The Visit / National Theatre 5.3.2020

Mikä ihme näissä näytelmissä missä Tony Kushner on osallisena, että pituus on aina 3 tuntia ja rapiat? Tällä kertaa vuorossa oli sveitsiläisen Friedrich Dürrenmattin näytelmä Der Besuch der alten Dame eli The Visit or The Old Lady Comes To Call. En liene törmännyt hänen teoksiinsa ennen, joten siinäkin mielessä avartavaa. Ja tämä oli kyllä hieno esitys!

Ohjaajana Jeremy Herrin, jonka töitä olen nähnyt aika paljon viime vuosina. Ja hienosti tämäkin on ohjattu! Suuria joukkokohtauksia, upeasti hyödynnetty Olivier-näyttämön pyöröä ja sen hissirakennetta, ja kaikkea mahdollista. Tony Kushner vastaa tekstin sovittamisesta, ja tuloksena on napakkaa dialogia ja kiinnostavia moraalisia pohdintoja.

Olemme pikkuisessa Slurry-nimisessä pienessä amerikkalaisessa hiipuvassa teollisuuskaupungissa, 1950-luvun puolivälissä. Taantuma koittelee, kirkon ja aseman kellotkin on jo myyty keräilijälle. Juutalaisten ja kommunistien vikaa kaikki. Junatkaan eivät juuri enää pysähdy pikkuisella asemalla, pyyhältävät ohi jättäen pölypilvet jälkeensä. Ukkelit miettivät omaa ja kaupungin kohtaloa; ovat yhtä elossa kuin sammaleet ja jäkälät (miten ihana vertauskuva jotenkin). Mutta nyt on tapahtumassa jotain jännittävää! Nimittäin kaupungista lähtöisin oleva multimiljönääri Claire Zachanassian (Lesley Manville) on palaamassa paikkakunnalle! Kuoro on valmiina tervetuloseremoniaan ja kaikki kaupungin päättäjät myös. Miksi nainen nyt yhtäkkiä palaa, miettivät sekä kaupungin asukkaat että katsojat. Mutta kaikki selviää... Pasmat menevät sekaisin kun pikajuna yhtäkkiä pysähtyykin asemalla ja elegantti vanhempi rouvashenkilö saapuu, vanavedessään aviomies nr 7 ja vanhalta korppikotkalta näyttävä hovimestari Boby (Richard Durden) knallissaan. Hätäjarrusta vedetään silloin kuin halutaan junan pysähtyvän, ainakin jos on rahaa...

Clairen saapumisesta alkaa kiinnostava tapahtumien ketju - ja pian selviää miksi hän on päättänyt palata, 45 vuoden jälkeen. Oikeudenjano ja kosto motivoivat naista, ja hän haluaa hyvitystä. Hän lupaa asukkaille ja kaupungille miljardi dollaria siitä hyvästä että joku päästää päiviltään hänen nuoruusvuosien heilansa, nykyään sekatavarakauppiaana toimivan Alfred Illin (Hugo Weaving). Jaa miksikö? Vuosikymmeniä aiemmin nuoret kohtasivat millon metsässä, milloin ladossa, ja siitä tuloksena oli tietenkin ei-toivottu raskaus. Oikeudenkäyntiin Ill hankki todistajat valehtelemaan puolestaan, ja Claire joutui poistumaan kaupungista nöyryytettynä, vauva kainalossaan. Ja nyt on maksun aika. 

Hänellä on rahaa ja aikaa odottaa että kaupunkilaiset miettivät moraaalisia valintojaan. Voidaanko uhrata yksi, vaikkakin ihan kelpo yhteiskunnan jäsen, kahden teini-ikäisen isä ja aviopuoliso, mutta kuitenkin menneisyydessään väärin toiminut. Kun vaakakupissa olisi vaurautta koko kuolevalle yhteisölle. Tätä sitten mietitään eri kanteilta muutama tunti. Sillä aikaa Claire ehtii jo potkaista ukkonsa pois ja naida seuraavan (numero 8), käydä fiilistelemässä vanhoja paikkoja ja keskustella Alfredin kanssa syntyjä syviä. Muistella menneitäkin. Ja vähän muutakin tapahtuu.

Kaupunkilaiset vakuuttavat aluksi Alfredille etteivät he todellakaan myy tätä, eivät edes miljardista. Silti yksi jos toinenkin ostaa velaksi uusia kenkiä, kirkonkelloja ja autoja. Jopa Alfredin poika hurahtaa tähän kulutushysteriaan. Milläköhän he kuvittelevat maksavansa kaiken tämän? Luotolla elämisessä on aina se huono puoli että laskut lankeavat maksettaviksi joskus. Jännitys säilyy loppuun asti - miten käy Alfredin, miten käy Slurryn? Hänelle suositellaan lähtöä paikkakunnalta, etteivät kaupunkilaiset sortuisi ahneudessaan murhaan... mutta mennäkö vai jäädä, vaikea kysymys.

Slurryssä asuu tavallisia ihmisiä mutta näistä kuoriutuu esille kyllä paljon raadollisia piirteitä kun mahdollisuus äkkirikastumiseen ilmaantuu. Poliisipäällikkö siirtyy Clairen palkkalistoille, pormestari (Nicholas Woodeson) koittaa selittää asioita parhain päin ja jopa pappi sekoaa uusiin kenkiin. Ja yhtäkkiä moni haluaa avata luotollisen tilin Alfredin sekatavarakauppaan... Kaikkea tätä tarkkailee huvittuneesti kylmänviileä Claire, joka on nyt siinä asemassa ettei sanoja tarvitse säästellä. Ja miten teräväkielinen nainen tästä on tullut. Tyttönä hän oli halveksittu ja köyhääkin köyhempi, juopon ja hullun isän ja karanneen äidin tytär, joka vielä häpeällisesti tuli raskaaksi teininä. Ehkä hän on kärsinyt tarpeeksi, myös liudasta tyhjäpäisiä (mutta ilmeisen varakkaita) aviomiehiä. Kokemuksia maailman turuilta, bordelleista ja vaikka mistä on kertynyt, ja hintana siitä on tekojalat ja toinen käsikin on irtomallia. Mutta kun vaurautta piisaa, ja silloin ei tarvitse nöyristellä enää kenellekään. Kantotuolilla pääsee kyllä hyvin eteenpäin. Moneen otteeseen katsojia muistutetaan että Claire ei ole filantrooppi vaan kylmä bisnesnainen. Ei hän hyvää hyvyyttään ole tullut entistä kotikaupunkiaan pelastamaan. Lesley Manville tekee upeaa ja herkullisen synkänhilpeää työtä. Aivan mielettömän hienoa seurattavaa. Tämä oli kolmas kerta kun näin hänet näyttömöllä ja aina ilo katsoa. 

Ja olipa myös tosi hienoa päästä vihdoin ja viimein näkemään australialainen Hugo Weaving teatterin lavalla! Niin monista leffoista tuttu mies ei juuri esiinny kuin Australiassa, joten tämä oli sikälikin harvinaista herkkua. Mies oli toki loistava Matrix-leffoissa, ja Taru Sormusten Herrojen Elrondina, mutta oma suosikkini on huikea road trip -leffa Priscilla - Queen of the Desert vuodelta 1994, jossa Weaving esittää sympaattista dragartistia antaumuksella. Hieman pelottavan synkeä mies, mutta aivan älyttömän karismaattinen teatterissa. Alfred Ill oli vähän tossukkamainen, katuikin tekojaan, mutta tuntui alistuvan pragmaattisesti kohtaloonsa. Tyypillä oli sotkuinen tukka ja jotain toppauksiakin kenties, ja jotenkin muistutti naapurimaan näyttelijää Sam Neilliä. Mutta stage doorilla paljastui, että kyllä se Hugo Weaving ihan hoikka ja vähätukkainen oma itsensä oli. Oikeastaan ihan saman näköinen kuin Priscillassa, muutaman vuoden vaan vanhempana. Kannatti jäätyä reilu tunti odottamassa että sain käsiohjelmaan nimmarin (ei siellä sitten muita enää ollutkaan kuin minä ja joku nuori heppu).

Niin ja bonuksena saimme myös pienen dueton a'la Weaving ja Manville! Melankolinen Just A Wearyin´ For You kuulostaa ahdistavalta, kun samalla Claire pyytää Alfredia suostumaan pyyntöönsä, että oikeus toteutuu ja velka tulee kuitattua. Saako rahalla oikeutta? Kaupunki järjestää asiasta lopulta äänestyksen.

Oli kyllä hieno kokemus tämä. Näyttämön ylhäällä viiden hengen bändi soitteli jazzahtavaa musiikkia sopivasti, ja kaikki äänisuunnittelu (Paul Ardittin käsialaa) oli tosi hienosti toteutettu. Varsinkin junaefektit! Vicki Mortimerin lavastus loihti semmoisen 1950-luvun amerikkalaisen pikkukaupungin silmiemme eteen kauppoineen, metsineen ja neonvalokyltteineen. Katon rajassa on metallinen kantosiltarakenne. Mainio yksityiskohta rouva Zachanassianin seurueessa on koristeellinen musta ruumisarkku jonka hän on tuonut mukaan rakasta Alfredia varten. Mukana on toki myös laatikossa matkaava lemmikkipantteri, josta saamme kuulla hienot ääniefektit. Pakko kehua myös Moritz Jungen upeaa vaatesuunnittelua, varsinkin Clairen pukuloisto häikäisee, hieman ankeasävyisten kaupunkilaisten asujen rinnalla erityisesti. Niin ja hyvin taittuu kaikilta jenkkimurrekin!

3,5 tuntia oli hieman pitkä rupeama, mutta 20 min ja 10 min tauot olivat ihan passelit, joten ei tuntunut niin pitkältä sitten kummiskaan. Ja hyvää draamaa katsoo ilokseen.

Pääsin tämän yhteydessä kokeilemaan myös National Theatren kehittämiä Smart Caption laseja, eli sellaisia mihin saa tekstityksen suoraan. Lasit saa varata ilmaiseksi ja käyttöön saa opastuksen. Tämä tosin oli niin pitkä näytelmä, että akku piti käydä vaihtamassa ekalla väliajalla. Teknologia perustuu siihen että jotenkin kone lukee näyttelijän replikoinnista vinkin milloin valmiiksi syötetyt replat näytetään. Tekstin paikkaa saa siirrettyä, kokoa, väriä jne muutettua sekä myös haluaako tekstin rivi kerrallaan vai jatkuvana juoksutuksena. Siis muutoksia voi tehdä missä vaiheessa näytelmää haluaakin. Palvelu on tarkoitettu ensisijassa kuulonsa kanssa kamppaileville, mutta toimii hyvin monessa muussakin tapauksessa. Kehitteillä on myös toiselle kielelle kääntävä versio, mutta ehkei suomi nyt ihan ensimmäinen kieli tule olemaan kunhan tämmöiset systeemit on valmiina. Lasit pystyy pitämään myös omien silmälasien päällä minulle kerrottiin, monenlaisia säätöjä oli myös sangoissa, nenäkappaleessa jne. Todella näppärä systeemi ja olen halunnut kokeilla siitä asti kun nämä joskus vuosi sitten tulivat saataville. Nyt myös tätä pilotoidaan elokuvissa, eli mainiota!

       

Kertakaikkisen antoisa ilta! Ja kastuneet kengätkin melkein kuivuivat pitkän esityksen aikana. Ennen näytelmää oli vielä hyvää aikaa tutustua teatterin aulan hienoon pukusuunnittelunäyttelyyn. Kyllä isolla talolla on isot resurssit, joka saralla.


Esityskuvien copyright Johan Persson, muut kuvat omia.