Tunnustan kättelyssä: en ole koskaan nähnyt Andrew Lloyd Webberin Oopperan kummitusta. huh, nyt se on sanottu.
Ei se ole ollut mikään tietoinen valinta, vaan jostain syystä ei vaan ole
tullut nähtyä. Moni muukin klassikko(musikaali) on kokenut saman kohtalon.
Onneksi tämä aukko mun elämässä tuli nyt täytettyä, ja enpä tiedä
parempaa tapaa siihen kuin tämä Kansallisoopperan versio. Oli meinaan aika
massiivinen ja näyttävä juttu! Varsinkin meidän parhailta paikoilta, siinä
permannon alkuosassa.
Juonihan on aika tyypillinen kolmiodraama, missä syntymästään asti ruma Phantom asustaa oopperan
kellarissa ja pyörittää kulisseista sen toimintaa ja säveltää. Ja on siinä
sivussa opettanut suojattiaan Christineä laulamaan (ja totta kai rakastunut
tähän). Christinekin olisi kai vähän myötämielinen, mutta sitten lapsuudentuttu
varakreivi Raoul (joka tietenkin on salskea ja varakas ja kaikkea muuta
sellaista) pölähtää paikalle ja pyyhkäisee tytöltä jalat alta. Phantom jää
nuolemaan näppejään, mutta ei anna periksi taistelutta. Oopperan uudet
omistajat eivät kuitenkaan katso hyvällä tämän päsmäröintiä siellä vaan
pistävät kampoihin. Phantom suivaantuu ja alkaa listimään ihmisiä. Ja pitäähän
se nainenkin kaapata. Hän on sellainen surullisen hahmon ritari, joka haluaa
vaan olla rakastettu… (nyyh nyyh). Lopuksi tietenkin Christine joutuu
valitsemaan Phantomin ja Raoulin välillä (itse olisin valinnut toki toisin).
Eclipsis ry järjesti tämän kimppaesityksen, ja koska liput oli
varattu jo joskus keväällä, niin miehityksestä ei ollut tietoa. Niinpä meille
lauantaimatineaan osui se kakkosmiehitys. Ihan hyvin hekin lauloivat, ei siinä
mitään. Hanna-Liina Võsa Christinen roolissa on kaunisääninen
ja muutenkin hyvä esiintyjä. Sen sijaan Ilkka
Hämäläinen Phantomina ja Olli
Tuovinen Raoulina olivat vähän vaisumpia. Mutta tosiaan mun on paha sanoa
mitään kenenkään laulajantaidoista, kun en niistä niin ymmärrä. Sen sijaan voin
kehua hienoja Osku Heiskasen
koreografioita (heh heh, ihan kun mä niistä ymmärtäisin!) koska mukanahan on
baletin puolelta 12 tanssijaa. Tiina
Puumalaisen ohjaus on varmaotteista.
Mutta sitten se lavastus! Kiitos Teppo Järvinen, tämä on varmaan hienointa mitä suomalaisessa
miljöössä voi nähdä. Varsinkin kun aletaan lähestyä Phantomin luolia, huh.
Hieman James Bond-maiset laskeutuvat portaikot (tai Harry Potter leffoista,
koska ne liukuivat ja siirtyilivät) missä Christine ja Phantom ilmaantuvat
monina eri hahmoina tekee vaikutuksen. Ja itse Phantomin luola sitten, syntisen
hieno, punaisia silkkilakanoita myöten. Olen hyvin vaikuttunut. Kattokruunu ja
sen liikkuminen on myös näyttävää. Lisäksi kun oopperassa lavastetaan
oopperoita, niin niiden lavasteet ovat juuri sopivan korneja elefantteineen ja
muineen. Erikoismaininta pakko antaa Don Juan Triumhant -musikaalin (minkä on
säveltänyt Phantom itse) upealle valtavalle metallikorsetille.
Tässä myös Timo Alhasen
valosuunnittelu loistaa (jos kohta on se hienoa muuallakin), kun korsetti (mikä
on siis varmaan parikymmentä metriä korkea) valaistuu upeilla väreillä. Huh.
Myös Marjaana Mutasen suunnittelemat
puvut ovat upeita, varsinkin näissä kolmessa fiktiivisessä baletissa. Ja entäpä
se upea upea naamiaiskohtaus, ja ihmisten vaatteet! Ja Phantomilla on upea
takki! Pakko kehua myös äänisuunnitteluvelhoja Andreas ”Stanley” Lönnquistia ja Sakari Kiiskeä. Kun Phantom välillä puhuu, niin ääni tulee pitkin
oopperataloa, siis takaa ja sivuilta ja ties mistä. Todella vakuuttavaa.
Sitäpaitsi mikään esitys missä miekkaillaan ei voi olla huono!
Visuaalinen näyttävyys onkin yksi esityksen valttikortteja.
Musiikki, niin… vaikken ole tätä koskaan
nähnyt missään muodossa niin musiikki oli tutuhkoa. Vähän ehkä tylsää
paikoitellen, ja paljon itseään toistavaa. Mutta onhan siellä ihan hienoja
kohtia. Ja sellaisia melodioita mitkä jäävät päähän soimaan. Musiikillisesti ei
kuitenkaan mikään Lloyd Webberin päätyö. Tai kenties monen mielestä saattaa
ollakin, koska onhan tämä varmaan maailman suosituimpia musikaaleja.
Aluksi hieman hämäsi, koska en muistanut lainkaan että tässähän
lauletaan englanniksi! Tekstin käännökset oli tarjolla (typistetyssä muodossa)
yläsermissä, eikä sinne katse kauheasti edes hakeutunut. Suurin osa laulajista äänsi
todella hyvin englantia, ei moitteen sanaa siinä.
Kaiken kaikkiaan varsin hieno kokemus, suorastaan elämys. Ja
veikkaan että vielä parempi ois mun suosikkilaulajilla.
Kuvien copyright Stefan Bremer
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti