No niin, kaikki osa-alueet
kunnossa: huipputiimi Paavo Westerbergin ohjauksessa, maamme
ykkösnäyttämö, kiinnostava ja ajankohtainen aihe (tai aiheet) -
mikä voisi mennä pieleen? Ei nyt varsinaisesti mennytkään, mutta
Sinivalas oli kyllä aikamoinen vyörytys (liki 3 tuntia), kaikille aisteille.
En
edelleenkään jaksa innostua jatkuvasta livekuvaamisesta teatterissa; minä haluan nähdä teatterissa ihmiset lavalla, en sen takana ja
vain heijastettuina meille valkokankaalla. Vaikka sinällään nämä
jutut olivat hyvin toteutettuja ja ymmärränkin sen tavallaan, niin
silti murmutan asiasta. Kun ehkä puolet tapahtumista tapahtuu
jossain muualla kun näyttämöllä... Niin, katsoisin kyllä
mieluummin näitä ihmisiä ihan siinä oikeina, silmieni edessä.
Tiesin Westerbergin puheista että tämä oli odotettavaa, mutta
silti. En jaksa innostua enää, tämä on niin nähty. Toivoa sopii
että tämä trendi menisi jo ohi.
Jos
nyt pääsen tästä esteestä yli, niin millaisen tarinan Sinivalas
katsojalle kertoi? Sekoituksen perhetarinaa, jossa kaikki
kamppailevat omissa pikku helveteissään, ripauksella raamatullista
Joonan tarinaa sinivalaan vatsassa, ja vähän tätä valas- ja
meritematiikkaa muutenkin, esimerkiksi tarina James Bartleyn
ihmepelastumisesta valaan vatsasta kulkee halki näytelmän.
Ilmastonmuutosta ja mitä ihminen voi sille tehdä. Monia isoja
juttuja, mutta hetkittäin tulee tunne että eikö vähempikin olisi
riittänyt. Silti lopussa kaikki nivoutuu yhteen aika passelisti. Esitys on jaettuun kuuteen osaan, hyvin raamatullisilta kalskahtavilla nimillä. Laiskuus ja rahanhimo, kateus ja häpeä, haureus ja pelko... Se aavistuksenomainen uskonnollinen taustavire häilyy mukana kyllä koko esityksen.
Sisarusparvi
kokoontuu yhteiselle mökille saareen viettämään Annan (Elena
Leeve) syntymäpäiviä. Velipuolia on liuta ja yksi siskopuolikin.
Ja lisäksi kuvioissa on ilmastontutkijaisä Tapani (Markku
Maalismaa) ja valokuvaajapuoliso Matias (Heikki Pitkänen) sekä
mökkinaapuri - myös ilmastontutkija - Erkki (Eero Aho). Kohtauksia
nähdään saunassa, keittiössä, venevajassa, huussissa - kaikki
nämä siis lavan ulkopuolella. Kati Lukan mustalla kuutionmuotoisella lavalla on
vain laiturihässäkkä ja monta ovea näihin ulkopuolisiin tiloihin.
Illan aikana keskustellaan, väitellään, juovutaan ja grillataan.
On menestynyt sijoittajaveli Juha (Timo Tuominen) joka kompensoi
lentojaan ja on kansainvälistä uraa luova näyttelijä Tuomas
(Esa-Matti Long) sekä alkoholisoitunut kirurgi Pekka (Antti
Pääkkönen). Ja sitten on vielä Klaus Kinskiin uponnut sisko
Hannele (Kristiina Halttu). Viimeisenä paikalle saapuu
Wembley-tasoinen muusikko Peter (Elmer Bäck) ja hänestä kirjaa
kirjoittava Laura (Emmi Parviainen). Porukka on koossa, ja
pikkuhiljaa kaikista paljastuu jotain; avioeroja, rahapulaa,
epäonnistumisen tunteita elämässä ylipäätään.
Surullisen
hahmon ritari on Annan tossukkamainen mies Matias, joka on kolme
kuukautta aiemmin yrittänyt itsemurhaa ja on siitä asti ollut
vahvalla lääkityksellä. Hän kuljeksii nurkissa kuin hylätty
kulkukoira ja kärsii. Annalla on kuuma suhde mökkinaapurin kanssa
(tämän kipinän huomaa kyllä heti kun Erkki tulee syntymäpäiville)
ja veikkaan että Matias aavistaa asianlaidan. Anna on jotenkin
häilyväinen muutenkin, ei ainoastaan suhteessaan mieheensä.
Sisarussarjan lapsuudessa on paljon käsittelemättömiä asioita,
isä keskittynyt uraan, äidin traaginen kohtalo, josta syystä Pekka
kutsuukin heidän lapsuudenkodin olohuoneessaan olleen virtahevon sijaan sinivalas.
Ensimmäisessä
näytöksessä Anna toimii välillä kertojana yleisölle, ensin
esitellen hahmot, sitten kertoen tunnelmiaan ja ajatuksiaan. Hän ja Anna löytävät heti yhteyden, ja alkavat tapailemaan. Voisi luulla että ehkä jopa romanttisessa mielessä ellei mökkinaapuri olisi niin tiiviisti Annan mielessä. Tosin ei sekään suhde vaikuta jatkuvan, vaikka Erkki vakuuttaa rakastavansa Annaa… Häilyvää. Toisessa näytöksessä kertojapestin ottaa Laura, joka häipyy
taustalle pois näkyvistä, ollen silti vahvasti läsnä (skriinien kautta).
Täytyy sanoa että vaikka tämä välillä aika äijähenkinen näytelmä onkin, niin Parviainen ja Leeve tekevät todella vahvat ja hienot roolit. Kumpikin kuuluu kyllä ihan etujoukkoihin suomalaisessa teatterikentässä. Symppaan kovasti Leeven esittämää Annaa, millaisia juttuja hän käy päässään läpi. Myös Eero Aho tekee upeaa työtä, kuten aina. Ja olipa kiva nähdä taas Elmer Bäck lavalla, ohjaajat voisivat enemmänkin hyödyntää hänen lavakarismaansa.
Joku veljeksistä pohtii ”miten voidaan koskaan mennä kuuhun, jos ei saada edes
yhteyttä toisiimme?” Se kiteyttää kyllä hyvin esityksen –
nämä ihmiset hapuilevat pimeässä eivätkä saa kunnolla kontaktia
toisiinsa. Yritystä on, mutta edes yhteiset lapsuusmuistot eivät
auta. Sitä tuntee taantuvansa takaisin niihin lapsuuden asetelmiin
ja hierarkioihin – kuulostaapa niin tutulta.
Tuomas
Lampisen puvuissa on sopiva ripaus saaristolaisuutta, eli sinisiä
sävyjä, luonnonvärejä, paksuja villapaitoja, khakia. Toisessa
näytöksessä Annalla ja Lauralla on samanlaiset siniharmaat mekot,
kuin merkkinä heidän läheisestä yhteydestään, ja muutenkin asujen
värimaailma on siirtynyt harmaaseen ja mustaan. Lukan lavastus tuo
mieleen niin monet kesämökit! Seinillä on majakkakalenteri ja
Cousteaun kuva, merikarttoja ja Cast Away -leffan juliste. Sitä
meriteemaa, haaksirikoilla ja valailla. Väliajan jälkeen musta
laatikko on purettu, osa sivussa olleista huoneista on tuotu
näkyville. Isot skriinit hallitsevat lavan sivustoja.
Green
screen-tekniikkaa käytetään mm. venevajassa ja sen kautta pääsemme
ihanan aurinkoisiin merimaisemiin ja kesään! Liplattavan veden
saattaa melkein jo haistaa. Äänisuunnittelu ja musiikki on Kasperi
Laineen käsialaa ja tukee hienosti hieman sirpaleista kuvaa.
Sukupuuttoon kuolleiden lintujen äänet yhdistyvät hienosti
erilaisiin efekteihin. Dynaamiset äänet ovat kyllä hieman
pelottavia paikoitellen. Musiikki on taustalla kuin aavistus,
verkkaista ja soljuvaa. Valo- ja videosuunnittelu (Ville Seppänen)
on erityisen isossa roolissa Sinivalaassa. Loisteputket värisevät
katossa ja valmiiksi kuvattua materiaaliakin hyödynnetään hyvin.
Kirjoitettuna ja heijastettuna taustan ”paperille” henkilön
kuolema vaikuttaa vähemmän tylyltä kuin näytettynä.
Kameroita
on kaikkialla, ja niillä saadaan aika hauskojakin juttuja näytettyä.
Kun porukka grillaa hodareita niin Matias muodostaa
paprikasuikaleista HELP – mutta kukaan ei kuule tätä mykkää
avunhuutoa. Heikki Pitkäsen hienossa roolityössä on melankolinen ote; Matias jää kaikkien varjoon, myös vaimonsa.
Väliajan
jälkeen porukka on kokoontunut pohtimaan mökkisaaren myyntiä. Anna, joka omistaa 45%, on ainoa joka ei halua myydä, ehkä hän
pelkää muutosta ja viimeisen siteen katoamista äitiin. Keskustelu
velloo Itämeren saastumisesta Matiaksen kastroimiseen ja oman
perheen inhoamiseen. Eeppinen hidastettu käsirysy, jota Lauran ääni
selostaa urheilukilpailumaisesti, on varsin viihdyttävä. Porukka ei
taaskaan kohtaa, kukaan ei kysy toiselta mitä kuuluu. Kaikki
kantavat omaa taakkaansa mukanaan ja jokainen hahmo tuntuu kaipaavan
rakkautta jossain muodossa. Nämä ihmiset elävät omissa
kuplissaan, kykenemättöminä kääntämään laivaa. Muutos on
samaan aikaan asia mitä toivotaan, odotetaan ja pelätään.
Ilmastonmuutosta ei pysäytetä vain metsittämällä, kuten
näytelmän Juha tekee. Jos muuten eletään yli varojemme ja
rajojemme, ei siinä paljoa pienet toimet auta.
Huomaa
että Paavo Westerberg on tehnyt paljon tutkimustyötä näytelmää
kirjoittaessaan. Ohjaajana hänellä olisi ehkä pitänyt olla
rohkeutta karsia vähän enemmän. Vaikka nämä tyypit ovat
inhimillisiä ja samaistuttaviakin, niin kokonaisuutena Sinivalasta
vaivaa hienoinen ähky. Lopussa on kuitenkin nähtävissä toivoa,
koska kirjailija Lauralla on mahdollisuus vaikuttaa ja muuttaa
loppuratkaisua. Vaikka ihminen ei voikaan hankkiutua sukupuuttoon
vapaaehtoisesti, ehkei meidän sittenkään tarvitse.
Esityskuvien copyright Tommi Mattila.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti