Kärpäset / Tampereen työväen teatteri 23.1.2025

Sirkku Peltolan uusi näytelmä on aina Tapaus. Kärpäset ei ole mikään poikkeus siis. Ensi-illassa yleisö oli haltioitunutta, ja vaikken ole vielä kriitiikkejä lukenut, ei median ja katsojien suitsutus ole jäänyt huomaamatta. Lisäesitykset tälle keväälle ja ensi syksyllekin myivät loppuun hetkessä. Työviksen Eino Salmelaisen näyttämö on sopiva paikka kolmen näyttelijän esitykselle. Ei liian iso eikä liian pieni. Kärpäset oli kyllä aikamoinen runsaudensarvi, ja kokonaisuutena hieno esitys. Pienen ihmisen asialla, kuten monet Peltolan näytelmät tuppaavat olemaan. Silti se ei mennyt omien suosikkieni joukkoon Peltolan runsaasta tuotannosta.

Päähenkilöinä on kaksi veljestä, Kärpäsiä nimeltään. Hyväsydäminen ja leppoisa Kalevi (Aimo Räsänen) on tehnyt bussikuskin ja taulukauppiaan hommia, asustaa vaatimattomasti ja antaa aluksi vähän sellaisen reppanan kuvan. Veljensä Mauri (Martti Suosalo) on kiireinen maailmanmies, oopperalaulaja jota työ kuljettaa metropolista toiseen. Hyvä kun äitinsä hautajaisissa ehtii piipahtamaan. Vaan niin se elämä heittelee että hetken kuluttua veljekset löytävät itsensä Kalevin pienestä asunnosta Maurin sairastuttua, ja glamour ja omaisuus jonnekin kadonneena. Veljekset pohtivat arkeaan, elämää ja Mauri joutuu olemaan toisen hoidettavana. Kuvioihin ui vielä Maurin tytär Puro (Petra Ahola) sekä Kalevin epämääräinen kleptomaanikaveri Hara (Suosalo), jonka kassiin vilahtaa niin kahvitassit kuin tarjottavatkin.

Näyttelijät ovat oivallisessa vedossa. Erityisesti Petra Ahola, joka venyy lukuisiin rooleihin ja myös laulaa ja tanssii huikean hienosti. Duetto kahvilan pöydän kanssa on mahtava! Suosalon Hara oli jopa kiinnostavampi hahmo kuin Mauri.

Kärpäset on aikamoinen runsaudensarvi, siis ihan tyylilajillisesti. Välillä lauletaan oopperaa, välillä vedetään nykytanssin puolelle (Kiitos Reetta-Kaisa Iles koreografioista), sitten on ihan puhdasta slapstick-irrottelua, välillä aika lapsellistakin häröilyä. Tragediaa ja komediaa samassa paketissa. Riemuisaa ja hupsuttelevaa. Katsomossa naurettiin huutonauruakin hetkittäin, kuten vaikka silloin kun Kärpäset jorasivat Sladen Get Down and Get With It:in tahtiin naurettavissa Ponnistuksen verkkareissaan. Mutta ehkä vähemmälläkin olisi pärjätty, nyt välillä oli hengästynyt olo kun kaikkea on vähän liikaa. Kun teksti on hyvä ja sitä esittävä porukka, niin joskus vähemmän on kauniimpaa.

Kyösti Kallion äänisuunnittelu on mainiota ja tarkkaa, eikä varmaan ole ollut mikään ihan helpoin rasti. Hetkittäin Suosalo puhui epäselvästi, että piti ihan pinnistellä että kuuli ja sai selvää (eikä aina ihan saanutkaan). Oopperasta muistuttavat punaiset samettiverhot ja kultaväri muodostavat oivallisen kontrastin Kalevin vaatimattoman keittiön kanssa Pirjo Liiri-Majavan lavastuksessa. Kontrastia on myös Liiri-Majavan puvustuksessa: siinä missä Kalevi on enemmän tuulipukukansan edustaja, on Mauri edustava ja menevä - kunnes joutuu vaippoihin ja verkkareihin. Statuksen putoaminen näkyy hyvin siis vaatteissa. Haran nuhruinen olemus kuvastaa hänen asennettaan yleisemminkin. Yhteiskunta on jakautunut. Mutta Puron sanon: "Nyt on fittiä trikoota!".

Oopperamusiikilla on myös tärkeä roolinsa näytelmän äänimaisemassa.

Mistä Kärpäset sitten kertoo? Ihmiset puhuvat toistensa päälle, kukaan ei tunnu oikeasti kuuntelevan toista. Nämä tyypit ovat kaikki hieman hukassa ja eksyksissä, elämässä ylipäätään ja myös perheenä. Sanailu on taattua Peltolaa, erityisesti nauratti se kohtaus kun Mauri parjaa veljeään agraarisin termein, kuin Tintti-sarjakuvien kapteeni Haddock ikään. Kalevi osoittaa lähimmäisenrakkautta päähänpotkituille, ja kyllä se Maurikin löytää sydämensä tyttärensä myötä. Maurille selviää että ihminen tarvitsee kaveria, ja jotakuta kelle puhua. 

Kaikkihan alkaa veljesten äidin hautajaisista, ja jo siinä lyödään lähtöasetelmat. Yksinäisiä reppanoita molemmat Kärpäset, vaikkakin eri tavoin. Ei se perhekään tunnu Mauria onnelliseksi tekevän, saatikka ympäri maailmaa roolien perässä viipottaminen. Todellinen onni asuu selkeästi ihan muualla. Lapsuuden muistelu, pullasuttuineen ja muineen, on se yhdistävä tekijä johon palata. Maailman melskeistäkin. Hautajaisteemaan palataan toki alun jälkeen myöhemminkin. "Nyt vaan pelistä pois mahdollisimman ekologista reittiä".

Koko näytelmän ajan Kalevi koittaa kertoa enemmän Tšehovin novellista Suru, missä ajuri-Jonalta on kuollut poika. Jonaakaan ei kuuntele kukaan, paitsi lopulta hevonen tallissa eli historia toistaa itseään. Loppuun asti saa jännittää saako Kalevi Jonan tarinaa kerrotuksi kenellekään.

Siitähän se Kärpäset kertoo; ihmisen ikävästä toisen luo, välittämisestä ja kuulluksi tulemisesta. Inhimillisyydestä.

Olisin mielelläni ollut seuraamassa harjoituksia, miten se pokka on näyttelijöillä pitänyt. Muutamia hetkiä oli ensi-illassakin, että sai hieman katsomossa jännittää että pysyykö lavalla paketti kasassa, vai kuullaanko samanlaisia tyrskähdyksiä kuin katsomossakin. 

Vaikka Kärpästen parissa mainiosti 2,5 tuntia viihtyikin, niin ei tullut sellaista oloa että haluan nähdä tämän uudelleen. Ehkä pituudesta olisi voinut tiivistää hieman (minua ei takaumakohtaus mummolasta oikeastaan edes naurattanut, siis se missä veljekset surrasivat kärpäsinä). Vaikka Peltolan näytelmissä on usein yhtenäinen teema pienestä ihmisestä, niin osaa hän uusiutua ja muuntua myös. Toisaalta on näitä pienimuotoisia muutaman näyttelijän tuotantoja, ja sitten on isompaa kuten vaikkapa Patukkaooppera tai Momentum 1900. Jos pitäisi pakon edessä valita, ottaisin varmaan nämä pienemmät ja intiimimmät.

Nyt ei voi oikein sanoa että menkää katsomaan, toki jos saatte lipun jostain niin onhan se uusi Peltola aina Tapaus. Ehkäpä saamme lisää näytöksiä keväälle 2026?

Kuvien copyright: Kari Sunnari
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.