sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Oopperan kummitus / Kansallisooppera 26.9.2015

Tunnustan kättelyssä: en ole koskaan nähnyt Andrew Lloyd Webberin Oopperan kummitusta. huh, nyt se on sanottu. Ei se ole ollut mikään tietoinen valinta, vaan jostain syystä ei vaan ole tullut nähtyä. Moni muukin klassikko(musikaali) on kokenut saman kohtalon.

Onneksi tämä aukko mun elämässä tuli nyt täytettyä, ja enpä tiedä parempaa tapaa siihen kuin tämä Kansallisoopperan versio. Oli meinaan aika massiivinen ja näyttävä juttu! Varsinkin meidän parhailta paikoilta, siinä permannon alkuosassa. 


Juonihan on aika tyypillinen kolmiodraama, missä  syntymästään asti ruma Phantom asustaa oopperan kellarissa ja pyörittää kulisseista sen toimintaa ja säveltää. Ja on siinä sivussa opettanut suojattiaan Christineä laulamaan (ja totta kai rakastunut tähän). Christinekin olisi kai vähän myötämielinen, mutta sitten lapsuudentuttu varakreivi Raoul (joka tietenkin on salskea ja varakas ja kaikkea muuta sellaista) pölähtää paikalle ja pyyhkäisee tytöltä jalat alta. Phantom jää nuolemaan näppejään, mutta ei anna periksi taistelutta. Oopperan uudet omistajat eivät kuitenkaan katso hyvällä tämän päsmäröintiä siellä vaan pistävät kampoihin. Phantom suivaantuu ja alkaa listimään ihmisiä. Ja pitäähän se nainenkin kaapata. Hän on sellainen surullisen hahmon ritari, joka haluaa vaan olla rakastettu… (nyyh nyyh). Lopuksi tietenkin Christine joutuu valitsemaan Phantomin ja Raoulin välillä (itse olisin valinnut toki toisin).


Eclipsis ry järjesti tämän kimppaesityksen, ja koska liput oli varattu jo joskus keväällä, niin miehityksestä ei ollut tietoa. Niinpä meille lauantaimatineaan osui se kakkosmiehitys. Ihan hyvin hekin lauloivat, ei siinä mitään. Hanna-Liina Võsa Christinen roolissa on kaunisääninen ja muutenkin hyvä esiintyjä. Sen sijaan Ilkka Hämäläinen Phantomina ja Olli Tuovinen Raoulina olivat vähän vaisumpia. Mutta tosiaan mun on paha sanoa mitään kenenkään laulajantaidoista, kun en niistä niin ymmärrä. Sen sijaan voin kehua hienoja Osku Heiskasen koreografioita (heh heh, ihan kun mä niistä ymmärtäisin!) koska mukanahan on baletin puolelta 12 tanssijaa. Tiina Puumalaisen ohjaus on varmaotteista.

Mutta sitten se lavastus! Kiitos Teppo Järvinen, tämä on varmaan hienointa mitä suomalaisessa miljöössä voi nähdä. Varsinkin kun aletaan lähestyä Phantomin luolia, huh. Hieman James Bond-maiset laskeutuvat portaikot (tai Harry Potter leffoista, koska ne liukuivat ja siirtyilivät) missä Christine ja Phantom ilmaantuvat monina eri hahmoina tekee vaikutuksen. Ja itse Phantomin luola sitten, syntisen hieno, punaisia silkkilakanoita myöten. Olen hyvin vaikuttunut. Kattokruunu ja sen liikkuminen on myös näyttävää. Lisäksi kun oopperassa lavastetaan oopperoita, niin niiden lavasteet ovat juuri sopivan korneja elefantteineen ja muineen. Erikoismaininta pakko antaa Don Juan Triumhant -musikaalin (minkä on säveltänyt Phantom itse) upealle valtavalle metallikorsetille.


Tässä myös Timo Alhasen valosuunnittelu loistaa (jos kohta on se hienoa muuallakin), kun korsetti (mikä on siis varmaan parikymmentä metriä korkea) valaistuu upeilla väreillä. Huh. Myös Marjaana Mutasen suunnittelemat puvut ovat upeita, varsinkin näissä kolmessa fiktiivisessä baletissa. Ja entäpä se upea upea naamiaiskohtaus, ja ihmisten vaatteet! Ja Phantomilla on upea takki! Pakko kehua myös äänisuunnitteluvelhoja Andreas ”Stanley” Lönnquistia ja Sakari Kiiskeä. Kun Phantom välillä puhuu, niin ääni tulee pitkin oopperataloa, siis takaa ja sivuilta ja ties mistä. Todella vakuuttavaa.

Sitäpaitsi mikään esitys missä miekkaillaan ei voi olla huono!

Visuaalinen näyttävyys onkin yksi esityksen valttikortteja. Musiikki, niin… vaikken ole  tätä koskaan nähnyt missään muodossa niin musiikki oli tutuhkoa. Vähän ehkä tylsää paikoitellen, ja paljon itseään toistavaa. Mutta onhan siellä ihan hienoja kohtia. Ja sellaisia melodioita mitkä jäävät päähän soimaan. Musiikillisesti ei kuitenkaan mikään Lloyd Webberin päätyö. Tai kenties monen mielestä saattaa ollakin, koska onhan tämä varmaan maailman suosituimpia musikaaleja.

Aluksi hieman hämäsi, koska en muistanut lainkaan että tässähän lauletaan englanniksi! Tekstin käännökset oli tarjolla (typistetyssä muodossa) yläsermissä, eikä sinne katse kauheasti edes hakeutunut. Suurin osa laulajista äänsi todella hyvin englantia, ei moitteen sanaa siinä.


Kaiken kaikkiaan varsin hieno kokemus, suorastaan elämys. Ja veikkaan että vielä parempi ois mun suosikkilaulajilla.


Kuvien copyright Stefan Bremer

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti