Sara Melleri on nuoremman polven teatterialan monitaituri. Father Fucker on hänen kolmas ohjaustyönsä. Yhdessä työryhmän käsikirjoittama fantasiakuvaus kahdesta muotisuunnittelija Gianni Versacen tyttärestä, jotka käyvät läpi omaa tyrkkyjulkkiselämäänsä kaikkine lieveilmiöineen. Liv (Melleri) ja Claudia (Markku Haussila) tilittävät elämäänsä, miessuhteitaan Backstreet Boys-poikabändin tyyppien kanssa, katsovat silmät ymmyrkäisinä ja vaahtokarkkoja mussuttaen leffoja, vaihtavat vaatteita sen kymmeniä kertoja - ja elävät julkisuudessa ja julkisuudesta. Milloin poseerataan kameroille, huojutaan korkeilla koroilla catwalkilla tai koitetaan vetää vielä överimmäksi kuin sisko. Teemoina lisäksi seksuaalista hyväksikäyttöä ja ennenkaikkea vaikeaa isäsuhdetta. Kuulostaa sekavalta, ja sitä se hieman olikin. Mutta joku punainen lanka tässä säilyi kaiken näennäisen sekoilun jälkeenkin.
Ja tämä kaikki tapahtuu kuolevan/kuolleen isän sisäelinten seassa ja suolistossa pyöriskellen. Pinkit keuhkot koittavat rohisten pumpata ilmaa (hetkittäin se tasainen ääni rauhoittaakin) ja maksa on oudon piikikäs. Pienten lyhtyjen valaisemissa verisuonissa on kiva kiikkua. Keuhkot toimivat hyvin myös myyttisen tarinankertojan telttana, jossa voi vaikka vaihtaa asua. Epävarmana voi kietoutua isän suoliin kuin turvasatamaan. Ja sisäelinten joukosta löytyy aina uutta päällepantavaa! Corinna Helenelundin suunnittelema lavastus on visuaalisesti aivan tyrmäävän hieno. Julia Jäntti on tehnyt näyttävät valot. Kaiken kruunaa Minttu Vesalan laatimat stylistijutut. Överiys on se juttu! Mutta kaiken näiden maskien, peruukkien ja kimaltavien vaatteiden alla on kaksi hyvin epävarmaa nuorta ihmistä.
Sekä Melleri että Haussi tekevät huikean upeat roolit. Löytyy tanssitaitoa, lauluääntä, provokatiivista poseerausasennetta ja itsensä täysillä likoon laittamista. Mutta myös se herkempi puoli näkyy. Kumpikaan ei ole ihan sellainen supermalli habitukseltaan, mutta se on just se juttu. Ei tarvitsekaan, koska mielikuvilla ja mielikuvituksella tässä pelataan. Puolitoista tuntia tykitetään täysillä, ja englanti sujuu kummaltakin loistavasti.
Musiikki on aivan olennainen osa esitystä, ja on mahtavaa kuulla Linda Fredrikssonin saksofonien monimuotoisia ääniä ja Jussi Östermania muiden äänien takaa. Soundtrack sisältää myös kaikenlaisia isä-teemaisia biisejä (kuten Boney M:n muinainen diskohitti Daddy Cool, Hank Williamsin kantrirenkutus I'm a Long Gone Daddy ja Madonnan Oh Father.) joissa käsitellään jollain tavalla vinksahtanutta isäsuhdetta.
Isäsuhde niin. Todellisuudessahan Versacella ei ollut omia lapsia, ja nämä Liv ja Claudia ovat vain kahden oman isäsuhteensa kamppailevien nuorten luomat hahmot, joiden kautta he peilaavat omaa ankeaa elämäntilannettaan. Varhaisteininä Sara Melleri pakeni omaa isäsuhdettaan Voguen, MTV:n ja muiden julkkisten elämää esittelevien medioiden mielikuvitusmaailmoihin ja loi niistä tavallaan omaa maailmaansa. Hän toimitti englanninkielistä Hype-lehteä, jossa Liv ja Claudia seikkailivat. Tästä kaikesta jalostui vuosikausia myöhemmin myös Father Fucker. Johannes Ekholm on ollut mukana dramaturgin roolissa, ja kyllä tässä muutakin puidaan kuin Mellerin isäsuhdetta. Luulisin.
Jotenkin se nykypäivänä kaikkialle tunkeutuva seksi on kyllästänyt tämänkin esityksen. Mutta se menee jo niin överiksi, ettei sitä voi kun nauraa. Livin ja Claudian jatkuva muodonmuutos peruukkien, asusteiden ja muiden avulla on hengästyttävää, ja kun he lopussa ovat paljaina, henkisesti alasti, itsensä kanssa ehkä sovinnon tehneenä, niin katsojakin kokee jonkunlaisen katharsiksen. Ei tämä oikein "pelkkää" teatteria ole, vaan outo miksaus kaikkea muutakin. Toimiva sekoitus yhtä kaikki.
Katsomon takarivissä oli nimetyt penkit mm. Tom Cruiselle ja Mariah Careylle - mutta taisivat jäädä näistä julkkisbileistä pois tällä kertaa.
Father Fucker on ehdottomasti yksi viime aikojen merkittävimpiä teatteritapauksia. Jos et pääse katsomaan Q-teatterille (12.-14.6.), niin Tampereen Teatterikesään elokuussa sitten!
Kuvien copyright Hype-kollektiivi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti