävän opettajan Andrew Crocker-Harris (Nicholas Farrell) ja vaimonsa Millien (Anna Chancellor) kotiin. Samoja teemoja tässä kun muissakin Rattiganin näytelmissä: rakkautta, uskottomuutta, epävarmuutta, miten ei voi paeta itseään.

Tykkäsin molemmista kovasti, mutta tällä kertaa South Downs vei hienoisesti voiton.

Illan lopuksi kävelin öisen Trafalgar Squaren poikki, metrolla Waterloohon ja siitä junalla Wokingiin.