Euripides Laskaridis & Osmosis: Lapis Lazuli / & (Espoon teatteri) 6.2.2025

Olisiko tässä näkemieni outojen esitysten voittaja? No ainakin mitalikolmikossa saatetaan olla, sen verran eksentrinen juttu tämä usean tahon yhteistyöhanke Lapis Lazuli oli. Hatunnosto &:lle siitä että tämän Suomeen toitte, ja olitte osatuottajinakin. Toki Jane ja Aatos Erkon säätiötä lienee myös syytä kiittää. 

Euripides Laskaridis on minulle aiemmin tuntematon teatterialan vaikuttaja, mutta ei ole enää! Monessa liemessä keitetty ja kreikkalaisen koreografian kauhukakaraksi tituleerattu mies on kyllä keittänyt kasaan mainion sopan. Surrealistinen kauhukomedia, outo performanssi missä mikään ei ole sitä miltä näyttää ja yllätys toisensa perään säpsähdyttää. Huumoria oli mukana yllin kyllin ja reilussa tunnissa kyllä kaikki vinksahti nurinniskoin. Aistit eivät aina meinanneet pysyä perässä.

Louhi-näyttämö on täynnä kaikenlaista tavaraa. Suorastaan roinaa. Mutta uskomatonta kyllä, kaikkia niitä tarvitaan ja käytetään esityksen aikana! Sotiris Melanos on se henkilö jota voi kiittää elokuvamaisesta lavastuksesta. Vasemmassa reunassa on lääkärin vastaanotto ja oikeassa viihtyisä kotinurkkaus takkoineen. Muu onkin vapaata mellastuskenttää esiintyjille. Jotka hyödyntävät koko tilaa tehokkaasti. Siellä juostaan, taistellaan, huudetaan, mellastetaan ja välillä meno on varsin päätöntä ja vailla järjen häivää. Toki kaikella on varmaan tarkoituksensa, vaikka katsojalla se punainen lanka saattaa hieman olla hukassa hetkittäin. Meno on nimittäin melkomoista.

Esityksen pääroolissa on ihmissusi (Laskaridis) joka konsultoi lääkäriä. Lääkäri kyselee potilaan isästä ja toki sopottaa kaikenlaista muutakin. Mutta miksi sitten pitää niitä silmäkuoppia ronkkia metallisauvalla tai vedellä turpiin. Perinteistä satukuvastoa (ainakin Punahilkasta oli lainattu) ja mykkäelokuvamenoa, paljon juoksemista ja naisen (Eftychia Stefanou) kirkumista. Ketäs tässä oikein koitetaankaan syödä. Ilmassa lehahtavat puhalletuista kumihanskoista tehdyt linnut, jotka nekin ovat hieman kummitusmaisia. Luurankoja, karnevaalimaista menoa ja loppua kohti tunnelma on kuin meksikolaisista Dia de los Muertos -juhlista. 

Valot, ja niiden puute, on myös aika tärkeä tässä esityksessä. Siksikin on erittäin ärsyttävää kun vieruskaveri räplää puhelintaan, kun katsomossa ja näyttämöllä vallitsee pimeys. Hetken kestän ja sitten sanon mielestäni suht ystävällisesti asiasta. Hetken hiljaisuuden kuluttua tulee vastaus tiuskaisten että hänellä on pieni lapsi kotona ja pitää jatkuvasti varmistaa että asiat on ok. No, hankkisi luotettavan lastenhoitajan tai jäisi kotiin eikä tulisi häiriköimään muiden esitystä. Se hyvä asiasta kuitenkin seurasi, että jatkossa tämä nuori nainen selasi puhelintaan takin alla, eikä enää häirinnyt muiden katselukokemusta. Miksi ihmeessä tämä (useimmiten nuorempien katsojien) harrastama puhelinhäiriköinti kesken esityksen on lisääntynyt. Eikö siitä luurista voi paria tuntia olla erossa? Voisiko teatterit ottaa käyttöönsä pakolliset puhelinnarikat? Stefanos Droussiotis oli mestarillinen valosuunnittelija ja olisi suotavaa että katsojat saisivat rauhassa nauttia valosuunnittelijankin työstä. Stroboja ja mystisiä valorenkaita, valoilla luotiin myös illuusioita. Yhdessä kiehtovan valosuunnitelun kanssa myös videoprojisoinnit johdattivat meidät kauhutunnelmaan. 

Isossa roolissa on myös Giorgos Poulios ja hänen mestarillinen äänisuunnittelunsa. Välillä hyvin elokuvallinen tunnelma, ja kaikenlaisia ääniefektejä käytetään reilusti. Periaatteessa esitys oli sanaton, mutta kyllä siellä sekamelskakielen lisäksi mukellettiin englantiakin. Käytössä oli monenlaisia äänenmuuntimia, jotka tekivät puheen ymmärtämisestä haastellista, ja ehkä se oli tarkoituskin. 

Nukke- ja varjoteatteria käytettiin myös innovatiivisesti, samoin erilaisia naamioita. Esitys oli siis todellinen sillisalaatti kaikenlaista, mutta kiehtovalla tavalla. Aluksi kaikki ovat naamioissa ja mustissa kaavuissa, kuin joku salaperäinen kultti. Akrobatiaa, tanssia, miimiä, fyysistä teatteria, slapstick komediaa ja kuten huomaatte, luokittelu on vaikeaa. Onko tämä kauhukomedia, tanssillinen sirkusesitys vai mikä ihmeperformanssi? Vaan onneksi ei tarvitsekaan.

Monipuolinen ensemble, jonka kolme muuta jäsentä Angelos Alafogiannis, Dimitris Matsoukas ja Spyros Ntogas vaihtavat roolista toiseen melkoisella vauhdilla ja heittäytymiskyvyllä. Hepulin saava nuketettu puu, älämölöä, beigeä "puuroa" ja erilaisia tavaroita yrjöävä ihmissusi, paritanssia, kulkusia täynnä oleva läpinäkyvä pronssinvärinen pussi. Tapahtumia, hahmoja, tavaroita ja kaikkea vyörytetään sellaista tahtia että hetkittäin sitä tekisi mieli heittää kädet ilmaan ja huutaa että hitaammin hemmetti. Kaikki aistit ylikuormittivat, haluaisin uusintoja ja taukoja, että voisin seurata ja ehkä oivaltaa mitä tässä nyt tapahtui. 

Pehmoeläinten uhraus on viimeinen niitti - mitä ihmettä lavalla oikein on meneillään? Mutta ehkä juuri siksi tämä on nautinnollinen kokemus. Ei sitä kaikkea nyt aina niin tarvitse ymmärtääkään, ja silti voi nauttia. Ymmärrän esityksen ikärajan (K14), vaikka varmasti moni videopeli on varmaan paljon rankempi. Vaan olihan tämä mainio muistutus itsellekin miten monimuotoista ja monipolvista voi esittävän taiteen kenttä olla!

Kun helyihin ja värikylläisiin asuihin sonnustautunut ihmissusi/maagi lopussa laulaa surumielisesti What a beautiful show, what a difficult life, en voi olla miettimättä sanojen totuutta. Elämän kurjuudesta syntyy usein suurta ja hienoa taidetta. Lapis Lazulin perusteella Laskaridis on mahtanut elää tosi surkeasti!

Kyllä tämä lupaa hyvää uuden teatterijohtajan Jussi Sorjosen entistä kansainvälisempää ohjelmistoa lupaavalle kaudelle. Jään odottamaan innolla seuraavia vierailuesityksiä.

Kaksi ylempää kuvaa Pinelopi Gerasimou, kaksi alempaa kuvaa Elina Giounanli.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Pandora - Opening / Tehdas Teatteri 25.1.2025

Harmikseni missasin Anu Almagron ohjaaman Pandora - Opening:in viime vuonna, mutta onneksi se palasi taas muutaman esityksen voimin! Ja uskoisin että tämä tullaan näkemään vielä useasti. Vahvaa ja väkevää, erilaista ja innostavaa. Monitaituri Alma Rajalan sooloteos ei ole konventionaalinen esitys, vaan yhteinen illanvietto (vuorokaudenajasta viis) kourallisen katsojia kanssa, viiniä ja viinirypäleitä nauttien. Osa mahtuu istumaan tuoleilla, loput lojuvat lattiatyynyillä. Olemme juhlissa mistä jumalat ovat poistuneet, jättäneet meidät kuolevaiset jälkeen. Ja Pandoran.

Kaiken taustalla on antiikin kertomukset ja myytit Pandorasta ja hänen avaamastaan lippaasta. Mistä tarinan mukaan pääsivät kaikki vitsaukset maailmaan. Mitäs oli utelias nainen ja meni avaamaan kielletyn lippaan... Kuulostaako tutulta, vaikkapa Eevaa ajatellen. Historia, uskonnot ja mytologiat ovat täynnä näitä kurittomia naisia jotka uhmaavat sitä "vahvempaa" sukupuolta milloin milläkin tavalla. Ja aina kaikki menee vituralleen. Vai meneekö?

Alma Rajalan esiintyminen on upeaa! Liikunnallista, sensuellia, välillä sopivasti karkeaakin. Mukana on tanssia, nukke/esineteatteria, fyysistä ilmaisua, ja upeaa äänimaisemaa. Mikrofoneja on niin lavastuselementeissä kuin käytetyissä tavaroissakin, ja syntynyt äänikuvaelma on kiehtova. Äänisuunnittelusta vastaavat Pekko Käppi (musiikki) ja Valtteri Alanen (äänitekniikka) ovat tehneet hienoa työtä, sillä esityksessä tuotettavat äänet yhdistyvät saumattomasti valmiiseen ääniraitaan.

Pandora - Opening on yllätyksiä täynnä. Ymmärrän hyvin miksi ikärajana on 18, ei se pelkästään juomatarjoilun vuoksi ole. Rajala on ilmaisuvoimainen ja tällä kertaa hän paljastaa uusia puolia itsestään. Kontakti yleisöön on läsnäoleva ja välitön, aika intensiivinenkin välillä. Silti se ei mitenkään ahdista. 

Vaikka tämä onkin sooloteos niin monen ihmisen työpanos on vaikuttanut merkittäväksi katsomiskokemukseen. Esimerkiksi Amita Kilumangan silmiä hivelevä pukusuunnittelu ei jätä ketään kylmäksi. Vaatteiden vaihdot sujuvat lennokkaasti. Ada Halosen valot kuuluvat myös visuaalisesti monipuoliseen kokonaisuuteen. Rajala vastaa konseptin, käsikirjoittamisen ja esiintymisen lisäksi visuaalisesta suunnittelusta - ja mikä runsaudensarvi tämä onkaan. Erilaisia kankaita, houkuttelevia ja pehmeitä nurkkauksia, kristallikruunu... Heini Maaranen on ollut mukana nukketeatterillisuuden suunnittelussa.

        

Katsoja tuntee todellakin olevansa osa esitystä, alkaen intiimistä ja henkilökohtaisesta juoma-astioiden valinnasta heti alkumetreillä. Vaivumme johonkin ajattomaan ja paikattomaan tilaan, ja nämä juhlat saattavat kestää muutamasta minuutista useaan vuorokauteen. No todellisuudessa noin tunti ja vartti, mutta jotenkin ajan ja paikan taju katoaa, kun matkaamme muinaiseen Kreikkaan ja koemme Pandoran myyttiä monelta eri kantilta. 

Mielessä myllertää ja maistan lisää kuplivaa juomaa. Tulee jotenkin syntinen olo. Samalla kuitenkin vapautunut - kukaan ei voi minua estää tai kieltää! Pandora oli itsenäinen ja itsepäinen, ei totellut kieltoja ja käskyjä. No toki uteliaisuus taisi olla se kantava voima miksi lipas piti avata. Oikeasti se oli kaiketi ruukku, mutta jonkun käännösvirheen vuoksi muuntui lippaaksi. Ja kysehän edelleen on myytistä, eikä historiallisesta faktasta. 

Alma Rajala on kuin erotiikan ylipapitar joka viettelee katsojat yksi kerrallaan. Side ja kontakti esiintyjän ja katsojan välillä on käsinkosketeltava. Todella intiimi kokemus. Kotiin viemisinä saa vielä rullalle käärityn ennustuksen.

Toivon hartaasti että mahdollisimman monella on vielä mahdollisuus kokea tämä huikaiseva elämys.

Kuvien copyright Frans Rinne.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Teatteri Quo Vadis, Tehdas Teatteri, Bredenberg & Taussi: Kasvien elämästä / Tehdas Teatteri 24.1.2025

Kasvien elämästä kuulosti niin kiinnostavalta aiheelta ja tekijäkombolta ettei voinut jättää näkemättä. Ja kieltämättä, katsomiskokemus oli vähintäänkin vinkeä. En oikein tiedä mitä näin ja koin Tehdas Teatterin pienessä Jokistudiossa, mutta aika hienoa se oli! Mikko Bredenberg on aina kiinnostava teatterintekijä, ja tässä hän yhdistää voimansa Mira Taussin ja muun hienon työryhmän kanssa. Tekijät ovat paneutuneet kasvien sielunelämään, eivätkä pelkästään paneutuneet, vaan pyytäneet kasveja itse kertomaan elämästään. Lopputulema on erilainen ja viihdyttävä.

Jokistudion pienessä ja karussa tilassa esiintyy Bredenbergin ja Taussin lisäksi Minerva Kautto. Kasvien elämää havainnollistettiin tanssin ja monimuotoisen liikekielen lisäksi omintakeisella musiikilla. Siinä Antti Puumalaisen musiikki yhdistyi Bachiin ja Wagneriin, luoden kiehtovia äänimaisemia. Puumalaisen käsialaa oli koko teoksen äänisuunnittelu sekä yhdessä Bredenberg & Taussin kanssa myös valo- ja tilasuunnittelu. 

Mutta alussa on hiljaista, pitkään. Vain kontillaan olevat esiintyjät. Pikkuhiljaa kehot keriytyvät auki ja liikkeet alkavat synkronisoitua. Hypnoottista, ilman ääntäkin. Joskus hiljaisuuskin on tehokasta, kaiken hälyn keskellä. Liikkeet muistuttavat joogaa, voimistelua, tanssia. Tiina Helinin suunnittelemat pastellinväriset asut ovat mukavan ja rennon näköisiä. Pikkuhiljaa kuulemme ääniäkin, ensin tanssijoiden huulten päristelyä ja sitten myös humisevaa ääntä nauhalta. Musiikki vaihtuu marssiin, ja isot päivänvarjot pääsevät mukaan. 

         

Varjot aukeavat ja sulkeutuvat kuin kukat konsanaan, välillä pyörivätkin. Kiehtovaa katsottavaa, ja välillä muistuu mieleen ala-asteen jumppatunnit kun tamburiinin tahdissa vedettiin laukka-perussarjaa. Tosin ilman päivänvarjoja. Varjojen värisyttämistä katsellessa olen hieman huolestunut kestävätkö ne koko esityskauden?

Suppuun menevistä ja kurtistuvista päivänvarjoista tulee mieleen kukkien lyhyt elämä, kuinka ne kuolevat viimeistään pakkasten tultua. Mutta sitä ennen ne elävät ja väriloistollaan ilahduttavat ihmisiä ja tarjoavat mettä pörriäisille ja linnuille.

Bredenbergin ja Taussin ideoima ja ohjaama esitys on leikkisä ja koko kolmikko pistää itsensä likoon, heittäytyen leikkimään ja kokeilemaan. Vähän taistelukoreografiaa, tai chi'tä, ja sitä ala-asteen jumppatuntia. Lintumaisiakin liikkeitä nähdään. Ilo nähdä aikuiset vähän hupsuina. Lopullisesti olen myyty kun päästään ihmissusitematiikkaan, nam! Vai onko kyseessä sittenkin kasveja maistelevat eläimet?

Pikkuhiljaa valo hiipuu, liike hidastuu, ääni himmenee - vain ilmeet vaihtuvat. Miten hieno lopetus!

Kasvien elämästä ei jätä ketään kylmäksi, niin omintakeinen se on. Iloinen ja yllättävä esitys, joka sai hymyn katsojan huulille monta kertaa ja nauratti ihan ääneenkin. Esiintyjät heittäytyivät mukaan sataprosenttisesti ja tunnissa ehditään kokea paljon. En tiedä miten tämän luokittelisi, olisiko nykytanssi hyvä määritelmä? Vai performanssi, koska tässä on niin paljon muutakin kuin tanssia. Onneksi ei tarvitse määritellä mitään, sen kun vain nauttii.

Kuvien copyright Jussi Virkkumaa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kärpäset / Tampereen työväen teatteri 23.1.2025

Sirkku Peltolan uusi näytelmä on aina Tapaus. Kärpäset ei ole mikään poikkeus siis. Ensi-illassa yleisö oli haltioitunutta, ja vaikken ole vielä kriitiikkejä lukenut, ei median ja katsojien suitsutus ole jäänyt huomaamatta. Lisäesitykset tälle keväälle ja ensi syksyllekin myivät loppuun hetkessä. Työviksen Eino Salmelaisen näyttämö on sopiva paikka kolmen näyttelijän esitykselle. Ei liian iso eikä liian pieni. Kärpäset oli kyllä aikamoinen runsaudensarvi, ja kokonaisuutena hieno esitys. Pienen ihmisen asialla, kuten monet Peltolan näytelmät tuppaavat olemaan. Silti se ei mennyt omien suosikkieni joukkoon Peltolan runsaasta tuotannosta.

Päähenkilöinä on kaksi veljestä, Kärpäsiä nimeltään. Hyväsydäminen ja leppoisa Kalevi (Aimo Räsänen) on tehnyt bussikuskin ja taulukauppiaan hommia, asustaa vaatimattomasti ja antaa aluksi vähän sellaisen reppanan kuvan. Veljensä Mauri (Martti Suosalo) on kiireinen maailmanmies, oopperalaulaja jota työ kuljettaa metropolista toiseen. Hyvä kun äitinsä hautajaisissa ehtii piipahtamaan. Vaan niin se elämä heittelee että hetken kuluttua veljekset löytävät itsensä Kalevin pienestä asunnosta Maurin sairastuttua, ja glamour ja omaisuus jonnekin kadonneena. Veljekset pohtivat arkeaan, elämää ja Mauri joutuu olemaan toisen hoidettavana. Kuvioihin ui vielä Maurin tytär Puro (Petra Ahola) sekä Kalevin epämääräinen kleptomaanikaveri Hara (Suosalo), jonka kassiin vilahtaa niin kahvitassit kuin tarjottavatkin.

Näyttelijät ovat oivallisessa vedossa. Erityisesti Petra Ahola, joka venyy lukuisiin rooleihin ja myös laulaa ja tanssii huikean hienosti. Duetto kahvilan pöydän kanssa on mahtava! Suosalon Hara oli jopa kiinnostavampi hahmo kuin Mauri.

Kärpäset on aikamoinen runsaudensarvi, siis ihan tyylilajillisesti. Välillä lauletaan oopperaa, välillä vedetään nykytanssin puolelle (Kiitos Reetta-Kaisa Iles koreografioista), sitten on ihan puhdasta slapstick-irrottelua, välillä aika lapsellistakin häröilyä. Tragediaa ja komediaa samassa paketissa. Riemuisaa ja hupsuttelevaa. Katsomossa naurettiin huutonauruakin hetkittäin, kuten vaikka silloin kun Kärpäset jorasivat Sladen Get Down and Get With It:in tahtiin naurettavissa Ponnistuksen verkkareissaan. Mutta ehkä vähemmälläkin olisi pärjätty, nyt välillä oli hengästynyt olo kun kaikkea on vähän liikaa. Kun teksti on hyvä ja sitä esittävä porukka, niin joskus vähemmän on kauniimpaa.

Kyösti Kallion äänisuunnittelu on mainiota ja tarkkaa, eikä varmaan ole ollut mikään ihan helpoin rasti. Hetkittäin Suosalo puhui epäselvästi, että piti ihan pinnistellä että kuuli ja sai selvää (eikä aina ihan saanutkaan). Oopperasta muistuttavat punaiset samettiverhot ja kultaväri muodostavat oivallisen kontrastin Kalevin vaatimattoman keittiön kanssa Pirjo Liiri-Majavan lavastuksessa. Kontrastia on myös Liiri-Majavan puvustuksessa: siinä missä Kalevi on enemmän tuulipukukansan edustaja, on Mauri edustava ja menevä - kunnes joutuu vaippoihin ja verkkareihin. Statuksen putoaminen näkyy hyvin siis vaatteissa. Haran nuhruinen olemus kuvastaa hänen asennettaan yleisemminkin. Yhteiskunta on jakautunut. Mutta Puron sanon: "Nyt on fittiä trikoota!".

Oopperamusiikilla on myös tärkeä roolinsa näytelmän äänimaisemassa.

Mistä Kärpäset sitten kertoo? Ihmiset puhuvat toistensa päälle, kukaan ei tunnu oikeasti kuuntelevan toista. Nämä tyypit ovat kaikki hieman hukassa ja eksyksissä, elämässä ylipäätään ja myös perheenä. Sanailu on taattua Peltolaa, erityisesti nauratti se kohtaus kun Mauri parjaa veljeään agraarisin termein, kuin Tintti-sarjakuvien kapteeni Haddock ikään. Kalevi osoittaa lähimmäisenrakkautta päähänpotkituille, ja kyllä se Maurikin löytää sydämensä tyttärensä myötä. Maurille selviää että ihminen tarvitsee kaveria, ja jotakuta kelle puhua. 

Kaikkihan alkaa veljesten äidin hautajaisista, ja jo siinä lyödään lähtöasetelmat. Yksinäisiä reppanoita molemmat Kärpäset, vaikkakin eri tavoin. Ei se perhekään tunnu Mauria onnelliseksi tekevän, saatikka ympäri maailmaa roolien perässä viipottaminen. Todellinen onni asuu selkeästi ihan muualla. Lapsuuden muistelu, pullasuttuineen ja muineen, on se yhdistävä tekijä johon palata. Maailman melskeistäkin. Hautajaisteemaan palataan toki alun jälkeen myöhemminkin. "Nyt vaan pelistä pois mahdollisimman ekologista reittiä".

Koko näytelmän ajan Kalevi koittaa kertoa enemmän Tšehovin novellista Suru, missä ajuri-Jonalta on kuollut poika. Jonaakaan ei kuuntele kukaan, paitsi lopulta hevonen tallissa eli historia toistaa itseään. Loppuun asti saa jännittää saako Kalevi Jonan tarinaa kerrotuksi kenellekään.

Siitähän se Kärpäset kertoo; ihmisen ikävästä toisen luo, välittämisestä ja kuulluksi tulemisesta. Inhimillisyydestä.

Olisin mielelläni ollut seuraamassa harjoituksia, miten se pokka on näyttelijöillä pitänyt. Muutamia hetkiä oli ensi-illassakin, että sai hieman katsomossa jännittää että pysyykö lavalla paketti kasassa, vai kuullaanko samanlaisia tyrskähdyksiä kuin katsomossakin. 

Vaikka Kärpästen parissa mainiosti 2,5 tuntia viihtyikin, niin ei tullut sellaista oloa että haluan nähdä tämän uudelleen. Ehkä pituudesta olisi voinut tiivistää hieman (minua ei takaumakohtaus mummolasta oikeastaan edes naurattanut, siis se missä veljekset surrasivat kärpäsinä). Vaikka Peltolan näytelmissä on usein yhtenäinen teema pienestä ihmisestä, niin osaa hän uusiutua ja muuntua myös. Toisaalta on näitä pienimuotoisia muutaman näyttelijän tuotantoja, ja sitten on isompaa kuten vaikkapa Patukkaooppera tai Momentum 1900. Jos pitäisi pakon edessä valita, ottaisin varmaan nämä pienemmät ja intiimimmät.

Nyt ei voi oikein sanoa että menkää katsomaan, toki jos saatte lipun jostain niin onhan se uusi Peltola aina Tapaus. Ehkäpä saamme lisää näytöksiä keväälle 2026?

Kuvien copyright: Kari Sunnari
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Tarja Kulho - Räkkärimarketin sankari / TTT-Klubi 16.1.2025

Kuka muistaa vielä Tarja Kulhoa, tuota legendaarista korsolaisen Räkkärimarketin kassaa auvoiselta 90-luvulta? Paula Norosen luoma hahmo seikkaili Ylen Radiomafialla vuosikausia ja teki moniin lähtemättömän vaikutuksen persoonallaan ja jutuillaan. Myöhemmin Tarja pääsi muutamaan kirjaankin (joita en ole kyllä lukenut). Nyt tämä hersyvä hahmo tekee comebackin, tällä kertaa teatterin lavalle. Ja jo oli korkea aikakin!

Hanna Suutela ja Eriikka Väliahde ovat kirjoittaneet ja Mika Eirtovaara ohjannut puolitoistatuntisen esityksen Tarja Kulho - Räkkärimarketin sankari, joka pohjautuu Norosen kirjaan Tarja Kulho - paha saa palkkansa. Esitys on Väliahteen sooloteos, jossa seikkailee muita hahmoja ääninä tai videotallenteilla. Tarja on hyllytetty kauppahommista, hänen otettuaan oikeuden omiin käsiinsä ja laitettuaan kuvan someen kauppahäiriköstä. Samaan syssyyn tuli lähete vihanhallintaterapiaankin.

Riemukkaassa esityksessä Tarja tappaa aikaa kotonaan, rassaa erityistason työhyvinvointipsykologi Sinikka Miinan (Anna-Mari Alaspää) hermoja, palvoo puolisoaan Reijoa, ja lopulta keksii alkaa Korson Robin Hoodiksi. Toiminta-ajatuksella pistää pikkurötöstelijät kuriin ja järjestykseen, vaikka nippusiteiden voimalla. Ilmeisesti salanimellä Karja Tulho operoiva on kuitenkin aika hellämielinen, sillä Tarjalta tulee ymmärrystä niin latua sotkevalle hiihtäjälle, vihjailevalle somepäivittäjälle ja ehkä vähän jopa hevi-tiskin avokadopuristelijalle. Kyllä sitä rakentavaa käytöstä voi löytyä vaikka olisikin vihanhallinnassa pieniä puutteita. Samaistun kyllä Tarjan sosiaaliseen kyvyttömyyteen ja spontaaniin heittäytymiseen. Nämä arjen ärsyttävät asiat mihin Tarja haluaa puuttua ovat kyllä oikeasti rasittavia. Vai riittääkö sinulta suopeutta joogassa paukuttelevalle naiselle tai astianpesukonetta väärin täyttävälle puolisolle?

Katsomossa saa hykerrellä, nauraa ääneen, hymähdellä että "just tommoset ihmiset onkin ärsyttäviä" ja yksinkertaisesti viihtyä. Välillä jopa joutui hätkähtämään intensiivistä raivokohtausta (vielä on Kulholla töitä vihanhallinnassa). Väliahde heittäytyy rooliinsa täysillä ja varsinkin Karja Tulhon purskahtavat tuohtumiset milloin mistäkin osuvat nauruhermoon (ja kirvoittavat väliaplodeja katsomosta). Välillä hän vaanii katsomossa kuin pantteri ja ottaa ihmisiä piinapenkkiin ja välillä liihottaa punaisissa crocseissaan ja Kanariansaarten pyyheviitassaan kuin myöhempien aikojen bätmän. 

Samaan aikaan Tarjan arkisten kostoretkien kanssa pääsemme seuraamaan hulvattoman Sinikka Miinan julkisuuspyrkimyksiä koko kansakunnan terapeutiksi. Ihanan överi hahmo, jota Alaspää tulkitsee juuri sopivalla intensiteetillä. Siinä missä Tarja Kulho on rahvasta, vähän juntti ja sellainen tuulipukukansan edustaja, on Sinikka Miina tyylikäs ja hieman snobahtava. Ihanat vastavoimat!

Christian Blombergin valo- ja äänisuunnittelu sopii hyvin TTT-klubin intiimiin tilaan. Erilaisia ääniefektejä kuullaan kun Tarja saa vaikkapa postia. Ja sitten on toki voimaannuttava musiikki - "Korsolla päähän joka vanhoja muistelee"! Unohtamatta Tarjan voimabiisiä Frederikin Tsingis Khan tarjamaisine lyriikoineen.

Työryhmä on yhdessä suunnitellut lavastuksen, jonka keskiössä näemme sohvan. Tapahtumat siirtyvät Kulhon asunnosta muualle sujuvasti, ja Eirtovaaran ohjaamilla videoklipeillä laajennamme vielä miljöitä lisää. Niissä jo mainitun terapeutin lisäksi puhuvina päinä kommentoivat Tarjan poika Pyry (Arttu Järvinen), hupsuhko puoliso Reijo (Samuli Muje), empaattinen Esimies-Erja (Hanna Suutela) ja mystinen Jukka "Jute" Jansson (Mika Eirtovaara).

Soolokomedia on haastava laji, ja ainakin vielä ensi-illassa oli meno hetkittäin aavistuksen jähmeää. Mutta taatusti vetreytyy siitä ajan kanssa. Kyllä tämä sellainen pieni hitti tulee olemaan, on meitä nostalgiannälkäisiä Kulho-faneja maailmassa sen verran. Lisäksi pitää mainita että meille näkymättömille keski-ikäisille, keskiäkäisille ja vaihdevuosiensa kanssa kamppaileville naisille ja perheenäideille ei liiemmälti hersyviä rooleja ole kirjoitettu. Tarjalla on näitä omia hokemiaan kuten Terse ja I love Reijo, eikä näitä "hokemanaisia" suomalaisessa komediakentässä liiemmälti ole.

Melkein yhtä hauskaa kuin seurata edesottamuksia lavalla, oli seurata Paula Norosen naurua, tämä kun sattui istumaan katsomossa mun edessä. 

On aina ihanaa nähdä monipuolisen lahjakasta Väliahdetta lavalla, erityisesti tälläisessä heittäytyvässä roolissa. On myös ihanaa nähdä että aiemmin vain kuulokuvissa itselleni materialisoitunut Tarja Kulho toimii myös lavalla. Mikä sitten on Tarja Kulhon perimmäinen viesti meille katsojille, sen viihdyttämisen lisäksi? No tietenkin saada myyjien työlle lisää arvostusta! Ei lainkaan huono päämäärä se. 



Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Angels in America / Kansallisteatteri 14.10.2024

Tony Kushnerin loistava näytelmä Angels in America saa Kansallisteatterissa arvoisensa tulkinnan. Linda Wallgren on tehnyt mestarillisen työn ensinnäkin sovittaessaan alunperin kahdessa osassa esitetyn ja todella pitkän teoksen neljään tuntiin, Kushnerin luvalla. Ja toisekseen ohjatessaan tästä niin ehyen ja kiinnostavan esityksen. Loistava ensemble, muutenkin huipputiimi tekemässä sekä Kansiksen osaava tekniikkaporukka loihtii katsojien eteen sellaista teatterin taikaa ettei paremmasta väliä.

Angels in America on aikansa kuva eli esittää hyvin myös vuotta 1985. Mutta ei tämä ole mikään pölyttynyt kasarikuvaus millään mittapuulla, vaan raikas ja varsin ajankohtainen näytelmä syrjinnästä, rahan vallasta, HIV-epidemiasta, uskosta ja uskonnoista, reaganismista, Neuvostoliiton kaatumisesta - kaikki ajankohtaisia tänä päivänäkin (tai valitettavasti ehkä se Venäjän mureneminen on enemmän haaveissa). Alkuperäinen alaotsikko A gay fantasia on national themes toteutuu nytkin, mutta Wallgren on jättänyt lyhentäessään eniten pois sitä kansallismielistä Amerikka-osuutta ja kaikenlaista rönsyilevää vatulointia, uskontopaasaustakin. Ja kansalliset teemat ovat laajentuneet koko maailmaa kattaviksi, eikä niin Amerikka-keskeisiksi. On myös hyvä ratkaisu esittää useita kohtauksia limittäin, samaan aikaan näyttämöllä tapahtuvina. 

Näin upean version Lontoon National Theatressa 2017, ja ajattelin että tästä ei voi enää parempaa tulkintaa tehdäkään... Nooh, saatoinpa olla väärässä. NT:n versiossa eka osa Millennium Approaches kesti 3,5 tuntia ja toinen osa Perestroika 4 h 15 min, ja vaikka oli huippuporukka lavalla ja tekijätiimissä muutoinkin, niin oli siinä sellaista tyhjäkäyntiä ja paljon saarnaavaa osuutta. Wallgrenin tulkinta napakoittaa ja tiivistää rönsyilevää Kushneria juuri sopivasti ja Juho Gröndahlin uusi suomennos on myös elävää ja taidokasta kieltä. Joitain sivuhahmoja on karsittu, mutta ei heitä sinänsä jää kaipaamaan, ei edes maailman vanhinta elossa olevaa bolsevikki-Alekseita.

Niin, ja mukaan on saatu myös Susikoira Roi-vitsi, joka on ihan huippujuttu!

            

Lavalla nähdään todella hyvä - siis todella loistava - roolitus. Pääsemme lähietäisyydeltä seuraamaan kahden newyorkilaispariskunnan sekä muutaman muun ihmisen elämää. Heidän elämänsä kietoutuvat oudolla tavalla yhteen, ja kaikkiin vaikuttaa HIV jollain tavalla. Aleksi Holkko on ihan häikäisevä HIV-tartunnan saaneena Priorina, joka kokee (lääkehouruissaan tai oikeasti - katsoja päättää) ilmestyksiä ja saa tietää olevansa Profeetta. Hyvin fyysinen roolityö. 

Priorin näyissä seikkailee vaikuttava Enkeli, jota Inke Koskinen vivahteikkaasti näyttelee. Priorin häilyväinen miesystävä Louis (Markku Haussila) on dramaattinen ja täysin kykenemätön käsittelemään partnerinsa sairautta, niinpä hän lähtee kävelemään. Pelkurimainen ratkaisu, mutta jollain tasolla ymmärrän Louisin ratkaisun, vaikken sitä hyväksykään. Kirjaimellisesti hän on panemassa muita miehiä kun oma rakas on kuolemassa AIDSiin. Haussila on varsinainen drama queen kyllä; mielettömän taitavaa näyttelijäntyötä häneltäkin.

Toisaalla meillä on mormonipariskunta Harper (Aksa Korttila) ja Joe (Otto Rokka), joilla ei mene hyvin, heilläkään. Harper on ajautunut kotirouvana pillerikoukkuun ja viettää päivänsä harhaillen mielensä syvyyksissä ja haaveillen ehkä jopa lapsesta. Joe on urakiidossa oleva juristi, jota koitetaan kosiskella muuttamaan Washingtoniin, vaan päätöksenteko on vaikeaa, ja Harper ei halua muuttaa.

Joen pomo on pahamaineinen huippulakimies Roy (Timo Tuominen), joka on donaldtrumpainen öykkäri, aivan mahdoton tyyppi. Tuominen tekee hienon tyypityksen kyllä. Mikä yhdenmiehen puhelinshow - ehkä hänen tosiaan olisi pitänyt syntyä mustekalaksi. Omaksi kauhukseen Roykin saa HIV-tartunnan, mutta ei suostu myöntämään sitä itselleenkään, koska eihän mikään homo sentään ole! Maksasyöpä tämä on. Satunnaisesti vaan käy tapaamassa poikaprostitoituja, eihän se nyt homoksi tee. Niin kamala kääkkä kuin Roy onkin, niin tulee häntä hieman jo sääli loppua kohti.

Sairaalassa Royta hoitamaan osuu mustaihoinen hoitaja/drag queen Belize (Leo Ikhilor) joka toki edustaa kaikkea mahdollista Royn vihaamaa. Turhaan Roy hankkii lääkettä kaapit täyteen ja leveilee rahoillaan, sillä kohtalo on karu. Kuolinvuoteella häntä käy morjenstamassa Royn kuolemaantuomitseman Ethel Rosenbergin haamu (Kristiina Halttu), joka hihittelee vahingoniloisena ja säälienkin ehkä. On kyllä saatu maskeerauksella (ja toki näyttelijätaidoilla) hyvin esikuvansa näköiseksi. Halttu tekee hienon roolin myös Joen uskovaisena äitinä, joka saapuu New Yorkiin hoitamaan miniäänsä kun poikansa sekoaa ja katoaa.

Näyttelijät ovat kaikki erinomaisia, ja hyvin uskottavia rooleissaan. En varmaan ole ihan ainoa joka lopussa pyyhkii silmäkulmiaan, näin loistavan esityksen jälkeen. Hienoa, hienoa työtä!

On vallan upeaa aina kun lavalla on elävää musiikkia. Niin tässäkin. Musiikin ovat säveltäneet ja sitä kavalla esittävät vallan taitavat Stina Koistinen ja Joonas Outakoski, jonka käsialaa on myös äänisuunnittelu. Koistinen istuu flyygelinsä takana, ja koko esitys alkaa herkällä pianomusiikilla ja Louisin isoäidin muistotilaisuudella. Myös Moonriver-tulkinta on kaunis. Äänisuunnittelu on myös todella luovaa ja taitavaa.

Tarja Simonen lavastusratkaisut ovat rouheita, kauniita ja limittävät eri tarinat hienosti yhteen. On kauneutta seinien enkelikuvioissa, on kliinistä sairaalamaailmaa, on eksentristä mormonikeskusta. Ja näiden ihmisten koteja ja toimistoja. Ajatonta kauneutta. Simone on suunnitellut myös runsaan pukuvalikoiman. Tyylikästä, värimaailmaltaan hillittyä (paitsi ei Belizellä!) beigeä, mustaa, valkoista, eli ei mitään kasarilookia täällä. Nooh, ehkä kuitenkin hieman Harperin lasketteluhaalarissa. Paljon pieniä herkullisia yksityiskohtia, kuten toki lavastuksessakin. Saara Huuhtanen vastaa naamioinnista, ja ilohan näitä on katsella. On jotenkin virkistävää että leesiot on merkattu punasilla rukseilla eikä oikeasti maskeeraamalla läiskiä ihoon.

Ville Virtasen valot ja videot ovat molemmat isossa roolissa näyttämökuvan luomisessa. Valot luovat hienosti tilaa ja tilanjakoa. Videosuunnittelussa on ohjaaja ollut mukana myös.

Priorin näyt, kuten palava kirja, on toteutettu taitavasti. Ja sitten on joukkio muoveihin kääriytyneitä enkeleitä...

Bonusta myös siitä että representaatiota on todellakin mietitty tätä roolitettaessa, siitä iso kiitos.

Kyllä ne 80-luvun AIDS-asioiden käsittely on hyvin vielä mielessä, kaikkine homoruttoineen ja kuinka Jokke ja Timppa antoivat kasvot sairaudelle Suomessa. Tässäkin näytelmässä ihmisten asenteet, myös hoitohenkilökunnan, on aika hurjia ja surullisia. Myös ajoitus tässä USA:n presidentinvaalien alla on oivallinen, sitä Amerikka-juttua, ja myös kritiikkiä, on näytelmässä niin paljon. "Tää ei vaan oo hauraitten maa" sanoo Roy Amerikasta. Ja myös: "juristit on Amerikan ylipappeja". Niinpä.

Näytelmässä on toki myös rohkeahkoja seksikohtauksia, mutta sinällään hyvällä maulla tehtyjä, eikä mitään turhan roisia näy. Toki homofoobikot voivat järkyttyä jo siitä kun kaksi miestä suutelee, mutta ehkeivät he lähtökohtaisesti tule tämmöistä näytelmää edes katsomaan. Ja olihan tässä myös mielettömän hieno homodiskokohtaus (I am What I am), missä pukusuunnittelija Simone pääsee irrottelemaan fetissikuvastolla!

Onhan tämä teemoiltaan aika täyteen ahdettu näytelmä, ja muutenkin aikamoinen runsaudensarvi. Mutta silti niin jäsennelty ja koherentti teos. Loppu on kaikesta huolimatta toiveikas. Vaikka maailma on mätä paikka niin silti on toivoa, on rakkautta, on solidaarisuutta.

Kyllä Kansallisteatterin ja Wallgrenin Angels in America menee heittämällä vuoden parhainten esitysten joukkoon. Syyskauden näytökset on toki myyty loppuun, mutta onneksi tämä jatkaa Kansiksen ohjelmistossa myös keväällä. Näin vahva näytelmä kestää kyllä useammankin katselukerran, itsellä ainakin on uusinta suunnitelmissa.

Esityskuvien copyright Mitro Härkönen.

UKK / Kapsäkki 10.10.2024

Monenlaista esitystä olen vuosien varrella Kapsäkissä nähnyt, mutta en vielä Kekkosesta kertovaa musiikkiteatteria. Onneksi se aukko sivistyksessäni on nyt täytetty, kiitos Reetta Ristimäen konseptisuunnitteleman, Sirpa Kähkösen kirjoittaman ja Taru Mäkelän ohjaaman UKK - karnevalistisen musiikkinäytelmän. Esitys tarjoili paljon kaikkea, melkein jopa ähkyyn asti. Mutta hauskaa oli, sekä lavalla että katsomossa, jossa ikärakennekin oli sellainen, että Kekkonen on kaikilla hyvin mielessä ja muistissa.

Satiirinen ja karnevalistinen UKK sijoittuu 1970-luvun alkuun ja lavalla piipahtaa sen aikakauden poliitikkoja Ahti Karjalaisesta alkaen. Paavo Kerosuon esittämä neuvostodiplomaatti on niljakkaan juonitteleva ja Kekkosta kiristävä. Kerosuo on myös oivallinen vuorineuvos Vuorisena muhkeassa karvahatussa ja leveissä lahkeissaan. Kertojana viehkeä ja muhkeakampauksinen Lottotyttö (Reetta Ristimäki) joka valtavissa silmälaseissaan kuljettaa tarinaa eteenpäin. 

Ristimäki on myös erinomainen Sylvi Kekkonen, jonka valssiduetto miehensä kanssa jää mieleen. Hanna Vahtikarilla on myös useita rooleja, joista tanssiva lohi jää vahvimmin verkkokalvoilleni (mikä upea lohiasu!). Juha Pulli on mainio ikunuori Kekkonen, iso kortsu päässään hän heiluu ja sekoilee ja huitoo. Voimansa tunnossa, voittamaton ja liki-kuolematonkin! Suurmiehellä on suuret tarpeet, niinpä.

Suomettuminen, Kekkosen yksinvaltius, se hullu aika kun poikkeuslain nojalla Kekkonen jatkoi presidenttinä ilman vaaleja. Raskaat Moskovan vierailut käyvät voimille, mutta onneksi vitamiiniruiskeet auttavat jaksamaan.  Miesten saunakulttuuri, missä asiat päätettiin. Toiset pelkäävät, toiset jumaloivat Kekkosta, ja se kyllä näkyy. Näytelmässä on paljon äkillisiä tapahtumia, ihmisiä tulee ja menee lavalla kuin liukuhihnalta, osa jää hieman sivuunkin. Vähän semmoinen hätäinen vaikutelma tulee kyllä välillä ja sketsishowmainen olo. Mutta kokonaisuutena onhan tämä kurkistus kuin toiseen aikaan, vaikkei 70-luvusta niin kovin kauaa ole. 

Välillä ei kyllä tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, oliko se meininki oikeasti tommoista? Vaikka joo, kyllähän tässä kärjistetään ja liioitellaan jne, mutta olihan se aikamoista, se Kekkosen aika. Välillä katsomme vanhaa arkistomateriaalia missä Kekkonen kunnostautuu taiteilijana, voi herran pieksut! Käsittämätöntä pokkurointia. 

Ja voiko koskaan unohtaa Ahti Karjalaista (Kerosuo) tanhuamassa Pauli-polkan tahtiin? Tai vetämässä rallienglannilla rokkia.

Niko Kumpuvaaran musiikki (Aili Järvelän käsialaa on Rotestilaulu ja Pauli-Polkka) on monipolvista ja monipuolista, sanat biiseihin on tehnyt Sirpa Kähkönen. On rap-henkeä, valssia, oopperaa, humppaa, rokkia - sillisalaatti kaikenlaista. Loistava muusikkoduo Sara Puljula ja Niko Kumpuvaara vetävät nurkassaan hienosti, haitaria ja montaa muutakin instrumenttiä, ja ovat kyllä muutenkin mukana esityksessä.

Erno Seppälän runsaudensarvimaisessa lavastuksessa hyödynnetään paljon erilaisia mallinukkeja. Muutenkin pieni lava on aika täyteen sullottu kaikenlaista. Marja Uusitalon pukusuunnittelu on myös ihana aikamatka 70-luvulle! Saunahalatit! Myös Ari Haapaniemen maskeeraus (ja peruukit) täydentävät ajankuvaa. Pietu Pietiäisen kuva- ja videosuunnittelu, Erno Seppälän valot sekä Max Marshallin äänet täydentävät näyttämökuvan.

Sain juuri luettua Reidar Palmgrenin mainion Veli jota minulla ei ollut -kirjan, jossa toisena päähenkilönä on myös Kekkonen. Hyvin täydentävät toisiaan nämä Kekkos-kuvaukset. Kyllä hänessä ammennettavaa on vielä useisiin taideteoksiin. Hämmentävää on tämä Kekkosen palvominen ja jalustalle nosto mikä Kapsäkin esityksessäkin nousee hienosti esiin.

Rotestilaulu lopussa toimii hienosti sovitettuna slovariksi! UKK tarjoilee hulppean karnevalistiset iltamat Kapsäkissä. Eniten esitys varmaan ilahduttaa Kekkosen ajan omakohtaisesti kokeneita, mutta ehkä nuorillekin tämä tarjoilee hauskan kurkistusikkunan vanhoihin hyviin (tai ehkei sittenkään niin hyviin) aikoihin. Hyvä irtiotto arjesta!

Esityskuvien copyright Markku Pihlaja.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.