Näytelmässä seurataan Wienissä asuvaa paremmin toimeentulevaa juutalaisperhettä useina puolen vuosisadan ajan. Kaikki alkaa 1899, kun Merzin ja Jakoboviczin perhekunta on kokoontunut viettämään joulua. Kattokruunu loistaa, pöydät notkuvat herkkuja ja lapsille on paketti poikineen. Valokuva-albumeja selattaessa puhutaan miten tärkeää olisi kirjata nimet kuviin - ne kun unohtuvat niin pian, jo seuraava sukupolvi ei ehkä tunne keitä kuvissa on. Juutalaisuus on yksi näytelmän kantavia teemoja ja sitä asiaa pohditaan moneen otteeseen ja monelta kantilta. 1800-luvun puolivälissä juutalaiset olivat toisen luokan kansalaisia, getot, pogromit ja vaatteisiin ommellut keltaiset tähdet olivat jo silloin arkea. Juutalainen voi olla mitä hyvänsä muuta, mutta hän ei voi olla ei-juutalainen. Jos nyt aiemmin on ollut vaikeaa, niin asiat ovat hyvin.
Vuoden 1900 kohdassa luodaan taustaa tulevalle, kuinka yhden sotilaan tapaaminen voi vaikuttaa perheen dynamiikkaan paljon paljon myöhemmin, siinä vaiheessa kun juutalaisuudesta on tullut hengenvaarallinen tila 1940-luvulla. Fritz (Luke Thallon) ei voi pyytää anteeksi suvun päämieheltä Hermannilta (Adrian Scarborough), koska juutalaisilta on viety jo kunnia syntymässä eli heitä on mahdotonta loukata. En ymmärrä moista logiikkaa, mutta ilmeisesti tämä oli yleinen asenne, ilmeisesti joillain vieläkin. Juutalaisuus, sen pohdinta ja traditiot ovat jatkuvasti esillä Leopoldstadtin edetessä.
Vuonna 1928 sota on käyty, amerikkalainen jazz soi ja koti on muuttunut moderniksi. Flyygeli hallitsee tilaa. Tehtaan perijä, Hermannin poika Jacob (Sebastian Armesto) on menettänyt kätensä ja toisen silmänsä sodassa ja katkeroitunut - mutta Itävalta ei tule hänen mukaansa koskaan joutumaan Saksan alle. Osa perheestä on muuttanut Amerikkaan. Naapurihuoneessa ympärileikataan vauvaa. Juutalaisuuden ja kristinuskon välinen valtataistelu perheessä jatkuu.
Sota on tehnyt kaikista patriootteja, ja juutalaisten piti tulla osaksi yhteiskuntaa. Kommunismin ja sosialismin pelko vaivaa ainakin osaa perheen jäseniä. Hienosti valokuvien ja äänisuunnittelun kautta siirrymme vuoteen 1938. Ihmiset ovat kääriytyneet kuka mihinkin, on ankeaa ja kylmää. Kadulta kuuluu ääniä ja ampumisia. Nellien sulhanen Percy (Sam Hoare) on brittilehtimies ja haluaa viedä perheen pois maasta, turvaan. Percy ennustaa että asiat menevät vielä paljon huonompaan suuntaan, mutta osa perheenjäsenistä haluaa jääräpäisesti jäädä Wieniin. Natsien vierailu, nimenhuutoineen ja asunnon sekä tehtaan takavarikoimisineen, on karmaiseva kohtaus ja lopun alku.
Mietin millaista Tom Stoppardin pojan Ed Stoppardin tuntui näytellä tässä, hän esittää matemaatikko Ludwigia. Tämä on kuitenkin hänenkin sukutarinaansa, vaikkakin toki hieman muuteltuna. Vaikka isä Stoppard oli tsekki, niin taustat ovat hyvin samanlaiset kuin näytelmän Leopoldilla, jolle lopussa selviää oma tausta, unohdetut muistot ja sukutarina. Ja itseään aina perienglantilaisena pitänyt poika onkin juutalainen, tavallaan myös holokaustin selviytyjä. Käsiohjelmassa Stoppard kertoo omasta historiastaan, miten hän ei oikeasti tiennyt juutalaisista juuristaan aiemmin (kuin vasta aikuisena siis). Hänen äitinsä ei halunnut puhua menneistä. On varmaan aika hurjaa kuulla että kaikki isovanhemmat kuolivat sodassa saksalaisten toimesta.
Loppunäytös sijoittuu vuoteen 1955; perheen selvinneet jäsenet ovat palanneet asuntoon. Seurannut keskustelu ja menneisyyden muistelu saa palan kurkkuun. Loppu on hyytävä, kun perheen kohtaloita käydään luettelomaisesti läpi. Auschwitz, Auschwitz, itsemurha, Auschwitz, Auschwitz...
Monellakin tapaa vaikuttava esitys, ja 2,5 tunnin mitta on juuri sopiva. Kauheasti ei yksittäisiin kohtaloihin kyllä ehditty syventyä kun henkilöitä oli nelisenkymmentä, mutta se kokonaisuus, perheen ja suvun tarina tuli kyllä hienosti esille. Suuria tunteita ja pieniä kohtaloita. Historian ja juurien tunteminen korostuu.
Esityksiä on Lontoossa 13.6. asti, että hyvin ehtii vielä katsomaan. Suosittelen.
Kuvien copyright Marc Brenner.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti