Taru Sormusten herrasta / Tampereen teatteri, Tampere-talo 23.8.2024

Tämä Taru Sormusten herrasta on todellinen suurproduktio mitä on odotettu pitkään. Hypetys on ollut valtavaa ja ihan syystäkin - Tampereen teatterin, Tampere Filharmonian ja Tampere-talon yhteisponnistus on valtava millä tahansa mittapuulla. Mutta usein mulle katsojana käy näin vastaavissa tilanteissa, että esityksen jälkeen jää hienoinen meeh-olo, että olisi jotenkin pettynyt vaikkei missään ole mitään vikaa. Vaikka kuinka koitan etten lähde mukaan siihen hypetykseen ja innostukseen, ettei sitten tarvitse pettyä. Ja ei, en ole pettynyt, kaikki on juuri niin hienoa kun on luvattu. Lässähtääkö sitten omat kuvitelmat, vai onko paluu maan pinnalle esityksen jälkeen niin vahva? Mene ja tiedä, mutta jäi hieman ontto olo, vaikka reilun 4 tunnin matka Tampere-talossa olikin maaginen, ja uudelleen olen menossa katsomaan.

Aina katsomiskokemukseen toki vaikuttaa aiemmin nähdyt esitykset. Legendaarinen Ryhmäteatterin Suomenlinnan versio silloin 80-luvun lopulla, Svenska Teaternin Sagan Om Ringen 2001, Lontoossa nähty musikaaliversio vuonna 2007 (se mihin Värttinä oli mukana tekemässä musiikkia), Turun kaupunginteatterin esitys 2018 (näin kolmasti!) ja heidän Hobittinsa 2021 - ja jopa Imatran teatterin Hobitti 2015. Jokainen näistä on jättänyt omanlaisensa jäljen mieleen ja muistiin. Ja tottakai sitten kirjat, Jacksonin elokuvat, ja lapsena nähty animaatio.

Mistäköhän päästä tätä esitystä lähtisi kerimään. Istuin rivillä 20, eli aivan liian kaukana omaan makuuni. En nähnyt niin kaukaa ihmisten kasvoja ja ilmeitä, ja puvustuksen ja lavastuksen yksityiskohtia. Toki sieltä näki hienosti kokonaisuuden, huikean hienon Marjatta Kuivaston lavastuksen ja Joonas Tikkasen valot, mutta ennenkaikkea upeat kattoon asti ulottuvat projisoinnit ja videosuunnittelun, nekin Tikkasen käsialaa. 

Lavastus on karun kivistä (huomaako joku tarkkasilmäinen muotokielessä yhtäläisyyksiä esityspaikan kanssa?), mutta alun ja lopun Kontu on kodikas ja lämmin ison tammen alla ja Lothlorien muistuttaa jotenkin Björn Weckströmin koruista kulmikkaine puineen. Jykevä Rautapiha ratasviritelmineen on kuin joku varhaisen teollisen ajan tehdasyhteisö. Projisoinneilla luodaan myös maisemia ja kohtauksia, ja esimerkiksi Eowynin taistelu Angmarin noitakuningasta vastaan on toteutettu hienosti. Ja pyörön käyttö näyttämöllä toimii hyvin, kun matkantekoa esityksessä on paljon.

Visuaalisesti TSH oli tottakai komeaa katsottavaa ja seuraavalla katsomiskerralla istun rivillä 6, joten siitä saa sitten katsoa kaikkia yksityiskohtia riittämiin. Pirjo Liiri-Majavan upea pukuloisto oli kyllä hulppeaa, erityisesti haltijoiden liehuvat ja kimaltavat vaatteet tekivät vaikutuksen. Valkoinen neuvosto oli puettu upeasti. Maanläheisin värein puetut hobitit ovat myös ilo silmälle. Jonna Lindströmin peruukit ja maskit myös, näyttäviä ja sopivia. Klonkun hampaat ovat karmaisevat. 

Onneksi oli livekuvausta ja lavan molemmin puolin screenit, missä puvut ja maskeeraus näkyivät. Erinomaisen hyvä idea tämäkin.

Pidin myös kovasti siitä miten sormuksen tuottama näkymättömyys toteutettiin sinertävällä valoilla ja äänillä. Erityismaininta kaikista hienoista pyroteknisistä jutuista. Tulella jongleeraavat tyypit ja ylipäätään monipuolinen tulen käyttö oli hienoa katsottavaa. 

Muutenkin arvostan kovasti sirkustaiteilijoiden käyttöä, kiitos Sorin sirkukselle ja Taina Kopralle siitä, sekä Jouni Kivimäelle samaan talon stuntkoordinnoinista. On hienoa että meillä on Sorin sirkuksen kaltainen paikka, jonka taitavia tyyppejä saa hyödynnettyä myös Pirkanmaan teatterit.

Ohjaaja Mikko Kanninen on tehnyt kyllä mittavan urakan, josta nostan hattua. Hienoa että yksi hänen unelmistaan toteutuu näin hienosti. Itse tarina on ikiaikainen, hyvän ja pahan taistelu. Mutta se toimii hyvin ajan peilinäkin, ja siitä voi kukin kuvitella tai ajatella mitä haluaa, vetää yhtäläisyyksiä nykyaikaan tai Tolkien omaan aikaan.

Tampereen teatterin remontin vuoksi näin isoissa ja hienoissa väistötilapuitteissa katsojiakin mahtuu hieman enemmän. Toisaalta taas Tampere-talo on kamalan iso ja hieman kliininen tila, ja kaukaisilta paikoilta ei ole paras katsomiskokemus. Toki kulutkin ovat varsin mittavat, voisin kuvitella. 

Sami Keski-Vähälän sinällään ansiokas dramatisointi joutuu väkisinkin jättämään asioita, tapahtumia, hahmoja pois (ei, valitettavasti nyt lavalla ei nähdä Tom Bombadiliä). Ilokseni myös ikuisuuden kestäviä taistelukohtauksia on karsittu, siitä pisteet. Asioihin ei jäädä kauheasti vellomaan, mutta isoin osa oleellisista jutuista on mukana. Toisaalta tämä tiivistys johtaa siihen että toiset hahmot vain vilahtavat lavalla, ja hobittinelikkoa lukuunottamatta kehenkään ei ehditä syventymään ja kiintymään sen enempää.

Lisäksi tarjolla on ns. tosifaneille kaikenlaisia yksityiskohtia, mikä on kiva juttu. Toisaalta taas, tarina toimii silkkana seikkailukertomuksena heillekin jotka eivät ole kirjaansa lukenut tai edes Peter Jacksonin elokuvia nähnyt. Ensi-iltayleisön perusteella heitä on paljon. On hyvä että esityksessä on monia tasoja, vähän jokaiselle jotain. Silkkana visuaalisena elämyksenäkin tämä toimii. Toki jotkut kohtaukset ovat hieman irtonaisia ja aika nopeita välähdyksiä, eivätkä välttämättä avaudu tarinaa tuntemattomille. Pidin kovasti myös siitä että lemmenluritukset ovat aika vähällä tässä versiossa! 

Mutta sitten on musiikki! Tuomas Kantelinen on säveltänyt aika elokuvallista, sopivan mahtipontista ja aivan hillittömän hyvää musiikkia. Tampere Filharmonia pistää parastaan Ruut Kiisken johdolla. Hannu Hauta-ahon äänisuunnittelu toimii, enimmäkseen. Muutaman hahmon, ainakin Gandalf, Aragorn ja Boromir, puhe oli hetkittäin ainakin ensi-illassa jotenkin suttuista ja sumeaa. Orkesteri ei soita jatkuvasti, vaan tärkeissä puhekohtauksissa se on hiljaa, tai soittaa hyvin hiljaa "taustalla". Mutta kun tarvitaan voimaa, sitä löytyy! 

Dramaattinen musiikki, kun näemme ensimmäisen kerran mustan ratsastajan, huu! Kantelisen musiikki on soljuvaa ja lyyristä. Örkkien hyökkäyksiä säestää patarummut, tottakai, ja Galadrielillä on oma huiluteemansa. Pomppivan Ponin majatalon musiikissa kuulee kansanmusiikkihenkeä. Enttien musiikki oli sellaista todella matalaa ja möreää. Olisipa hienoa kuunnella tätä musiikkia vaikka tallenteelta.

Mitäpä sitten tuumasin näyttelijäsuorituksista. Oikein hyviä sanoisin, casting on tehty taiten ja ajatuksella. Hyvä jos tämmöinen sukupuolineutraali roolitus saisi enemmänkin jalansijaa suomalaisessa teatterissa. Hyvin Frodoa voi esittää naisoletettu ja Galadrieliä miesoletettu. Näyttelijäntyö nousee näin keskiöön, eikä se mitä esittäjällä on jalkojensa välissä. Ella Mettälä on herkkä ja velvollisuudentuntoinen Frodo. Hänen ilmeikkäät kasvonsa kuvastavat sitä Frodon sisäistä kamppailua hienosti. Upea roolityö! 

Muina hobitteina seikkailevat Antti Tiensuu (Sam), Annuska Hannula (Pippin) ja Elisa Piispanen (Merri), kaikki hyvin hobittimaisina, ja omina persooninaan. Eeva Hakulinen on mainio Bilbo, juuri sopivasti sormuksen lumoissa tarinan alussa ja seesteisenä, rauhaan päässeenä lopussa.

Ville Majamaa on sopivan jyhkeä ja muhevaääninen Gandalf-velhona, jo kokonsakin puolesta. Myös Tommi Raitolehto on ihan passeli Saruman-pahiksena, mutta oikeastaan vielä parempi hieman luihuishenkisenä Boromirinä (josta en ole hahmona koskaan pitänyt). Ville Mikkonen on ärsyttävä Voivalvatti, liian nopeasti lavalla piipahtava Faramir ja elegantti Haldir. Henna Tanskanen Arwenin hyvin ohueksi jäävässä osassa tekee parhaansa. 

Valitettavasti myös Lasse Viitamäen Legolas (joka taas on aina ollut lempihahmojani) jää ihan olemattoman kapeaksi rooliksi. Tässä tarinassa keskitytään aikalailla Frodoon ja hänen matkaansa, ja muu sormuksen saattue jää paljon pienempään rooliin. Myös Aragorn kärsii tästä taustalle jäämisestä, vaikka Antti Reini häntä ihan katu-uskottavasti tulkitseekin.

Mikko Kanninen tekee Sauronin äänen, mutta ennenkaikkea Esko Roineen hyrisevän ilmeikäs ja viipyilevä ääni Puupartana on vaikuttava. 

Ehdottomiksi suosikeikseni nousevat ensinnäkin Gimli, jota Elina Rintala ansiokkaasti näyttelee. Hilpeä ja mörrikkä kääpiö on hauska hahmo, ja Rintala tekee tässä upean työn. Arttu Ratinen on erinomainen tyyni Elrond, sekopäinen Denethor ja lipevä Kärmekieli. Hienoa sukkulointia hyvin erilaisten roolien välillä. 

Ja sitten on vielä Arttu Soilumo, eteerisen kaunis ja valovoimainen Galadriel! Ah! Lisäksi hän on hekotteleva ja kepposteleva Sauronin suu, kuin olisi jossain aineissa. Soilumo on kyllä nopsasti noussut yhdeksi suosikkinäyttelijäkseni Tampereen teatterin porukasta.

Erityismaininta vielä Risto Korhoselle, jonka Klonkku on hykerryttävän kamala, niljakkaan kiemurteleva ja hetkittäin hulvattoman hauskakin. En käsitä miten hän fyysisesti suoriutuu roolistaan, semminkin kun ei ole enää parikymppinen. Klonkku on traaginen hahmo, ja Korhonen kyllä mies paikallaan tässä roolissa.

Tämän joukon lisäksi lavalla nähdään joukko sirkustaiteilijoita ja näyttelijöitä hobitteina, örkkeinä, haltioina, stuntteina, ja muina. Nazgul, Puuparta, Angmarin noitakuningas ja entit vaativat aikamoisia sirkustelutaitoja! Kiitos siis muu lavalla heiluva porukka: Karoliina Vanne, Marko Keskitalo, Sanna Leppänen, Heikki Järvinen, Aleksi Niittyvuopio, Iitu Kivimäki, Sampo Suihkonen, Marko Uotila, Joni Maukonen ja Riikka Papunen. Kolme viimeksimainittua ovat Teatteri NEO:sta.

Mustat ratsastajat ovat karmaisevan ihania, mutta niitä nähdään aivan liian vähän. Lipuvat veneet ovat näyttäviä, Pippin ja Palantir -kohtaus huikaisevaa katsottavaa. Erityisesti kiitosta myös käsiohjelmasta, missä on hyvin toteutettuja tekijöiden haastatteluja. Lisää tämänkaltaisia käsiohjelmia suomalaisiin teatterihin, kiitos.

Taru Sormusten herrasta on visuaalisesti tyrmäävä, alkuperäistarinalle hyvin uskollinen, mahtava koko perheen seikkailu. Hetkittäin hieman puuduttavaa, mutta yhtä kaikki erittäin toimiva kokonaisuus. Onhan neljä tuntia pitkä aika mille tahansa taide-esitykselle, mutta onneksi yksi pidempi ja toinen lyhyempi väliaika lievittävät kieltämättä aavistuksen epämukavilla penkeillä istumisen aiheuttamaa puutumista. Hattua nostan koko työryhmälle - tämmöistä pääsee harvoin kokemaan.

Kuvien copyright Mikko Karsisto, hobitit ja Mustat ratsastajat -kuva Katri Dahlström.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kaksi paavia / Tampereen työväen teatteri ja Turun kaupunginteatteri 21.10.2021

Tämä suuntaus on just parasta: isot teatterit tekevät yhteistyötä ja tämän yhteistyön hedelmiä päästään nauttimaan teatterien kotikaupungeissa, joskus vielä muuallakin. Anthony McCartenin näytelmä Kaksi paavia on tuorein yhteistyöherkku. Ja miten suussasulava se onkaan! Paperilla kuulostaa ehkä tylsältä: kaksi vanhaa kirkonmiestä jorisee keskenään. Mutta kaikkea muuta! Teksti oli hauskaa, napakkaa ja viihdyttävää. McCarten on mies monen viime vuoden menestyselokuvan takana ja hän todella osaa kirjoittaa mukaansatempaavaa tekstiä. Kun sekaan lisätään Tiina Puumalaisen tarkkanäköinen ohjaus ja kaksi taitavaa konkarinäyttelijää, on lopputulemana kerrassaan herkullinen esitys. Minä nautin herkkuni Työviksen Eino Salmelaisen näyttämöltä.

Asko Sarkola on saksalaissyntyinen paavi Benedictus ja Esko Roine argentiinalainen kardinaali Bergoglio. Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 2013, kun istuva paavi ja kardinaalinsa haluavat molemmat jäädä eläkkeelle. Paavi on mielipiteiltään konservatiivinen, jopa hieman änkyrä ja kardinaali taas uudistushenkinen ja oikeudenmukainen. Oli hyvin tiedossa että Benedictuksen seuraaja voi hyvinkin olla Bergoglio, koska tämä sai toiseksi eniten ääniä edellisessä konklaavissa. Näytelmässä tutustutaan molempiin miehiin omissa ympyröissään, ja vasta sitten heidät törmäytetään yhteen. Miesten väliset keskustelut ja yksityiskohdat ovat toki näytelmäkirjailijan kynästä, mutta tapahtumat menivät pääpiirteissään kuten McCarten kuvaa. 

Esityksen paras anti on kahden erilaisen miehen keskustelut, pohdinnat, väittelyt ja lopulta jonkunlaisen konsensuksen saavuttaminen. Kumpikin on vanha, väsynyt, miettii omaa uskoaan ja suhdettaan jumalaansa. Miksi paavi kuitenkin haluaa täysin eri arvoja edustavan kirkonmiehen työnsä jatkajaksi? 

Sarkola ja Roine ovat kyllä molemmat mielettömän hienoja rooleissaan. Vaikkei kirkonasiat kiinnostaisi tippaakaan niin Kaksi paavia kannattaa nähdä jo pelkästään tämän kaksikon takia. He tuovat esittämiinsä kirkonmiehiin lämpöä ja elämää. Lavalla nähdään pienissä rooleissa myös Ulla Koivuranta ja Anne-Mari Alaspää, hienoa työtä molemmilta. Mutta kyllä tämä on pääasiallisesti kahden miehen show.

              

Teppo Järvisen lavastus on kirkollisen juhlavaa, pelkistettyä ja helposti liikuteltavaa. Lämmintä kodinomaisuuttakin on havaittavissa Sisar Brigittan huoneistossa. Taustalle piirtyvät niin Buenos Airesin slummit kuin paavin puutarhan pensaatkin. Harmoninen kokonaisuus, kuten on Jari Sipilän valosuunnittelu (ne slummin tuikkivat ikkunat!) ja Jari Tengströmin äänisuunnittelukin. Kirkonkellot, pianonsoitto, ja Sikstuksen kappelin kaikuvat holvit. Tuomas Lampisen puvustus on hengellinen ja autenttisen näköinen. Paavi valkeissa ja kardinaali punamustissaan. Ja paavin lenkkarit ja lippis - mikä sporttipaavi!!

Oikeat kynttilät loivat hienon tunnelman, ja sammutettujen kynttilöiden tuoksu oli miellyttävä.

Moni kohtaus on pieni ja intiimi, arkinenkin, kahden ihmisen välinen. Hyvä dialogi on kaiken perusta. Asiat voivat riidellä, ihmisten ei tarvitse. Vaikkakin paavi lohkaisee aina välillä aika pureviakin kommentteja; hän on hyvin perillä kardinaalinsa ajatuksista ja mielipiteistä. Kirkon moninaisia kriisejä käsitellään eri näkökulmista. Maailmassa on kyllä kamalasti erilaisia asioita mihin paavin pitää ottaa kantaa! 

Mutta myös inhimillistä puolta tuodaan hyvin esiin. Ajatelkaa nyt: ihminen on 78-vuotias ja haluaisi siirtyä eläkkeelle kotimaahansa Saksaan uppoutumaan kirjoihinsa - ja sitten hänet valitaankin paaviksi! Samaa kokee 75-vuotias Bergoglio, eläkkeellepääsyä hänkin mielisi... ja sitten pitäisikin alkaa vielä hommiin. Jotenkin herttaista nähdä miten niinkin ikoninen henkilö kuin paavi seuraa innosta puhkuen poliisikoiran seikkailuita tv:stä ja nauttii entisen taloudenhoitajansa laittamista saksalaisista perinneruuista. Pianonsoitosta puhumattakaan. Tulee näitä miehiä hieman surkukin, mutta kirkonmiehinä he tekevät velvollisuutensa. On hyvä saada muistutus siitä miten tärkeää on olla itselleen armollinen, kirkon miestenkin. Ei auta saarnata asiasta vain muille.

Kaksi paavia oli minusta todella hieno näytelmä. En odottanut sen olevan näin mukaansatempaava ja oikeasti hauskakin (vaikka saksalainen vitsi ei nauratakaan ketään). Ei siis mikään komedia, vaan se hauskuus on tekstissä ja näyttelijöiden taidossa. Liki kolme tuntia meni kuin siivillä. Suosittelen erittäin lämpimästi. Hillittyä ja hallittua, silti tunteikasta. Ehkäpä voisin jopa sanoa aikuiseen makuun!

Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Mielensäpahoittaja Eskorttia etsimässä / Tampereen työväen teatteri 22.9.2020

Kirjailija Tuomas Kyrö loi Mielensäpahoittaja-hahmon vuonna 2010 ja ensiesiintymisensä teatterissa tyyppi sai 2012. Tampereelle Työvikseen hän rantautui keväällä 2013, silloin Esko Roineen esittämänä. Kolme vuotta sitten nähtiin Työviksen suurella näyttämöllä massiivinen Suomi 100-teemainen Mielensäpahoittajan Suomi. Mielensäpahoittajan "uraan" on mahtunut lukuisa määrä niin ammatti- kuin harrastelijateatterien erilaisia esityksiä, elokuvista puhumattakaan. En tiedä miksi, mutta koko yrmyilevä ukkohahmo ei ole minuun pahemmin iskenyt. Sen sijaan hyvin tehtyä teatteria sitä jaksaa aina katsoa. Huonoa ei niinkään.

En osaa edes sanoa kumpaan kategoriaan Työviksessä ensi-iltansa saanut Mielensäpahoittaja Eskorttia etsimässä kuuluu. Tuli hetkittäin tunne että kannattaako kuollutta hevosta enää ruoskia, onko aika ajanut koko Mielensäpahoittaja-hahmon ohi kymmenessä vuodessa?

Esitys tarjoili kyllä monia nauruja ja hauskoja kohtia, mutta myös kuluneita ja kliseisiä höpötyksiä ja muka-hauskoja tilanteita. Nooh, kaikki alkaa siitä kun pojat ovat menneet myymään yrmyn isänsä auton. Mitäpä sitä kortiton pappa vanhalla Escortilla enää tekee. Mutta hulvattomassa lääkärintarkastusosiossa (Aimo Räsänen lääkärinä) mies saa kuin saakin korttinsa hyllyltä, ja autohan se on sitten saatava. Sopivan tuttu menopeli (vuoden 72 malli, punainen Ford Escort) löytyy Saksasta, joten metsärahoja mukaan ja menoksi. Matkaa näytelmässä taitetaan niin lentäen, laivalla kuin Ferrarillakin, kaikki visusti katsojan mielikuvissa, koska näyttämöllä ei kauheasti rekvisiittaa nähdä. Perttu Sinervon lavastuksessa vähän on enemmän, ja autojen identiteettikin on ratkaistu hienosti tuoleilla.

Nooh, Saksassa huumoria revitään tietenkin escort-sanan kaksoismerkityksestä (googlaa jos et tiedä) ja siten Mielensäpahoittaja päätyy ilotaloon (Räsäsen prostituoitu on huima roolisuoritus) ja menettää rahansa, ja tapaa monitaitoisen puolalaisen siivoojan ja monen mutkan kautta ökyrikkaan sikailevan veljensä Tarmon. Ja kaikenlaista muuta. Vajaaseen kahden tunnin esitykseen saadaan kyllä paljon rönsyjä ja mutkia matkaan. Loppu on kuitenkin kummallisen töksähtävä.

Katri Innanmaan puvustuksesta bonusmaininta berliiniläisprostituodun aamutakille!

Esko Roine on vallan pätevä Mielensäpahoittaja ikonisessa karvareuhkassaan. Miia Selin tekee tukun rooleja miniästä ja vierustoveriinsa tuskastuvaan lentokonematkustajaan. Show'n kyllä silti varastaa sen ohjaaja Aimo Räsänen. Umberto Marcato (!) on halpalentoyhtiön monitoimimies ja sitten on kehopositiivinen Tarmo-veli ja vaikka ties mitä. Virtuoosimaista heittäytymistä räsäsmäiseen tyyliin. Huikea on viinikohtaus lentokoneessa (Huttunen!).

Työviksestä viime syksynä eläköitynyt dramaturgi Seija Holma on näytelmän dramatisoinut Kyrön kirjan pohjalta. Minulle jäi vaikutelma irtonaisista osioista tai kohtauksista mitkä on vaan aseteltu kronologiseen jonoon. Ehkä tämä oli vain ensi-illan jäykkyyttä ja esitys paranee ajan kanssa. Välillä meinasi iskeä tylsyys.

Suosittelen tätä kaikille Mielensäpahoittajan ystäville.


Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kevytkenkäinen nainen / Tampereen työväen teatteri 26.9.2017

Jaahas. TTT:n Kevytkenkäinen nainen (A Round-Heeled Woman) on näytelmä vanhemman naisen tarpeesta kokea vielä kerran seksiä miehen kanssa kenestä pitää. Ennenkuin täyttää 67. Tässä on lähtökohta ja sitten reilut pari tuntia seurataan naisen seikkailuita kirjeenvaihtoilmoitukseen vastanneiden miesten parissa.

Jane Juskan ilmeisen omakohtaisiin kokemuksiin perustuva näytelmä esittelee meille Janen. Vanhenevan naisen joka on omistanut elämänsä äidinkielenopettajan työlle, vapaaehtoistoiminnalle - ja elänyt ilman seksiä kolmekymmentä vuotta. Kirjat, ja varsinkin Anthony Trollopen kirjat itsellisine sankarittarineen, tuovat lohtua ja seuraa. Jopa niinkin paljon että että Janen suosikkisankaritar neiti MacKenzie ilmaantuu viktoriaanisissa röyhelöissään kommunikoimaan Janen kanssa. Neiti Mackenzieltä Jane saa vertaistukea ja keskusteluseuraa.

   

Sitä muuta seuraa ilmaantuu sitten kirjallisuuslehden seuranhakuilmoituksen jälkeen. Kaikenlaisia könsikkäitä jotka eivät ole kuulleetkaan Trollopesta ja ajattelevat vain seksiä, tissejä, rakastajatarta, omaa kirjaansa ja ties mitä. Miehiä jotka ovat valehdelleet ikänsä tai muita tärkeitä tietoja. Janella on kolme kriteeriä potentiaalisille miesystäville: ei republikaaneja, ei ukkomiehiä eikä mitään kauhean poikkeavaa. Ja kas kun heti jo ensimmäinen treffiseuralainen on tissifanaatikko taksikuski, joka taatusti äänestäisi Trumpia.

Jane tapaa myös sivistyneen ja fiksun miehen, mutta valitettavasti tämä on muka aivan liian nuori 33-vuotiaana. Harmi. Menneisyyden "haamut" putkahtelevat esille mitä yllättävimmistä paikoista ja opimme lisää Janen ongelmallisesta äitisuhteesta sekä mitä on tapahtunut hänen kadonneelle pojalleen.

Sinällään Jane Juskan ja Jane Prowsen kynäilemässä näytelmässä ei ole mitään vikaa, ja nauroinkin moneen kertaan. Silti en tullut tempautuneeksi teatterin taikamaailmaan millään tasolla. Maarit Pyökärin ohjaus on kyllä varmaotteista ja näyttelijätkin osaavat hommansa. TTT:n Suuri näyttämö on ehkä hieman liian suuri tälle näytelmälle, mutta kyllä Pirjo Liiri-Majavan lavastus sen täyttää. Sinikka Sokka on reipas Jane, joka koittaa olla positiivinen lukuisien pettymyksienkin jälkeen. Hän on selvinnyt epäonnistuneesta avioliitosta, muodonmuutoksestaan ja lapsensa katoamisesta - ja sinnittelee nyt sitten seksinetsinnässäkin.

    

Ilmari Saarelainen ja Esko Roine tekevät lukuisia enemmän ja vähemmän niljakkaita rakastajarooleja, vuosikymmenien kokemuksen tuomalla rutiinilla. Samuli Muje on sopivan ryhdikäs toisena Trollope-fanina, joka nyt sattuu pitämään vanhemmista naisista. Teija Auvinen ja Minna Hokkanen tekvät monia rooleja, myös Janen kikattavina ystävättärinä. Teatterin nuori kiinnitys Verneri Lilja koittaa omalla tavallan paikata hänen ja äitinsä välejä.

Musiikkia käytetään monipuolisesti, ja siitä plussaa!

Ei tämä ihan mun teekupillinen ollut, mutta sinällään hienoa että hieman tabusta aiheesta eli vanhemman naisen seksitarpeesta tehdään näytelmä. Aino Piirolan suomentama teksti on suorapuheista ja hetkittäin aika räväkkääkin, ja asioista todellakin puhutaan niiden oikeilla nimillä. Itsensä hyväksyminen on tärkeää, missä iässä hyvänsä.


Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Katoava maa / Tampereen teatteri 14.2.2017

Taas yksi näytelmä muistisairauksista, eikö näitä ole jo nähty? On kyllä, asia on hyvin ajankohtainen teatterimaailmassa tänä päivänä. Mutta siihen on syynsä. Nimittäin asia on hyvin ajankohtainen oikeassakin maailmassa, ja tokihan teatteri peilaa sitä. Ja asia on varsin monelle ihmiselle hyvinkin omakohtainen ja läheinen. Eri asia sitten on haluaako arkeaan teatteriin pakeneva muistisairaan läheinen katsoa aiheesta näytelmää. Aika monen olen kuullut sanovan että haluaa viihteeltä ihan muuta ajateltavaa kuin läheisen sairauden.

No, minulla ei (ainakaan vielä) ole ihan välittömässä lähipiirissä muistisairauksia, joten se ei ollut estämässä minua tältä katsomiskokemukselta!

Kohtsillään 35-vuotistaiteilijajuhliaan (tarkemmin 12.3.) viettävä Ritva Jalonen on tehnyt tänä talvena Tampereen teatterissa pari todella upeaa ja mieleenpainuvaa roolia. Tyttö ja varis-näytelmän reppana Säde ja Patriarkan Virpi Harju olivat molemmat napakymppejä. Ja sitten tämä Katoava maa vielä siihen jatkumoksi. Tällä kertaa Jalonen on Helena, muistisairauden kanssa kamppaileva rouva. Taas kerran häikäisevän hienoa työtä. Helenan mielialat vaihtelevat, kuten myös muistamisen tasot. Nuoruus ja varsinkin puolison tapaaminen ja suhteen alkuvuodet ovat paremmin mielessä, nykyaika tuntuu katoavan nopeammin mielestä. Helenan ääni puhuu muistista saarena, ja ajatus on niin kaunis ja surullinen, että uppoudun siihen pitkäksi aikaa. Lopulta Helena on niin hauras, että tuntuu että hän katoaisi puhaltamalla pois. Mikä roolityö Jaloselta!

  

Satu Rasilan kirjoittama näytelmä on haikea ja surumielinen, ja menneisyyden ikäviäkin asioita käsittelevänä aika rankkaa katsottavaa hetkittäin. Mutta sitten siellä on ihania huumorin pilkahduksia, arjen ilon hetkiä. Se lämpö ja rakkaus millä tavalla Aarne (Esko Roine) puolisoaan hoitaa ja  tästä välittää. Tämä on sitä vastamäkeä mihin he myös lupautuivat papin sanoessa aamenen vuosikymmeniä aiemmin. Toki vastamäkiä on ollut ennenkin, mutta niistäkin on selvitty. Nyt ollaan tässä ja nyt, ja pidetään toisesta huolta. Pariskuntaa nuorempina esittävät Ella Mettänen ja Antti Tiensuu. Varsinkin Mettänen on taas kerran upea; raikasta ja taitavaa työtä. Nuoren Helenan toiveet ja haaveet - ja elämän realiteetit näkyvät kaikki Mettäsen kasvoilta.

Tykkään kovasti miten aikatasot limittyvät ja lomittuvat Anna-Elina Lyytikäisen ohjauksessa. Välillä nuori Helena tai Aarne jää paikalle seuraamaan vanhemman minänsä olemista lavalla, tai päinvastoin. Välillä tanssitaankin sen muistojen ihmisen kanssa. Helenalla kun menevät aikatasot ja ihmiset yhtä suloisesti sekaisin. Sellainen lämpö ja rakkaus ja hellyys välittyy katsomoonkin. Mietin itsekin paljon vanhenemista näin lapsettomana ihmisenä; kuka minusta huolehtii kun olen vanha ja mahdollisesti muistisairaskin? Helena on onnekas että hänellä on muistojen lisäksi myös Aarne tukena ja turvana, vaikka näin ei aina olekaan ollut. Kipeätkin muistot pyrkivät nykyhetkeen ja tuntuvat tapahtuvan taas uudestaan. Helenan mielialat vaihtelevat seksihulluudesta synkkyyteen ja mustasukkaisuuteen. Tässä menossa ei moni jaksaisi.

  

Tampereen teatterin Frenckellin näyttämö on taidokkaasti lavastettu (kiitos Marjatta Kuivaston). Katsomo on aseteltu kahta puolta, niin että lavan "takana" istuu pieni osa porukkaa. Keskiössä on sänky ja molemmilla puolilla kaikenlaista tavaraa ja huonekalua ja taulua. Pikkuhiljaa ja huomaamatta nekin katoavat, kuin Helenan hatarat muistot. Ja itse ainakin huomaan katsovani seinää "olikos tossa äsken kello" ja epäileväni omaa muistiani aluksi... Näin se ehkä Helenastakin tuntuu. Jäljelle jää tasainen siniharmaa pinta, mistä kaikki muistot ovat hiipuneet pois. Ja ne nuoren Helenan ja Aarnen vaatteet ja rekvisiitta, nam!

Ei voi sanoa että tämä olisi valoisa näytelmä, ja poistun katsomosta oudon haikeana ja hiljaisena. Jotain tässä kuitenkin oli. Ehkä minunkin pitäisi oppia elämään vielä enemmän tässä ja nyt, ilman että jatkuvasti odottaa jotain, kuten Helena ja Aarne nuorempina: loppuisi lapsen itku tai kunhan velka vähenee. Elämä on NYT ja se kannattaa elää, ennenkuin kaikki pyyhkiytyy pois. Ja kuten Helena sanoo: "vanhana saa vituttaa, nuorena ei".


Kuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Toc Toc / Turun kaupunginteatteri 9.9.2016

Laurent Baffien suosittu Toc Toc on "komedia neurooseista". Mutta on se paljon muutakin. Pinnan alta ei tarvitse edes paljoa raaputtaa, kun sieltä jo nousee ainakin ystävyys, ryhmähenki, toisten hyväksyminen nahkoineen ja karvoineen. Sikäli tässä on siis ihan oikea sanomakin, sen toisille nauramisen lisäksi. Ohjaaja Tuomas Parkkinen on työstänyt Turun kaupunginteatterille mainion ja lämminhenkisen komedian.

On nimittäin hauskaa nauraa toisten pakkoneurooseille näyttämöllä, mutta nauraisimmeko niille tosielämässä? Koska jonkunasteinen ongelmahan se on ihmiselle, joka potee sairaalloista bakteerikammoa tai palaa tarkistamaan yli kolmekymmentä kertaa jäikö hana auki tai kaasuhella päälle. Kun neuroosi ei ole enää harmiton ja ehkä huvittavakin pieni piirre ihmisessä, vaan ihan arkea vaivaava ja sitä määrittelevä ongelma.

Näihin ongelmiin pääsemme kurkistamaan monesta eri vinkkelistä. Kuusi potilasta kerääntyy neuroosispesialistin vastaanotolle samaan aikaan. Kaikki ovat vaikeita tapauksia, oman lääkärinsä sinne passittamia, viimeisenä toivona. Fred (aina mainio Esko Roine) on leppoisa eläkeläinen, mutta suusta pääsee Touretten oireyhtymän vuoksi rivouksia miten sattuu. Rääväsuinen taksikuski Vincent (hysteerisen hauska Kimmo Rasila) potee sairaalloista numero/laskemisvimmaa, joka ajaa tämän vaimon avioeron partaalle. Blanche (aivan huikea Riitta Salminen) on hysteerinen pöpöjä pelkäävä fiini leidi. Lili (symppis Pauliina Suominen) kärsii sekä palilaliasta että ekolaliasta (joo, googlettakaa), ja Maria (räväkän ihana Tuija Ernamo) on tarkistusvimmainen. Ja sitten on vielä Bob (aivan huikean hieno Stefan Karlsson) joka nimeään myöten on mieltynyt symmetriaan (eikä astu viivoille). Kelpo tohtorin lento on myöhässä ja niinpä porukka päättääkin alkaa ryhmäterapiaistuntoon keskenään.

Terapoidessaan toisiaan tulevat nämä tyypit paljastaneeksi samalla itsestään kaikenlaista, ja toisistaankin. Sekä ehkä katsojistakin. Ei mitään kauheaa naurunremakkaa ollut kuultavissa kanssakatsojista, mutta semmoista hörähtelyä ja kiherrystä. Onhan siinä hauskuutta kun Fred möläyttelee näitä klassikoitaan, kuten "siannahkainen kissanvittu". Ja yksi esityksen ehdoton kohokohta on Marian tanssi- & lauluesitys Viva Las Vegas!! Tai taksikuski-Vincentin heitot: "Ajattele mikä joukkomurha on jokainen käteenveto".

Mutta sitten taas. Onko tämä aihe mille saa nauraa? Kun eihän enää saa vitsailla minkään ihmisryhmän kanssa tai heti tuomitaan rasistiksi tai ties vaikka miksi. Saako vammaisille tai sairaille nauraa siis? Vai nauretaanko me tässä myös hieman itsellemme, sillä oikeesti hei, jokaisella meillä nyt on omat pienet neuroosimme. Ei ehkä ihan sairaalloisessa mittakaavassa, mutta edes vähän. Mutta ei ne kaikki näy tai kuulu päällepäin, niinkuin osalla tämän näytelmän tyypeillä.

Oli tämä virkistävän kiva esitys kaikkineen. Jani Uljas on taas laatinut hienon lavastuksen; odotushuone on ranskalaishenkisen elegantti. Sitäpaitsi plussaa esityksen pituudesta; väliaikoineen vain piirun yli kaksi tuntia, eli oli ihmisten aikoihin jo nukkumassakin kotona Pirkanmaalla. Ja hei, Marian nahka-asu on uuh, upea (kiitos siitä, ja muista vaatesuunnittelusta Tuomas Lampiselle).

Minä olisin saattanut laittaa jonnekin (käsiohjelmaan ja teatterin ulko-oveen, että poislähtiessä näkee) pienen varoituksen, niinkuin Agatha Christien Hiirenloukussa, että älkää kertoko loppuratkaisua pliis muille katsojille. Seuralaiseni kyllä arvasi sen jo ensimmäisen näytöksen jälkeen.

Jos jotain osataan Turun kaupunginteatterissa tehdä upeasti (näytelmien lisäksi tietenkin), niin ne ovat käsiohjelmat! Hienoa jälkeä taas, kiitos Sam Sihvonen ja Siiri Liitiä!

Vielä on pakko kehua ensi-illan vaatteitani, niistäkin kiitos Turun kaupunginteatterille. Aivan mahtava Tom of Finland -musikaalin t-paita ilahduttaa minua nyt ja tulevaisuudessa! Ja musikaali ilahduttaa meitä kaikkia tammikuun lopusta alkaen.


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen

Komisario kaasuttelee kantaesitykseen 2017!

Toissapäivänä tuli sähköpostia. Siinä ei sinällään ole mitään uutta tai yllättävää, koska niitähän tulee joka päivä. Ja melkein joka päivä joltain teatteriltakin postia. Mutta:

"Tämä paljastus ei jätä ketään kylmäksi. Tampereen Komediateatteri kutsuu lehdistön edustajat kesän 2017 yllätysensi-illan julkistustilaisuuteen".

Hmm... mielenkiintoista! Juuri kun Komediateatterin tämän kesän näytelmä on saatu ensi-iltaan, niin jo uutta uutista pukkaa. Ei siinä muu auttanut kun lähteä katsastamaan paikan päälle, mikä tämä historiallinen ja suorastaan sensaatiomainen spektaakkeli olisi!

Teatterinjohtaja Panu Raipia alkaa kertomaan tarinaa, miten hän on neljäntoista vuoden ajan koittanut saada tätä teosta näyttämölle, ja miten se nyt vihdoin ja viimein onnistui. Kuulemma alkuperäisteos on meille kaikille tuttu, ja meillä kaikilla on lämmin suhde tekijään. Mielessäni kelasin: Linna, Päätalo, Waltari, mitä näitä nyt on. Kirjailijan pääteos on käännetty 41 kielelle.

   

Tadaa: Mika Waltarin Kuka murhasi rouva Skrofin? tai paremminkin: Kaasua, komisario Palmu! Ei ainoastaan Suomen, vaan myös koko maailman kantaesitys!

Ja samantien sisään purjehtii mies, joka ei liiemmälti esittelyjä kaipaa. Ilmielävä komisario Palmuhan se siinä! Pari sekuntia kestää kelata että hetkinen, kukas tuossa on. Kappas, sehän on Esko Roine.

Luvassa on dekkarikomedia, ja toki tarina mikä lienee kaikille suomalaisille tuttu. Jossei kirjasta, niin ainakin siitä tehdystä erinomaisesta elokuvasta. Kaikki tietävät Joel Rinteen komisario Palmun. Mutta Esko Roine tekee roolistaan ihan omannäköisensä, tietenkin. Tosin hän lupasi, ettei aio katsoa elokuvia uudelleen, ainakaan ennen kuin lukee näytelmäsovituksen. Elokuva on kuitenkin ihan eri kuin teatteri, ja toki muutenkin.

Kirjailija ja ohjaaja Joel Elstelä dramatisoi isoisänsä kirjan, ja ohjaa sen yhdessä Panu Raipian kanssa. Tämä on Elstelän ensimmäinen ohjaajavierailu Komediateatteriin. Pyörönäyttämöstä hän on ilahtunut, koska se helpottaa tekstin sovitustyötä, ja mahdollistaa nopeita kohtausten vaihtoja.

  

Miksi teatteriversiota on sitten jouduttu odottamaan näin kauan? Oikeudet omisti Mika Waltarin tytär Satu, joka aina sanoi, että jos Mika olisi halunnut tämän näytelmäksi, hän olisi tehnyt sen itse. Mutta kun Satusta aika jätti reilut kaksi vuotta sitten, päätti perikunta ajan olevan nyt kypsä tuomaan tämä isoisän mestariteos teatteriinkin. Ja se on meidän katsojien onni!

Kirja ilmestyi alunperin 1939, ja leffaversio vuonna 1963, mutta nyt mennään lavastuksen ja puvustuksen puolella takaisin sinne vuoteen 1939. Puvustaja Kaisa Loponen on tästä innoissaan, koska tuo aika on aika herkullista lähteä luomaan. Lavastuksesta vastaa Oskari Löytönen.

Muita näyttelijöitä kerrotaan sitten loppukesällä/alkusyksyllä, kunhan saadaan vähän valmiimpi käsikirjoitus syynättäväksi. Kirjahan on täynnä herkullisia henkilöhahmoja; erityisesti odotan Kokin ja Virran rooliutuksia.

Kyllä tätä kelpaa odotella, ensi-ilta on 8.6. sitten! Niin ja lipunmyynti on kuulemma jo alkanut.


Kuvien copyright minä itse.

Papparaisen Uni / Tamperen työväen teatteri 21.1.2016

Dostojevskin komedia? Sirkku Peltolan versiona? No mikä jottei.

Dostojevski ei nyt ehkä ole tunnetuin komediakirjailijana, mutta Papparaisen Unen alkuteos Vanhan ruhtinaan rakkaus on sitä itseään. Absurdin hauska, mutta myös lämpimästi ihmisluontoa kritisoiva. Slaavilaista melankoliaa.

Tarinassa on vähintään yhtä paljon juonitteluja ja vehkeilyä kuin Shakespearen komedioissa parhaimmillaan. Nuori Pavel (vuoden parhaan tukkalaitteen palkinnon voittava Tuukka Huttunen) on rakastunut Zinaan (Maija Koivisto), jonka äiti Maria Aleksandrovna Moskaleva (Tuire Salenius) haluaakin naittaa tyttärensä ikälopulle kulahtaneelle ruhtinaalle (Esko Roine). Kuvioon kuuluu asioihin sotkeentuva palvelijatar (Jaana Pesonen), rouvan tossukkamainen siippa (Mika Honkanen) joukko uteliaita naapuruston aatelisrouvia.

Kaikesta tästä keitetään juonittelun ja vehkeilyn soppa, jonka keskiössä Saleniuksen draamakuningatar vetelee narujaan. Loppu hyvin, kaikki hyvin, tai ei ehkä sittenkään. Oisko toinen vanha sanonta enempi paikallaan tällä kertaa eli ahneella on paskainen loppu. Tai paha saa palkkansa. Tai...

Kaikki tyypit tässä on hieman övereitä. Ylinäyteltyjä, ylipuettuja, ylimeikattuja. Ei sillä, tähän kyllä sopi semmoinen tyyli. Mahtipontista ja suureellista. Varsinkin Esko Roine pääsee irroittelemaan groteskin ruhtinaan hahmossa. On meikkiä, tekojalkaa, peruukkia ja lonksuvat tekohampaat. Peräpukamat vaivaavat. "Jollen olisi sairastunut, olisin täysin terve". Höppänä ja absurdi papparainen on sukulaispoikansa Pavelin ja Maria A:n johdateltavana, vai onko sittenkään. Nuorekkuuden tavoittelu kaikkine tekokarvalisäkkeineen ei kyllä ihan ota onnistuakseen, mutta yritys on kova. Ainoa oikeasti nuori, jos kohta 23-vuotiaana jo ihan yli-ikäinen avioliittoon, on raikas ja viaton Zina.

Esityksen kyllä varastaa mennen tullen aivan huikeassa vedossa oleva Tuire Salenius. Ainahan Salenius on loistava, mutta nyt suorastaan mykistävä. Herkullinen rooli ja se vedetään aivan suvereenisti. Tuukka Huttusen Pavel on hyperaktiivinen hupsu. Mika Honkanen on kurkimainen vätys, jonka "duoda duoda" kirvoittaa katsojassa kikatuksen, vaikka onkin ihan pöljä juttu (ehkä juuri siksi). Pienemmistä rooleista pakko mainita upeissa iltapuvuissa keekoilevat rouvat Jyrki Mänttäri ja Juha-Matti Koskela. Varsinkin Mänttärin keltainen kimono-henkinen keltainen lohikäärme-iltapuku salpaa hengen!

Rouva Maria A. pilkkaa Pavelille Shakespearea "tuo teidän Shakespearenne on muinaisjäännös", mutta sitähän tämä on. Shakespearea siis. Farssimaisiakin piirteitä saava tarina on kaikessa juonittelussaan ja juonenkäänteissään aika kevyt ja hupsu, mutta sellaista pientä piikittelyä on havattavissa. Rouva Maria A. haluaisi päästä parempiin piireihin avioliiton avulla, mutta mutta...

Ja ne puvut! Siitä täysi kymppi Matti Seppäselle. On runsautta, rehevyyttä, ruusua ja rimpssua. Maalaisilla huopatöppöstä ja korkeaa piippapipoa, ja ylhäisillä sitten kaikkea muuta. Varsinkin rouva Maria Aleksandrovnan puvut, voi elämän kevät mitä luomuksia! Aivan upeita. Pidin kovasti myös Hannu Lindholmin lavastuksesta kolkkoine kuusineen. Ja ne kampaukset ja meikit, kiitos Pepina Granholm, kyllä oli tukkalaitteet kohdillaan muillakin kun Pavelilla.

Pituudesta olisi voinut tiivistää puolisen tuntia pois, liki kolmetuntinen oli oikeasti hieman liian pitkä.

Varsin mielenkiintoinen esitys, joka oli erityisesti visuaalisesti mahtava!


Kuvien copyright Kari Sunnari
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.