Tony Kushnerin loistava näytelmä Angels in America saa Kansallisteatterissa arvoisensa tulkinnan. Linda Wallgren on tehnyt mestarillisen työn ensinnäkin sovittaessaan alunperin kahdessa osassa esitetyn ja todella pitkän teoksen neljään tuntiin, Kushnerin luvalla. Ja toisekseen ohjatessaan tästä niin ehyen ja kiinnostavan esityksen. Loistava ensemble, muutenkin huipputiimi tekemässä sekä Kansiksen osaava tekniikkaporukka loihtii katsojien eteen sellaista teatterin taikaa ettei paremmasta väliä.
Angels in America on aikansa kuva eli esittää hyvin myös vuotta 1985. Mutta ei tämä ole mikään pölyttynyt kasarikuvaus millään mittapuulla, vaan raikas ja varsin ajankohtainen näytelmä syrjinnästä, rahan vallasta, HIV-epidemiasta, uskosta ja uskonnoista, reaganismista, Neuvostoliiton kaatumisesta - kaikki ajankohtaisia tänä päivänäkin (tai valitettavasti ehkä se Venäjän mureneminen on enemmän haaveissa). Alkuperäinen alaotsikko A gay fantasia on national themes toteutuu nytkin, mutta Wallgren on jättänyt lyhentäessään eniten pois sitä kansallismielistä Amerikka-osuutta ja kaikenlaista rönsyilevää vatulointia, uskontopaasaustakin. Ja kansalliset teemat ovat laajentuneet koko maailmaa kattaviksi, eikä niin Amerikka-keskeisiksi. On myös hyvä ratkaisu esittää useita kohtauksia limittäin, samaan aikaan näyttämöllä tapahtuvina.
Näin upean version Lontoon National Theatressa 2017, ja ajattelin että tästä ei voi enää parempaa tulkintaa tehdäkään... Nooh, saatoinpa olla väärässä. NT:n versiossa eka osa Millennium Approaches kesti 3,5 tuntia ja toinen osa Perestroika 4 h 15 min, ja vaikka oli huippuporukka lavalla ja tekijätiimissä muutoinkin, niin oli siinä sellaista tyhjäkäyntiä ja paljon saarnaavaa osuutta. Wallgrenin tulkinta napakoittaa ja tiivistää rönsyilevää Kushneria juuri sopivasti ja Juho Gröndahlin uusi suomennos on myös elävää ja taidokasta kieltä. Joitain sivuhahmoja on karsittu, mutta ei heitä sinänsä jää kaipaamaan, ei edes maailman vanhinta elossa olevaa bolsevikki-Alekseita.
Niin, ja mukaan on saatu myös Susikoira Roi-vitsi, joka on ihan huippujuttu!
Lavalla nähdään todella hyvä - siis todella loistava - roolitus. Pääsemme lähietäisyydeltä seuraamaan kahden newyorkilaispariskunnan sekä muutaman muun ihmisen elämää. Heidän elämänsä kietoutuvat oudolla tavalla yhteen, ja kaikkiin vaikuttaa HIV jollain tavalla. Aleksi Holkko on ihan häikäisevä HIV-tartunnan saaneena Priorina, joka kokee (lääkehouruissaan tai oikeasti - katsoja päättää) ilmestyksiä ja saa tietää olevansa Profeetta. Hyvin fyysinen roolityö.
Priorin näyissä seikkailee vaikuttava Enkeli, jota Inke Koskinen vivahteikkaasti näyttelee. Priorin häilyväinen miesystävä Louis (Markku Haussila) on dramaattinen ja täysin kykenemätön käsittelemään partnerinsa sairautta, niinpä hän lähtee kävelemään. Pelkurimainen ratkaisu, mutta jollain tasolla ymmärrän Louisin ratkaisun, vaikken sitä hyväksykään. Kirjaimellisesti hän on panemassa muita miehiä kun oma rakas on kuolemassa AIDSiin. Haussila on varsinainen drama queen kyllä; mielettömän taitavaa näyttelijäntyötä häneltäkin.
Toisaalla meillä on mormonipariskunta Harper (Aksa Korttila) ja Joe (Otto Rokka), joilla ei mene hyvin, heilläkään. Harper on ajautunut kotirouvana pillerikoukkuun ja viettää päivänsä harhaillen mielensä syvyyksissä ja haaveillen ehkä jopa lapsesta. Joe on urakiidossa oleva juristi, jota koitetaan kosiskella muuttamaan Washingtoniin, vaan päätöksenteko on vaikeaa, ja Harper ei halua muuttaa.
Joen pomo on pahamaineinen huippulakimies Roy (Timo Tuominen), joka on donaldtrumpainen öykkäri, aivan mahdoton tyyppi. Tuominen tekee hienon tyypityksen kyllä. Mikä yhdenmiehen puhelinshow - ehkä hänen tosiaan olisi pitänyt syntyä mustekalaksi. Omaksi kauhukseen Roykin saa HIV-tartunnan, mutta ei suostu myöntämään sitä itselleenkään, koska eihän mikään homo sentään ole! Maksasyöpä tämä on. Satunnaisesti vaan käy tapaamassa poikaprostitoituja, eihän se nyt homoksi tee. Niin kamala kääkkä kuin Roy onkin, niin tulee häntä hieman jo sääli loppua kohti.
Sairaalassa Royta hoitamaan osuu mustaihoinen hoitaja/drag queen Belize (Leo Ikhilor) joka toki edustaa kaikkea mahdollista Royn vihaamaa. Turhaan Roy hankkii lääkettä kaapit täyteen ja leveilee rahoillaan, sillä kohtalo on karu. Kuolinvuoteella häntä käy morjenstamassa Royn kuolemaantuomitseman Ethel Rosenbergin haamu (Kristiina Halttu), joka hihittelee vahingoniloisena ja säälienkin ehkä. On kyllä saatu maskeerauksella (ja toki näyttelijätaidoilla) hyvin esikuvansa näköiseksi. Halttu tekee hienon roolin myös Joen uskovaisena äitinä, joka saapuu New Yorkiin hoitamaan miniäänsä kun poikansa sekoaa ja katoaa.
Näyttelijät ovat kaikki erinomaisia, ja hyvin uskottavia rooleissaan. En varmaan ole ihan ainoa joka lopussa pyyhkii silmäkulmiaan, näin loistavan esityksen jälkeen. Hienoa, hienoa työtä!
On vallan upeaa aina kun lavalla on elävää musiikkia. Niin tässäkin. Musiikin ovat säveltäneet ja sitä kavalla esittävät vallan taitavat Stina Koistinen ja Joonas Outakoski, jonka käsialaa on myös äänisuunnittelu. Koistinen istuu flyygelinsä takana, ja koko esitys alkaa herkällä pianomusiikilla ja Louisin isoäidin muistotilaisuudella. Myös Moonriver-tulkinta on kaunis. Äänisuunnittelu on myös todella luovaa ja taitavaa.
Tarja Simonen lavastusratkaisut ovat rouheita, kauniita ja limittävät eri tarinat hienosti yhteen. On kauneutta seinien enkelikuvioissa, on kliinistä sairaalamaailmaa, on eksentristä mormonikeskusta. Ja näiden ihmisten koteja ja toimistoja. Ajatonta kauneutta. Simone on suunnitellut myös runsaan pukuvalikoiman. Tyylikästä, värimaailmaltaan hillittyä (paitsi ei Belizellä!) beigeä, mustaa, valkoista, eli ei mitään kasarilookia täällä. Nooh, ehkä kuitenkin hieman Harperin lasketteluhaalarissa. Paljon pieniä herkullisia yksityiskohtia, kuten toki lavastuksessakin. Saara Huuhtanen vastaa naamioinnista, ja ilohan näitä on katsella. On jotenkin virkistävää että leesiot on merkattu punasilla rukseilla eikä oikeasti maskeeraamalla läiskiä ihoon.
Ville Virtasen valot ja videot ovat molemmat isossa roolissa näyttämökuvan luomisessa. Valot luovat hienosti tilaa ja tilanjakoa. Videosuunnittelussa on ohjaaja ollut mukana myös.
Priorin näyt, kuten palava kirja, on toteutettu taitavasti. Ja sitten on joukkio muoveihin kääriytyneitä enkeleitä...
Bonusta myös siitä että representaatiota on todellakin mietitty tätä roolitettaessa, siitä iso kiitos.
Kyllä ne 80-luvun AIDS-asioiden käsittely on hyvin vielä mielessä, kaikkine homoruttoineen ja kuinka Jokke ja Timppa antoivat kasvot sairaudelle Suomessa. Tässäkin näytelmässä ihmisten asenteet, myös hoitohenkilökunnan, on aika hurjia ja surullisia. Myös ajoitus tässä USA:n presidentinvaalien alla on oivallinen, sitä Amerikka-juttua, ja myös kritiikkiä, on näytelmässä niin paljon. "Tää ei vaan oo hauraitten maa" sanoo Roy Amerikasta. Ja myös: "juristit on Amerikan ylipappeja". Niinpä.
Näytelmässä on toki myös rohkeahkoja seksikohtauksia, mutta sinällään hyvällä maulla tehtyjä, eikä mitään turhan roisia näy. Toki homofoobikot voivat järkyttyä jo siitä kun kaksi miestä suutelee, mutta ehkeivät he lähtökohtaisesti tule tämmöistä näytelmää edes katsomaan. Ja olihan tässä myös mielettömän hieno homodiskokohtaus (I am What I am), missä pukusuunnittelija Simone pääsee irrottelemaan fetissikuvastolla!
Onhan tämä teemoiltaan aika täyteen ahdettu näytelmä, ja muutenkin aikamoinen runsaudensarvi. Mutta silti niin jäsennelty ja koherentti teos. Loppu on kaikesta huolimatta toiveikas. Vaikka maailma on mätä paikka niin silti on toivoa, on rakkautta, on solidaarisuutta.
Kyllä Kansallisteatterin ja Wallgrenin Angels in America menee heittämällä vuoden parhainten esitysten joukkoon. Syyskauden näytökset on toki myyty loppuun, mutta onneksi tämä jatkaa Kansiksen ohjelmistossa myös keväällä. Näin vahva näytelmä kestää kyllä useammankin katselukerran, itsellä ainakin on uusinta suunnitelmissa.
Esityskuvien copyright Mitro Härkönen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti