Lontoonreissuni viimeinen näytelmä oli Caryl Churchillin kirjoittama A Number. Tunnin ja 4 minuutin (en kyllä mitannut aikaa, vaan tämä oli teatterin ilmoittama) tiivis näytelmä Bridge Theatressa. Olen nähnyt tästä yhden version NVAP-arkistossa (The National Video Archive of Performance) monta vuotta sitten. Siinä 2002 Royal Courtissa esitetyssä versiossa isää näytteli Michael Gambon ja poikaa Daniel Craig, ja mietteitäni esityksestä voit lukea täältä.
Nyt vuorossa oli Polly Findlayn ohjaus ja pääosissa Roger Allam ja Colin Morgan. Viimeksi näin heidät yhdessä lavalla Globen The Tempestissä vuonna 2013. Ja tunnustan heti että koska tästä näytelmästä en ihan kauheasti viimeksikään pitänyt, niin nuo herrat mut teatteriin tällä kertaa vetivät.
Niin, tämä on ehkä hieman hankala esitys. Lyhyitä episodeja missä vanhempi mies (Allam) kohtaa poikansa (Morgan) sekä tästä tehtyjä klooneja (Morgan). Tapahtumapaikkana on olohuone, selvästi miehen oma, mutta joka kohtauksessa miljöö vaihtuu. Todella nopeasti ja taidokkaasti, koska pieni lava (missä on olohuoneen sisustus) kiertyy aina 90 astetta ja taustalla oleva tila (milloin keittiö, milloin olohuoneen takaseinä) vaihtuu. Pieni pimennys ja tadaa, uusi huone. Näppärä on Lizzie Clachanin lavastus siis. En kyllä tiedä miten se on toteutettu, liukuelementeillä kai. Toinen kysymys on, että jos kerran ollaan miehen omassa olohuoneessa, miksi se vaihtuu joka kerta?
Viidessä lyhyessä kohtauksessa ruoditaan isän ja pojan suhdetta, miehen suhtautumista koko kloonausprosessiin ja pojan mietintää siitä kun hän ei olekaan uniikki. Syyllisyys painaa miestä ja hänen poikansa käsittelevät asiaa kukin tavallaan. Klooni on ärhäkkä ja riidanhaluinen, ja alkuperäinen sovittelevampi. Viimeisin tuntee olevansa onnellinen ja tasapainoinen, mutta muilla on hieman hankalampaa. Isä koittaa lepytellä poikia ajatuksella oikeudenkäynnistä; soluja on varastettu klinikalta ja käytetty kloonaukseen.
Näytelmä pohtii ihmisen ainutkertaisuutta, mutta pojat/kloonit toteavat "none of us is original". Ovatko kaikki isänsä poikia jos kyse on klooneista? Voiko isä tuntea rakkautta myös näihin kopioihin? Katsoja voi koittaa samaistua poikaan joka miettii "I'm just a copy". Tässä on myös valta-asetelma, koska isä asettuu selittelevän ja alistuneen hahmon nahkoihin. Turhaan hän mussuttaa "I wanted the same but different" kun ensimmäinen poika oli hankala ja laitettiin myöhemmin laitokseen, ja tilalle tehtiin kopio.
Kahden hienon näyttelijän työtä on ilo seurata. Varsinkin Morgan on todella taidokkaan muuntautumiskykyinen, koska hän muuttaa aksenttiaan ja koko tapaa näytellä niin monta kertaa. Ihan kuin kyseessä olisivat eri henkilöt. Allam on anteeksipyytävä ja alistuva. Pukeutuminenkin heijastelee henkilöiden dynamiikkaa; isä on arkinen ja hieman nukkavieru villatakissaan, poika (ja kloonit) nahkatakissa ja katuvaatteissa.
A Number on näytelmä isyydestä, kloonauksesta ja sen moraalisesta seurauksesta, identiteetistä ja sen kadottamisesta. Ei tämä ole helpointa katsottavaa mutta ajatuksia herättävää. Ja kahden hyvän näyttelijän työtä on aina ilo katsoa. Ja ainahan sitä voi sulkea silmät ja kuunnella Allamin kuuloelimiä hyväilevää ääntä. Tämä oli myös kolmas näytelmä missä näen Morganin livenä ja viides Allamilta (plus muutama teatteritallenne). Esityskausi loppui kolme päivää vierailuni jälkeen, ja olisi toki loppunut seuraavalla viikolla muutenkin koronatilanteen takia.
Kuvien copyright Johan Persson.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti