Alfanaaras / Lahden kaupunginteatteri 5.5.2017

Anne Rautiaisen ohjaama Alfanaaras on komedia. Mutta parhaiden komedioiden tapaan sekin kertoo myös vakavampaa tarinaa. Paula Salmisen kirjoittamassa näytelmässä pureudutaan naisen asemaan työmarkkinoilla, miten hän onnistuu yhdistämään arjen pyörittämisen menestymiseen urallaan. Mikä on naisjohtaja, ja miksi siihen eteen pitää liittää se nais-etuliite. Mielestäni ihan yhtä ärsyttävää kuin naiskapellimestari tai naispappi tai naislääkäri. Salminen teki paljon tausta- ja tutkimustyötä ja haastatteli paljon johtoasemissa toimivia naisia. Hämmentävästi TIME-lehti listasi 2013 sata vaikuttavinta ihmistä - ja niiden joukkoon mahtui vain kolme naista.

Alfanaaras on Salmisen mukaan feministinen näytelmä. Sitä se varmaan onkin, mutta myös paljon muutakin. Se on tarkkanäköinen kuvaus nykypäivän perhearjesta. Mutta tässä on myös muinaisen mystinen ja seesteinen aspekti. Päähenkilö pääsee/pakenee omaa kiireistä elämäänsä hetkittäin Afrikkaan ja norsujen matriarkan johtamaan laumaan.

      

Anna Pitkämäki tekee ihan älyttömän hienon roolin Naisena. Nainen joka pyörittää kaoottista perhearkea, nainen joka on raivannut tiensä työelämässä huipulle, nainen joka ehtii treenata triathloniin. Nykyajan supernainen. Taustalla vaativat mutta kannustavat vanhemmat, kiljuvat lapset (joita tulee jatkuvasti lisää), melko ymmärtävä mies. Mutta silti. Sukkahousut ja muutkin vaatteet kiristävät ja ahdistavat ("voikun vois vaan pilkkihaalarissa olla") ja halaus- ja silitysvaje on krooninen. Kiireisen arjen pyörittämisessä toisen kosketus unohtuu usein. Mutta silti nainen pärjää ja jaksaa ja menee eteenpäin. Isä hokee "kotka ei pyydystä kärpäsiä" ja äidin mielestä on "parempi olla vittumainen kun kiltti". Onneksi välillä katto ja seinät väistyvät, tähdet tuikkivat ja savanni tunkee Naisen mieleen.

Perheen dynamiikka muuttuu kun isä jääkin hoitovapaalle lasten kanssa ja äiti palaa vaativaan johtajatehtäväänsä. Puolisot keskustelevat paljon tasa-arvosta, ja isä on ihan tyytyväinen tähän. Mutta. Arki onkin rankempaa, ja isä huomaa että häntä vituttaa aamusta iltaan. Hän on myös ainoa isä "Voimaa äideille"-tapahtumassa. Ja kun Nainen mankuu panoa niin puoliso on ihan poikki eikä jaksa. Mutta loppuviimein huomataan että miehen ja naisen tarpeet ovat samanlaisia; kumpikin haluaa paijauksia ja kuulla että kelpaa ja riittää ja on ihan hyvä.

Jos on Anna Pitkämäki erinomaisen loistava pääroolissa, sitä ovat myös lukuisat sivuhenkilöt Naisen elämässä. Paavo Kääriäinen Liinus-poikana on mainio ja Teemu Palosaari uhrautuvaisena puolisona myös. Mirja Räty Lotta-tyttärenä ja Jari-Pekka Rautiainen isänä (ja kakkaa hokevana Lauri-vauvana!). Saana Hyvärinen ahdistelevana haastattelijana, joka inttää ja jankkaa Naiselta että voiko kaiken saada. Unohtaa ei voi myöskään Kirsti Wallasvaaraa älyllisenä norsumatriarkkana. Kaikki venyvät useisiin rooleihin joustavasti. Läskipuvuissa joraaminen Patti Smithin Because the Nightin tahtiin tulee kuin puskista.

    

Annukka Pykäläisen lavastus- ja pukusuunnittelu on nokkelaa, liukuen taitavasti arkikodista bisnesmaailmaan ja savannille. Juoksumatto oli oivallinen ratkaisu. Harri Peltosen valot, Tatu Virtamon äänet ja Antti Rautavan projisoinnit tuovat sen savannin eläimineen ja äänineen ihan iholle.

Mikä on tarinan opetus? Voiko kaiken saada, ja jos voi niin millä keinoin? Voiko rauhan löytää myös suomalaisesta koivikosta? Onko mahdollista löytää ja saada tasapaino elämään. Voisiko se oman elämän tärkein ihminen olla kuitenkin minä itse? Kyllä näihin vastauksia löytyy. Mutta jokainen on oman onnensa seppä loppuviimein.


Kuvien copyright Tarmo Valmela.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.