Rikhard III / Kansallisteatteri 30.11.2016

Tätä oli odotettu, kuin kuuta nousevaksi.

Shakespeare.
Rikhard III.
Kansallisteatteri.

Odotukset olivat siis melkoisen korkealla. Jotenkin tämä tuntui alusta asti sellaiselta esitykseltä, jolta oli lupa odottaa suuria. Eikä todellakaan tarvinnut pettyä. Tuntuu että tässä versiossa on kaikki kohdallaan. Paatunut Shakespeare-fanikin (eli minä) hyrisi tyytyväisyydestä. Hienoa että Kansallisteatterikin ehti juhlistamaan Shakespearen juhlavuotta, vaikka ihan näin viime tingassakin. Ja miksi sitten juuri tämä Shakespearen klassikko? Miksipä ei, teemoiltaan Rikhard III ainakin on niin valitettavan ajankohtainen.

Willensauna sopi esityspaikaksi paremmin kuin hyvin. Sopivan intiimiä, kaikki on juuri siinä lähellä. Kun Gloucesterin herttua nojautuu eturivin ihmisten pariin supattamaan, niin sitä tietää todellakin olevansa mukana. Näyttämön ja katsomon raja hämärtyy. Tapahtumia tuodaan hyvin myös katsomon puolelle, esimerkiksi tyrmäkohtaukset ja Gloucester rukouksen pauloissa tapahtuu oikeastaan näyttämön ulkopuolella. Sisääntulot on myöskin toteutettu hyvin monipuolisesti koko tilaa hyödyntäen.

Ensimmäisenä on pakko kehua musiikista loistavaa Mila Lainetta! Elävä musiikki oli tämän näytelmän henki ja sielu. Upeaan pukuun sonnustautunut Laine istui lavalla koko esityksen ajan, soittaen luuttua, selloa, nokkahuilua, rumpua - ja laulaen! Herttileijaa miten kaunis äänikin vielä. Ensimmäisessä näytöksessä kuultu kappale oli saanut sanoitukset Rikhard II -näytelmästä (se kolmannen näytöksen kohtaus missä RII puhuu kaveriporukalleen kuninkaiden kuolemasta ja "sillä Kuolema on perustanut hovin onttoon kehään, joka kiertää kuninkaiden ohimoita"). Ensimmäiset isot aplodit siis musiikista!

Enemmän ehkä näyttelijänä tunnettu Jussi Nikkilä on ohjannut ennenkin; tämä on hänen kolmas ohjaustyönsä. Eivätkä LAMDA:ssa suoritetut Shakespeare-opit ole menneet hukkaan. Nikkilän Rikhard III on napakka, hallittu, kaunis, sopivan pituinen, oivallisesti kaikki näytelmän ydinkohdat sisäistänyt ja todella hyvin tehtyä teatteria. Joka mittapuulla. Sitäpaitsi tässä on todella paljon huumoriakin, monella eri tavalla.

Myös näyttelijävalinnat ovat todella onnistuneet. Kristo Salminen on sopivan niljakas ja kiero nimiroolissa. Gloucesterin herttua on vallanhimoinen mies, joka ei karsasta mitään keinoja päästä sinne minne haluaa eli kuninkaaksi. Salminen pyörittelee silmiään, kuiskailee, esittää harrasta, juonii, mukanöyristelee  ja mielistelee. Surkastunut käsi, lievä kyttyrä, rasvainen tukka ja upea meikki täydentää lookin. Kyllä tämä on varsin uskottava mies. Ja juuri sopivan vastenmielinen. Manipuloiva Rikhard kontroilloi myös muusikkoa. Ja on tällä hienoja reploja... kuninkaansa/veljensä kuolemankin mies kuittaa: "sellaista se hosuminen teettää".

Niin loistava kuin Salminen onkin, niin miten minusta silti tuntuu että se on Antti Pääkkönen joka varastaa show'n? Ensinnäkin tämän kuningatar Margareeta on jotain niin mykistävän upeaa ettei paremmasta väliä. Jo ulkoinen habitus juhlavine pääkoristeineen saa miltei suun loksahtamaan auki, mutta kun Margareeta avaa suunsa niin en tiedä pyörtyisinkö onnesta! Vimmainen sellonsoitto säestää Margareetan kirousta, jota väkevämpää en muista nähneeni tai kuulleeni lavalla konsanaan. Sen lisäksi että Pääkkönen on huikea Margareeta, on hän myös sopivan jähmeä kuningas Edvard IV, reppanan luottavainen Clarence (se Clarencen ilme kun tämä tajuaa veljensä pettäneen tämän!), luihunoloinen Stanley ja vieläpä ruttolääkärinaamioinen pormestarikin. Upeita suorituksia kaikki tyynni.

Heikki Pitkänen ahkeroi myös tukun upeita rooleja. Näistä Edvardin (Rikhardin veljen siis) leskirouva Anna upeine silmienpyörityksineen salpasi hengen. Myös lordi Hastings on vallan upea tyypittely. Ja naukuvaääninen salamurhaaja Tyrrel! Lisäksi Pitkänen on toinen hieman överiksi vedetyistä murhaajista. Juha Varis on aivan mahtava juonitteleva Buckingham ja myös poikansa luonteesta kärsivä Yorkin herttuatar (eli Rikhardin äiti) sekä toinen grosteskimurhaajista. Milka Ahlroth voimakkaassa silmämeikissään vakuuttaa apeana Elisabethina (kuningas Edvardin leski) ja myös Towerin Brakenburynä. Ihanan raikkaina nuorten prinssien rooleissa hehkuvat Helmi Oja ja Isabella Ruotimo.

Kuten huomata saattaa, tässä mennään aika monella roolisuorituksella per tyyppi, nimiroolia lukuunottamatta. Eli vaihdot ovat hetkittäin salamannopeita. Suuri hatunnosto pukijoille ja muille näyttämöassistenteille näistä. Välillä vaihdot ovat niin uskomattomia että sitä unohtuu hetkeksi äimistelemään. Kun vaikkapa Yorkin herttuatar vaihtaa Buckinghamiksi, liki lennossa. Tähän esitykseen sopii jotenkin ällistyttävän hyvin miehityksillä leikittely. Nikkilä kertoi, että alunperin piti koko roolitus hoitaa Shakespearen ajan hengessä miesnäyttelijöillä, mutta sitten päädyttiin kuitenkin ottamaan mukaan Milka Ahlroth ja pikkuprinssejä esittäneet tytöt. Hyvä niin. Mutta onneksi jäi jäljelle kuitenkin nämä roolinvaihdot; sopivat tähän erittäin hyvin.

Petrolinsiniset seinäkankaat, kynttilänvalo, viirit seinällä (ensin Yorkin aurinko, toisessa näytöksessä Rikhard III:n oma valkoinen villisika) ja toisen näytöksen pelkistetty look hienoine spottivaloineen. Niin Katri Renton lavastus kuin Pietu Pietiäisen valosuunnittelukin toimii. Erityisesti kynttilät ja soihdut olivat upeita, ja onneksi mikään ei syttynyt palamaankaan, vaikka Hastings kaatoikin yhden kynttilänjalan :-) Myös Saija Siekkisen puvustus oli loisteliasta. Kauniita pukuja jokainen. Ja lisäksi peruukit ja maskeeraus (Petra Kuntsi) olivat upean monipuolisia. Visuaalisesti esitys miellytti ainakin tämän katsojan silmää kovasti.

Ei oikeastaan haitannut lainkaan että tästä oli jätetty paljon henkilöitä poiskin (mm. Catesby, Rivers, Grey, Richmond) ja heidän replojaan ja tekojaan oli laitetty muille. Paljon oli myöskin tiivistetty tekstiä ja lisättykin juttuja, mm. yksi uusi lemmenjuoni tuomaan lisäjännitettä. Tiivistys ja muokkaus toimii, ja kokonaisuus on hyvin eheä. Matti Rossin kääntämä kieli soljuu vapaasti ja ymmärrettävästi. Jos sukulaisuusuhteet tuntuvat monimutkaisilta, niin käsiohjelmasta löytyy sukupuu kuvineen. Hyvä lisä, jos kohta aika hyvin esityksessäkin annetaan katsojille vinkkejä kuka on kuka.

Kaikesta tiivistämisellä ja muilla ratkaisuilla on esitys saatu puristettua reiluun kahteen tuntiin. Tuntuu ihan uskomattomalta saavutukselta, mutta on se mahdollista. Välillä tahti on aika kiivasta, mutta mm. musiikin rauhallinen tempo saa tahtia sopivasti tyynnytettyä. Loppuratkaisu on ehkä hieman hätäinen, mutta moderni ote lopettaa tämän kyllä aika tehokkaasti. Nikkilällä on sitäpaitsi hyvä perustelu miksei tässä ole esimerkiksi Bosworthin taistelua - viidellä aikuisnäyttelijällä on hankala tehdä massiivisia ja näyttäviä joukkokohtauksia.

Sitäpaitsi näytelmä alkaa miekkailulla. Ja tässä on myös perioditanssia, siitä myös superkiitos. Ja mansikoiden syöntikään ei ole koskaan ollut näin intiimiä.

Monta monituista versiota olen tästä näytelmästä nähnyt, tänäkin vuonna useamman. Ja kyllä tämä Kansallisteatterin inkarnaatio nousee sinne kärkijoukkoihin. Tähän asti teatterisuosikkini ovat olleet Tim Carrollin ohjaama Globe Theatren versio Apollo Theatressa 2013 (nimiroolissa Mark Rylance) ja Richard Gooldin ohjaama versio Almeidassa 2016 (nimiroolissa Ralph Fiennes). Sen sijaan esim. Jamie Lloydin ohjaus Trafalgar Studiossa 2014 (Martin Freeman nimiroolissa) oli valtava pettymys.

Kyllä tämä tekee heti mieli nähdä uudelleen, sillä katsomista ja nauttimista riittää useammallekin kerralle. Olemme pienellä Shakespeare-fanijoukolla menossa maaliskuussa, mutta saatan kyllä pistäytyä ennen sitäkin fiilistelemään. Uskoisin, että tälle on luvassa lisäesityksiä Willensaunassa ja/tai siirto Pienelle näyttämölle. Tällä tietoa esitykset loppuvat maaliskuussa ja ne alkavat olemaan jo aika täysiä.

Kävin ensi-iltaa edeltävänä iltana Kansallisteatterin Lavaklubilla kuuntelemassa ohjaaja Jussi Nikkilän mietteitä näytelmän tiimoilta. Toinen toimittaja Jari Forssin haastateltava oli WSOY:n suuressa Shakespeare-hankkeessa kustannustoimittajana toiminut Alice Martin. Keskustelu rönsysi laidasta laitaan, niin suomennoksesta Nikkilän vaikutteisiin (hän piti kovasti myös Rylancen versiosta!) ja työryhmän ylistyksestä klassikkonäytelmien toteutukseen.

Myös yleisöllä oli hyviä kommentteja ja kysymyksiä. Paljon keskusteltiin eri klassikkojen, myös Shakespearen, modernisoinnista ja eri esittämistavoista. Jussi Nikkilä totesikin osuvasti: "ehkä klassikkoja on myllätty jo niin paljon, niin ehkä nyt sitten voi tehdä perinteisesti". Yhden katsojan mielestä modernisoidut versiot ovat usein politisoituja. Yleisössä keskusteltiin myös ollaanko modernisoiduissa versioissa kiinnostuneita itse näytelmästä vai käytetäänkö näytelmää oman agendan ajamiseen? Nikkilä kyllä totesi, että teatteri olisi todella tylsää jos aina pyrittäisiin siihen 400 vuotta vanhaan ilmaisuun (Shakespearen tapauksessa). Sitäpaitsi aina tekijöillä on jonkunlainen oma agendansa. Tosin herran oma agenda jäi hieman epäselväksi (mutta esityksen jälkeen ihan sama mikä se oli!).

Lavaklubi oli ääriään myöten täynnä, ja esityksen liputkin ovat myyneet hyvin. Eli on ihana todeta että Shakespeare kiinnostaa suomalaisia näin hyvin. Selkeästi tämmöiselle epookkiversiolle on tarvetta ja tilausta. Ja tätä voi vallan hyvin tulla katsomaan vaikkei olisikaan kovin kummoisia pohjatietoja brittikuninkaallisista tai Shakespearestä. Toki jonkunlaisilla pohjatiedoilla tästä saa enemmän irti, mutta uskoisin että ihan pelkästään hyvänä näytelmänäkin toimii.

Kun lopuksi kummaltakin vieraalta kysyttiin miksi tämä Kansallisteatteri Rikhard III kannattaa tulla katsomaan, niin saatiin hyvät tiivistykset. Alice Martin: Tilaisuus saada tuntuma siihen millainen on Shakespearen näytelmä. Jussi Nikkilä: Siinä näytellään mielettömän hyvin.

On helppo yhtyä Alice Martinin sanoihin "tämä tuntuu Shakespeareltä". Niin todellakin tuntui.


Esityskuvien copyright Tuomo Manninen, Lavaklubin kuvat omiani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.