1918 Teatteri taistelussa / Tampereen teatteri 27.1.2018

Tampereen teatterilla on hieman erilainen näkökulma vuoden 1918 tapahtumiin eli keskiössä on itse teatterirakennus! Ja kyllä se onkin monia kokenut, myös ennen ja jälkeen tuon vuoden. Anna-Elina Lyytikäinen on monesti eri lähteestä ammentaen kirjoittanut ja ohjannut teatterille kevään uutukaisen eli 1918 Teatteri taistelussa.

Liki kolmetuntinen esitys on kiinnostava kokeilu sikälikin että joka näytökseen myydään parikymmentä osallistavaa lippua. Eli nämä valitut kyörätään toisessa näytöksessä katsomosta näyttelijöiden matkaan, osaksi tapahtumia. Värvätään punakaartiin... Ja me ketkä jäämme penkeillemme saliin pääsemme osaksi tapahtumia videofeedin avulla. Tästä näkökulmasta lisää kun osallistun myöhemmin helmikuussa siihen porukkaan!

Historialliset faktat lienevät kaikki oikein eikä taiteellisia vapauksia varmaan ole kauheasti otettu. Tuomas Hoppu on ollut mukana historiallisena asiantuntijana varmistamassa tämän. Teatterin lisäksi välillä ollaan myös teknillisellä opistolla ja hotelli Hälläpyörässäkin. Melkein koko teatterin henkilökunta on valjastettu mukaan esitykseen, ja hieman lisämiehiä napattu TYK:in lukiostakin, 11 kappaletta. Sekä miehemme Venäjältä eli Ville Haapasalo. Myös teatterinjohtaja Reino Bragge on napattu lavalle, tietenkin teatterinjohtajan rooliin.

Monenlaista tarinaa, ihmiskohtaloa, juonenkäännettä ja tapahtumien taitekohtaa on saatu mahdutettua mukaan. Punapäällikkö Verner Lehtimäen (Martti Manninen) ja sairaanhoitaja Hellä Niemisen (Pia Piltz) romanssi, Insinööri Hagmanin (Arttu Ratinen) kohtalo kaupunkiin jäävänä ihmisenä, muonapomo Aadolf Ahon (Risto Korhonen) ja perheensä asema teatterin syövereissä (erityisesti Ahon sulkeminen lopussa pieneen honeeseen on aika karmaiseva). Ja erityisesti punapäällikkö Hugo Salmelan (Matti Hakulinen) kohtalo - ja tämän vaimon kirje mikä vaimoa näyttelevän Elisa Piispasen lukiessa saa itkun silmäkulmaan. Monessa muussakin kohtaa esitystä tulee pala kurkkuun. Varsinkin nämä aidot kirjeet mitkä ohjaaja halusi säilyttää mukana teoksessa tekevät ison säväyksen. koskettavin niistä on toisen näytöksen alussa Mettäsen Ellan lukema kirje punakaartin tytöltä ystävälleen. Niisk!

Esitys oli monellakin tavalla kiinnostava. Marjatta Kuivaston lavastus ulottuu muuallekin taloon kuin vaan näyttämölle (myös ilmaan!) ja sadan vuoden takainen teatteritalo ihan oikeasti herää henkiin. paljon pieniä kivoja yksityiskohtia kuten vaikkapa kalteva pieni erillislava missä insinööri sisarineen lukee lehteä.

Sen lisäksi että henkilökunta narikassa, kahvilassa jne on ajan hengen mukaan sonnustautunut, niin myös opastekyltit, käsiohjelma (siitä erikoisbonus) ja muukin on mietitty pieteetillä. Teatterin edustalla ensi-iltayleisöä tervehtii myös kaksi suomenheppaa punakaartilaisten hoitajiensa kanssa. Ja sekin että koko teatteri oli (melkein) riisuttu ulkopuolisista mainoslakanoistaankin. Kymmenen pistettä näistä kaikista talolle! Myös Mari Pajulan pukusuunnittelu on ilo silmälle. On univormuja ja resuisia kaartilaisia ja monenlaisia vaateparsia sadan vuoden takaa. Suomifilmimäistä estetiikkaa on kyllä useammassa kohdassa.

    

Koska lavalla on porukkaa kuin pipoa niin joukkoon mahtuu paljon loistavia roolisuorituksia. Jukka Leisti niljakkaana esikuntapäällikkö Hyrskymurtona on oivallinen ja turku-aksentti sujuu kuin vettä vaan. Koko näytelmän venäjää posmottava Haapasalo sopii oivallisesti venäläiseksi Bulatseliksi. Myös Mari Turusen Soosi-Hanna on aika rempseä hahmo, mutta riipii hänen kostonsa kun loppu on jo lähellä. Olin muuten ensi-iltapäivänä aiemmin Tampere-talossa kuuntelemassa kiinnostavaa paneelikeskustelua. Sirkku Peltola ja Ansku Lyytikäinen pohtivat ketkä henkilöhahmot löytyvät kummankin ohjaamasta esityksestä. Soosi-Hanna on TTT:n Tytöissä nimellä Juuhanna. Sitten on myös Hyrskymurto (Tytöissä nimellä Hyrsky), ja Marttakin on mukana (Tytöissä yksi päähenkilöistä, tässä vain mainittuna), ja punapäällikkö Verner Lehtimäki (ilman sukunimeään Tytöissä). Oikeastaan aika vähän.

Oma lukunsa on todella loistelias videosuunnittelu. Joonas Tikkanen on ryhmineen tehnyt näitä pätkiä jo aikaa sitten, koska materiaalia on kuvattu paljon muuallakin kuin teatterissa. Näemme kuinka risti putoaa Tuomiokirkon katolta, miten tamperelaiset laskevat pulkkamäkeä ja miten lopussa sairaanhoitaja juoksee Hämeensiltaa pitkin valkoista lippua heiluttaen. Näin olleen uusia näkökulmia saadaan mukaan kerrontaan. Hienot on projisoinnit! On myös mukava katsoa kun korvat eivät halkea paukkeesta ja jytinästä, vaikka on sota ja ympärillä ammutaan ja räjähdellään. Muutenkin Ivan Bavardin ja Jaakko Virmavirran äänisuunnittelu on miellyttävää korville. Valojakin on käytetty sopivasti, punaisten lisäksi muitakin värejä on löytynyt Raimo Salmen ja Tuomas Vartolan työkalupakista.

Opin taas paljon lisää ja esitys avasi paljon uusia näkökulmia sekä sisällissotaan että Tampereen historiaan. Ja miten huonoa tiedonkulku silloin oli. Pitkälti oltiin huhujen varassa, varsinkin piiritetyssä Tampereella. Mistä sinne nyt olisivat uutiset kulkeutuneetkaan. Ei ihme että ulkomaailmassa saattoivat taistella niin tiikerit kuin kiinalaisetkin. Ihmisten tunteet, epätoivo ja ahdistus tulivat kyllä hyvin esille näyttelijöiden tulkinnassa. Viinalla lotrattiin paljon, ehkä se auttoi turruttamaan tuskaa. Mutta onhan tässä esityksessä hieman huumoriakin. Antti Tiensuun tulkitsema (!) Bulatselin piipittävä-ääninen tulkki on hersyvä hahmo ja kyllä se Soosi-Hanna kaupantekoineen hymyilyttää myös kovasti. Mutta komediaa kaipaaville suosittelen samassa talossa pyörivää Näytelmää joka menee pieleen ennemmin. Kyllä tämä on draamaa ja vakavaa sellaista.

Ennen esitystä kahvioon kerääntyneet katsojat pääsivät todistamaan miten punakaartilaiset ja muutamat muutkin laittoivat jalalla koreasti viulun ja haitarin säestyksellä - pienen pätkän vauhdista voit katsoa täältä! Ja lopussa taas ala-aulassa kuultiin miesnelikon (Hakulinen, Ratinen, Manninen, Leisti) Finlandia antaumuksella.

1918 Teatteri taistelussa ensi-ilta oli sisällissodan syttymispäivänä 27.1. ja viimeinen esitys Tampereen teatterilla nähdään 5.4. - sodan loppumisen aattona. Lippuja on vielä saatavilla, mutta aika vähiin ovat käyneet. Vahva suositus kyllä tälle. Hieman erilainen, mutta varsin toimiva esitys. Tuo sodan ja ihmiskohtalot todellakin iholle.



Esityskuvien copyright Heikki Järvinen, muut omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kahdeksantoista / TYK & Tampereen teatteri 27.1.2018

Lisää esityksiä vuoden 1918 tapahtumista, ei tämä riitä vielä mihinkään! Kun nyt kerran oli Frenckellin näyttämöllä tilaa ja koko henkilökunta kiinni päänäyttämöllä niin Tampereen yhteiskoulun lukio ja Tampereen teatteri toteuttivat tämän musiikkipitoisen Kahdeksantoista -esityksen kimpassa. Onneksi tykkiläiset innostuivat teatterin ehdotuksesta, ja tuloksista saivat katsojat nauttia muutaman esityksen verran. Viimeinen esitys oli tosin jo eilen, että harmi jos et nähnyt. Sillä kyllä tämä toi taas oman kivan lisänsä tähän Tampereen kevän 1918 tapahtumista kertoviin esityksiin.

Kahdeksantoista on raikas ja energinen! Lavalla nähdään iso joukko nuoria naisia ja orkesterissa toinen mokoma (kaksi miespuolista soittajaa taisi olla mukana). Tyttöenergiaa siis! Osa tästä porukasta laulaa myös Nuorisokuoro Sympaatin riveissä, ja kun nämä esitykset loppuvat, siirtyvät TTT:n Tytöt 1918-musikaaliin lopun kuorokohtaukseen. Samaan aikaan TYK:in pojista aika moni esiintyy 1918 Teatteri taistelussa -näytelmässä. Loistavia tilaisuuksia päästä koulusta suurille näyttämöille esiintymään. Ja suurilla näyttämöillä osa näistäkin esiintyjistä nähdään jatkossakin, meinaan sen verran vakuuttavaa menoa lavalla oli.

Koulun opettajat ja oppilaat ovat yhdessä ideoineet, säveltäneet, koreografioineet ja harjoitelleet (yhdessä Tampereen teatterin ammattilaisten kanssa) esityksen. Opettajista Jyri Siimes ohjaa, Leena Puonto vastaa musiikista, Marjo Puro koreografioista (varsinkin huivitanssi oli hieno) ja Vuokko Tolonen käsikirjoituksesta, yhdessä 8 oppilaan kanssa. Ei kaikki musiikki toki ole omaa, koska mukana on monenlaisia klassikkoja Tuu tuu tupakkarullasta Kaj Chydeniuksen loistavaan Agit Prop-sävellykseen Kisällittäret. Bändiläisistä löytyy monta taitavaa säveltäjää. Koko kymmenhenkinen bändi soittaa ohuen verhon takana ja monipuolista on musiikki. Hip hop / rap ei minuun iske, mutta sopii kyllä tähän esitykseen hyvin. Sen uho ja raaka energia välittää viestiä hyvin katsomoon.

Nyt ollaan tiukasti kiinni nykyajassa, nuorten naisten maailmassa. Vastentahtoisesti koottu ryhmä joutuu tekemään esitelmää vuoden 1918 tapahtumista, ja apuna heillä on vanha päiväkirja. Tapahtumat sadan vuoden takaa muuttuvatkin eläviksi ja pääsemme kurkistamaan mitä nuorten naisten elämässä tapahtui siihen aikaan. Samanlaista ja silti niin erilaista. Syömishäiriöitä ja ulkonäköpaineita oli varmasti myös vuonna 1918, tosin hieman erilaisessa kontekstissa kuin nykyään. Toiseuden teemat ovat kyllä aina iättömiä. Kuka kuuluu joukkoon ja kuka ei? Millä perusteella toisia (tyttöjä) syrjitään.

Nykynuorten kieli, musiikki ja vaatteet ovat ehkä sellaista mistä olen hieman vieraantunut, johtuen siitä ettei omia lapsia ole ja siskojenkin neljä tyttöä ovat kaikki jo yli parikymppisiä. Eli tämä toimi vanhemmalle täti-ihmisellekin hyvänä katsauksena teinityttöjen maailmaan. Enemmän silti kuitenkin pidin näistä historiaosuuksista. Ne oli hyvin tehty ja toteutettu, ja yksityiskohdat mietittyjä. Välillä ei uskoisi että nämä samat ihmiset näyttelevät tämän päivän nuoria ja vuoden 1918 nuoria. Taitavaa työtä siis.

Yksittäisistä esiintyjistä minun silmiini eniten esille nousivat Saija Nygårdin avoimesti rasistinen Hilma, Oona Virolaisen ylipirtsakan hupsu opettaja, Iiris Niemisen syömishäiriöinen Sanni, Liina Jämsän sovitteleva Amira ja Iida Hurstin reipasotteinen Camilla. Ja sitten on vielä vuoden 1918 naiskaartilaisista räväkkä Helmi,jota tulkitsee upeasti Aleksiina Marttala. Ehkä esityksen varmimpia roolisuorituksia oli tämä.

Hetkittäin dialogi oli kliseistä ja ennalta-arvattavaa, ja henkilöhahmotkin karikatyyrimäisiä. Ja kaikki eivät ole esiintyjinä ihan niin varmoja tai loistavia laulajia. Mutta sellainen tuoreus ja tekemisen palo on meiningissä, että tämmöiset asiat antaa kyllä anteeksi. Hyvä tytöt!


Kuvien copyright Eerika Malkamäki
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Tytöt 1918 / Tampereen työväen teatteri 25.1.2018

Päällimmäisenä ajatus: Tampereen työväen teatterin naiset osaavat laulaa. Herranjestas miten ne laulavat!! Eriikka Väliahde, Suvi-Sini Peltola, Petra Ahola, Emmi Kaislakari, Petra Karjalainen. Kun nämä leidit aukaisevat suunsa, niin katsoja tipahtaa penkiltä. Väittäisin että Suomen paras musikaaliensemble on tässä.

Tulin juuri kotiin Sirkku Peltolan käsikirjoittaman ja ohjaaman uutuusmusikaali Tytöt 1918 ensi-illasta. Olo on voipunut, hämmentynyt, surumielinen, ja sanalla sanoen aika sekava. Mitä tästä kolmituntisesta spektaakkelista voisin sanoa? Tätä on odotettu kauan ja hartaasti, maistiaisia kuultu ensimmäisen kerran jo aikaa sitten. Paljon odotin, paljon sain - mutta ihan erilaista mitä oikeastaan luulin saavani.

Kaikki on suurta ja mahtavaa, paitsi pieni ihminen Tampereella. Nämä tavalliset tehtaan tytöt, pumpulilikat, ja työmiehet, suutarit, ompelijattaret, hevoskuskit ja muut. Tulevat vedetyiksi mukaan, paremman elämän, paremman päiväpalkan, paremman ruuan, toivon ja tulevaisuuden takia. Kuka mistäkin syystä. Tämä on musikaali ja kertomus ennenkaikkea naisista. Erilaisista taustoista tulevista, mutta lopulta naiskaartiin liittyvistä.

Eeva Kontu on tehnyt loistavaa musiikkia aiemminkin, ja niin tekee nytkin. Tykkäisin vielä enemmän jos tykkäisin hiphop/rap-tyylisestä. Mutta kun se on niitä harvoja musiikkigenrejä (reggaen ohella) mistä mä oikeasti en tykkää lainkaan. Onneksi tässä oli muunkinlaista kamaa. Yksi sellainen Popeda-henkinen manserockrypistus (Minkä irti saa), voimaballadeja (kuten vaikka Lumen paino), upeita musikaalibiisejä (Sadan vuoden päästä, Housut), ja muuten vaan biisejä mistä tykkäsin (Kumoon, Punalikan kihlat). Ja sitten niitä mitkä ei ihan kolahtaneet. Mystisesti Kun jumala jätti Tampereen kuulostaa paikoitellen hyvin samalta kuin Viita 1949-musikaalin biisi Liian lähellä maata. Mutta kyllä näitä kuuntelee, toisista tykkää enemmän, toisista vähemmän. Jotenkin näin musikaali Hamiltonin jälkimainingeissa en kuitenkaan voi välttyä joltain samankaltaisuuksilta, vaikkei musiikki niin samanlaista olekaan. Ehkä se on se hiphop-tyyli? Tytöt 1918-maistiaisina kannattaa kuunnella Lumen paino ja Sankarihautajaiset.

Heikki Salon lyriikat sen sijaan. Ymmärrän että rap/hiphop-musiikissa riimit ovat ehkä vieläkin oleellisemmat kuin normaalissa musikaalimusiikissa. Ja Salo on hirmuisen hyvä lyriikoiden kirjoittaja, on ollut sitä jo vuosikymmeniä. Mutta silti riimit eivät aina toimineet, ainakaan joka biisissä. Vähän naiiveja, myötähäpeääkin aiheuttavia. Odotin että myös biisien sanoituksissa nämä naiset olisivat olleet kaiken keskiössä. No ovathan he, mutta jotenkin liikaa miesnäkökulmaa sanoituksissa silti on. Pitäisi kuulla uudelleen pelkkää musiikkia ja sanoja tarkempaan analyysiin.

Koko musikaali alkaa tyttöjen esittelyllä - kukin pukee lavalla olleen vaatemytyn päälleen ja kertoo nimensä, ikänsä ja mahdollisen kuolintapansa. Heti kättelyssä kerrotaan siis loppuratkaisut; eipä tartte miettiä esityksen aikana, että miten kullekin henkilölle mahtaa lopuksi käydä. Paljastus: suurimmalle osalle näistä meidän päähenkilöistä käy huonosti, tai vielä huonommin. Mutta kun esityksen pääaiheena on punaisten naiskaarti ja sisällissota, niin ei sitä mitään ruusuisia loppuja voi kukaan odottaakaan. Siis että kaikki nämä päähenkilöt jäisivät henkiin ja sulhotkin palaisivat terveinä rintamalta. Vaikka tässä on sellainen eskapismi-kohtaus, kun Aaltosen kenkätehtaalta löytyy punaiset pikkukengät, ja Rauha haaveilee ihanista kesähäistään sulhasensa Villen kanssa. Seuraa unenomainen irrallinen tanssinumerokohtaus (Suvihäät), jossa vaaleanpunaiset hattarapilvet ja ilotulitukset säkenöivät kilpaa ylisöpöjen kukkamekkojen kanssa. Pakoa arjesta, pakoa sodasta, pakoa kaikesta.

Tavallaan ymmärrän alkuratkaisun, ja ehdin jo suurimman osan unohtaakin eli sikäli kaikkien kohtalot tulevat yllättäen. Mutta tulee silti mieleen, että en minä dekkareistakaan lue loppuratkaisua koskaan ensimmäisenä. No joo, ei tämä ole dekkari mutta silti.

Lavalla on porukkaa, herranjee miten paljon. Toisaalta TTT:n suuri näyttämö on nimensä mukainen, joten kyllä sinne väkeä mahtuu. Emmi Kaislakari on loistava Rauha, hyvin naiivi ja nuori ja sinisilmäinen. Rauha ei liity housukaartiin, kuin vasta loppumetreillä. Emmin ääni ja lavakarisma ovat ihan omaa luokkaansa, ja taaskin saatoin ihastuksesta mykkyrällä ihailla hänen työtään. Välillä olisi tehnyt mieli huutaa katsomosta että älä ole niin lapsellinen! Toinen ikisuosikkini on Eriikka Väliahde. Tämän Martta on järkevä, jämäkkä ja pitää tunteensa kurissa. Taas kerran hienoa työtä.

Yksi kiinnostavimmista henkilöistä on Sigrid (Siikri), jota nuori nätyläinen Marketta Tikkanen antaumuksella tulkitsee. Sigridin tarina on kirjasta poiketen siirretty Valkeakoskelta Tampereelle, osaksi tätä muuta porukkaa. Sigrid on alussa voimakastahtoisen äitinsä jyräämä, niin joota hokeva ujo rassukka, mutta kyllä sieltä lopuksi jämäkkyyttä löytyy. Yhdessä vaiheessa Sigrid ja Lempi menevät kovistelemaan tehtaanjohtaja Vikströmiä, mutta sitten se kosto ei tunnukaan miltään. Sigrid pelkää omaa vihaansa. Tarinan edetessä Sigrid kasvaa ja kehittyy - ja lopulta menettää toivonsa. Mutta enää hän ei nöyrry ja alistu, ei edes vankileirillä.

Petra Aholan Lempi on myös yksi päätytöistä, ja hieno roolisuoritus on myös tämä. Suvi-Sini Peltola on ompelustaitoinen Olka, jolla on ajateltavana myös pieni poikansa; venäläisen miehen kanssa saatu. Räväkkyyttä löytyy myös Olkasta. Oivallinen Petra Karjalainen on topakka Hilma, komentajaksikin ylennetty. Ja sitten on rempseä Juuhanna (Kaisa Hela), jolla on ehkä hieman muita löyhempi moraali. Kyllähän sitä naiskaartilaisiin mahtui monenlaisia naisia, myös tämänlaisia. Myös Miia Selin tekee hienon roolityön Sigridin uskonnollisena ja aika kamalanakin äitinä. Muistan miten kirjassa (tämähän pohjautuu Anneli Kannon hienoon romaaniin Veriruusut) vihasin koko naista, mutta oman aikansa kasvatti tämäkin toki on. Lisäksi pitää mainita Heidi Kiviharjun Lydia, joka toimii komppanian kirjurina ja vastaa yhdestä yllätysmomentista sodan jo loputtua.

Näiden tyttöjen elämä on ankeaa, epäreilua ja kovaa raatamista, mutta myös iloa ja pienistä asioista nauttimista. Samanlaisia ajatuksia siellä on kuin tämänpäivän teinitytöillä. Poikia, vaatteita, uusia kenkiä. Sen sijaan ahtaasti asuminen, ainainen nälkä, syöpäläiset ja köyhyys sekä fyysisesti raskas työ eivät ehkä resonoi ihan jokaiselle nykykatsojalle, niille nuoremmille ainakaan. Siksikin tämä on tärkeä teos - tuodaan ne sadan vuoden takaiset tapahtumat nykykatsojalle, ja nykynuorelle. Veikkaan että erityisesti nuoret katsojat tämän musikaalin löytävät.

Miesroolejakin on, tottahan toki, vaikka tämä musikaali naisista kertookin. Olisi kyllä ollut ihan mielenkiintoista nähdä esitys kokonaan ilman miehiä, mutta ehkä se olisi sodasta kertovasta teoksessa liikaa. Tai ainakin liikaa toivottua. Vaikka ei se sota tässä kuitenkaan ainoa teema ole. Tavallisten tyttöjen unelmista, haaveista, elämästä, toiveista tässä kerrotaan. Ajankohta nyt sattuu olemaan kevät 1918 ja paikkana Tampere.

     

Kolme tuntia on aika pitkä aika, ja varsinkin liki koko toisen näytöksen kestävä taistelu on ehkä hieman liian pitkitetty. Huomasin vasta esityksen jälkeen, että jaossa olisi ollut korvatulppia. Edempänä istuville varmaan ihan tarpeen, koska kasirivilläkin melkein olisi tarvittu. Ehkä Kalle Nytorpin äänisuunnittelussa voisi taisteluääniä hieman vaientaa - kyllä se viesti menee perille ilman katsojien kuulovaurioitakin. Lisäksi strobovaloja tulee taistelussa jatkuvalla syötöllä, niin että yhtään migreeniin taipuvat ihmiset saavat olla varuillaan. Useamman ennakkojan katsoneen olen kuullut saaneen päänsäryn tämän jälkeen. Sinällään kyllä Eero Auvisen valosuunnittelu on hienoa katseltavaa, eikä onneksi lankea pelkkien punaisten valojen käyttöön, mikä olisi kovin helppo ratkaisu. Auvinen on suunnitellut myös välillä aika päällekäyvät videoprojisoinnit. Niistä tuli välillä mieleen niin Pink Floydin The Wall elokuva (marssivat aseet) kuin neuvostohenkiset propagandajulisteet. Välillä ehkä olisin keskittynyt enemmän itse näyttämön tapahtumiin kuin vahvoihin projisointeihin.

Joonas Mikkilän kapellimestaroima 7-henkinen bändi on tällä kertaa soittamassa yläilmoissa eli lavan vasemmalle puolelle viritetyllä korkealla parvekkeella. Perinteisen livemusiikin lisäksi kuulemme myös osan valmiiksi ohjelmoituja juttuja ja efektejä tietokoneelta. Hyvin soitto sujuu! Ja tästä musiikista on tulossa myös tallennetta, myös CD:nä, eli kuuntelu jatkuu kotioloissa. Tälle mä nostan erityisesti hattua, että kun tehdään kotimainen uusi musikaali, niin sitä (tai ainakin parhaita paloja) on mahdollista kuulla myös jälkikäteen. Ja vaikken ihan kaikesta musiikista pitänytkään niin haluan silti kuunnella tätä ilman näyttämön tapahtumia. Keskittyä pelkästään siihen musiikkiin. Onneksi se on keväämmällä mahdollista.

Lavastus oli aika mestarillista vanhalta konkarilta Hannu Lindholmilta. Isot vanhat valokuvat vanhoista puutaloista saivat uuden elämän valtavissa liikuteltavissa seinäelementeissä. Muutenkin vanhoja valokuvia on käytetty esityksessä kivasti. Erityisesti Finlaysonin valtavan kutomosalin kuvan intregoiminen osaksi esitystä toimii loistavasti. Ja Aaltosen kenkätehdas! Tykkäsin kauheasti myös vanhojen erimaalaisten sotarekrytointijulisteiden kavalkadista! Marjo Kuuselan koreografiat istuvat saumattomasti tähän isoon sakkiin. Taitavia tanssikuvioita ja monipuolista liikettä. Ja monenlaista liikettä.

Muutoin esiintyjien vaatteet ovat aika värittömiä, siis sinertävää, harmaata, ruskeaa, mutta Rauhan punainen villatakki pistää iloisesti silmään. Ja toki kesähäätanssiaiskohtauksessa pukusuunnittelija Marjaana Mutanen saa irrotella ihan kunnolla. Muutoinhan univormut ja tehtaantyttöjen vaatimattomat kuosit noudattelevat sadan vuoden takaista vaatetilannetta hyvin. Valkoiset aluspaidat naiskaartilaisilla kuin kuorolaisillakin tuovat kontrastia siihen muuten aika tasaiseen värimassaan.

Punaista väriä käytetään kyllä hyvänä tehokeinona niin valoissa, vaatteissa kuin taustakuvituksessakin. Toimii.

Tytöt 1918 on täynnä energiaa, vimmaa ja vauhtia. Tapahtumat vyöryvät katsomoon. Silti näiden tyttöjen kohtalot jättivät minut hieman välinpitämättömäksi. En tuntenut heitä kohtaan empatiaa, kiintymystä tai pelkoa, kuten monesti esityksissä tunnen. En tiedä oliko se ongelma tarinassa vai ohjauksissa vai kenties molemmissa. He eivät herättäneet minussa siis sen suurempia tunteita.

Paitsi lopussa. Viimeisenä biisinä kuultava Sadan vuoden päästä on se minkä tästä musikaalista kuulin ensimmäisenä, viime toukokuun pressitilaisuudessa. Hieno biisi silloin ja hieno biisi nyt. Ja se tapa millä tämä on lavalla toteutettu, upean Nuorisokuoro Sympaatin kanssa, saa vieläkin kylmät väreet selkäpiihin ja tipan silmään. Tämä oli se mitä odotin, ja onneksi lopuksi sen sain. Toisaalta olisin halunnut hihkua ja itkeä ja fiilistellä mukana täysillä koko kolmituntisen, mutta nyt tyydyin vain katsomaan tapahtumia rauhallisena penkiltäni. Paitsi tässä lopussa.

Hattua nostan työryhmälle. Tämä musikaali on ollut valtava voimanponnistus ja pitkäaikaisen työn tulos. Ei ollut ihan sitä mitä odotin, mutta haluan silti nähdä tämän uudelleen.


Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Photo Sapiens / Musiikkiteatteri NYT, Kapsäkki 24.1.2018

Keltaiset ämpärit ovat palanneet!

Pakko oli mennä katsomaan uudelleen tämä Musiikkiteatteri NYTläisten mainio Photo Sapiens. Miksikö? Koska viime kevään esityksestä on jo aikaa, ja tää on täynnä loistavia biisejä ja hyvä show kaiken kaikkiaan. Joten kun mahdollisuus (hieman kalenteria järkkäämällä toki) koitti, niin eikun Helsinkiin ja mahtavaan musiikkiteatteritalo Kapsäkkiin iltaa viettämään. Bonushoukuttimena uusi biisi eli extended-esitys!

NYTläiset ovat kiertäneet Suomea tämän show'n kanssa pitkin vuotta, ja nyt oli Helsingin vuoro. Nämä kaksi esitystä Kapsäkissä ovat toivon mukaan menestys ja esitysmahdollisuuksia aukeaa tämän myötä lisääkin. Heidän joulushow'nsa Vain Jouluelämää oli myös kiva, mutta ei kyllä yltänyt samanlaisiin sfääreihin kuin Photo Sapiens. Vain yksi voi olla ensimmäinen.

Ja kummasti tämä viihdyttää edelleenkin! Petteri Hautala on jäänyt porukasta pois jonnekin (harmi) - toivottavasti vain tilapäisesti, mutta tilalle on saapunut Linda Hämäläinen, joten plussan puolella ollaan. Tämä viisikko on NIIN laulutaitoista että oksat pois. Parasta toki myös kun kaikki biisit ovat itsetehtyjä - eli laulamisen, soittamisen ja esiintymisen lisäksi biisinteko sujuu kuin vettä vaan. Kaikilta.

Loppupuolelle sujautettu uusi Filosofian lisensiaatti on saanut sanoituksensa internetistä (kuten edelleen loistava lastenohjelma-tyylinen Möksötysmörköjen marssikin). Ja huvittihan sekin tarina, vaikka aika karmaisevan tyly olikin. Todellisuus on usein tarua ihmeellisempää, varsinkin internetin syövereistä kaivetut (tosi)jutut.

"Elektroniset napanuoramme" visusti suljettuina pääsee sukeltamaan syvälle esityksen teemoihin. Kännykkäriippuvuutta käsitellään moneltaa eri kantilta. Surkuhupaisaa, traagistakin, mutta helkkarin hauskaa. Kauneustangossa Panu Kangas soittaa selloa - ja analysoi hulvattomasti nyky-ihmisen ulkonäköpaineita. Nämä biisit on ihanan monipuolisia. Löytyy voimaballadeja kuten Eksyksissä Ilmalassa (riipaisevasti Anni Kajoksen tulkitsemana) ja räkäpunkkia (Paska kiertää ympyrää), musikaalihenkisiä ja tangoa ja vaikka mitä. Tänään se päivä on, jonka kuoro-osuudet tuovat mieleen Ultra Bran ja teksti käsittelee jatkuvaa elektronisten laitteiden varustelukierrettämme. Ämpäreitä upeasti lyömäsoittimina hyödyntävä Tipat on mahtava. Entäpä sitten Urban Serenade (kaunis on yö) nettideittailun karikoista.

Liki joka biisiä säestää (ja toimii muutenkin oleellisena osana esitystä) loistava pianovirtuoosi Matti Hussi. Bravo!

Kyllä muukin yleisö tuntui viihtyvän oikein hyvin. Huomenna perjantaina 26.1. on vielä toinen veto Kapsäkissä, ja sitten minne lie käy NYTläisten tie. Ainakin keväällä levytysstudioon, sillä biiseistä (ainakin osasta) on luvassa jonkunlainen taltiointi! Jee, toiveitamme on siis kuultu! Mutta levytystä odotellessa, menkää katsomaan tämä Kapsäkkiin, tai tulevaisuudessa mihin tahansa. Tälle sakille vain taivas on rajana.

Mutta mikä noiden keltaisten ämpärien tarkoitus on? Se kannattaa käydä itse tsekkaamassa!

Lämmin kiitos taas kerran Panu Kangas, Anni Kajos, Linda Hämäläinen, Sini Koivuniemi ja Petri Knuuttila. Te olette ihan parhaita!


Ämpärikuvan otin itse, ryhmäkuvän Panu Kangas.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Julius Caesar / Bridge Theatre 20.1.2018

Mulla on sellainen epävirallinen tavoite elämässä. Tai haave ehkä ennemminkin. Nimittäin nähdä kaikki Shakespearen näytelmät lavalla joskus, jossain muodossa. Julius Caesar kuuluu niihin mitä en ole koskaan onnistunut ennen näkemään. Siinäpä tarpeeksi houkutinta siis mennä katsomaan lokakuussa avattuun Nick Hytnerin ja Nick Starrin Bridge Theatreen tätä ensiksimainitun herran ohjausta.

Lisähoukuttimena tietysti Brutuksen roolissa nähtävä Ben Whishaw.

Hytner luotsasi National Theatrea vuosikaudet ja teki sinne monta kehuttua ja kiiteltyä Shakespeare-ohjaustakin. Jostain syystä hän ei ole koskaan ohjannut Julius Caesaria, vaikka kuulemma pitää kovasti sen katselemisesta. Joten nyt sitten ihan omassa teatterissaan JC nähdään, jo heti toisena ohjelmistossa. Young Marx aloitti lokakuussa teatterin taipaleen. Se nähtiin myös NT Live:ssä eli elokuvateatterien hämyssä. Toivottavasti myös Julius Ceasarkin tulee Suomeen keväämmällä (Briteissä se nähdään 22.3.). Hytner on siis pitänyt yllä hyvät välit NT Live porukoihin, kun heti kaksi ensimmäistä ohjaustaan uudessakin paikassa on päässyt mukaan.

Mutta ensin livekokemus. Yleensä kaikki on hienompaa paikan päällä. Ja tässä tapauksessa varsinkin siinä lavan reunalla. Nimittäin tässä tuotannossa ei ole lainkaan perinteistä permanto-osuutta katsomossa, ainoastaan seisomapaikkoja. Istumakatsomot kiertävät kyllä areenaa reunoilla. Otin 25 punnan hintaisen seisomapaikan, koska mikä ettei. Kun liput tulivat myyntiin, ei ollut tarkempaa kuvaa miten homma toimii, miten pitkä näytelmä on tai muutakaan. Mutta hommahan toimi siten että ensinnäkin takit ja laukut piti jättää narikkaan (lontoolaisissa teattereissa harva jättää esim. takkejaan minnekään, vaan vie ne paikalleen mukanaan. Viime aikoina moni teatteri on kuitenkin alkanut vaatia isompien kassien jättämistä narikkaan). Kun kävelin sisään saliin niin siellä juuri bändi viritteli soittimiaan ison tilan keskellä olevalla lavalla. Tämä oli ehkä parikymmentä minuuttia vaille esitysajan.

Alue oli kuin mikä tahansa rokkifestari - tai ehkäpä amerikkalaishenkinen poliittinen tilaisuus. Paikalla kierteli myyntikärryjä ja sai ostaa pähkinöitä, lippiksiä ja t-paitoja, kaljaa... Kaikki Julius Caesarin kannatustuotteita. Valitettavasti mulla ei ollut mitään mukana, koska lompakot ja muut jäi sinne kassiin. Sain lirkuteltua lipuntarkastajalta luvan pujahtaa takaisin, kävin hakemassa kympin setelin ja palasin. Vain kuullakseni että heille ei käy käteinen, ainoastaan kortti (olisitpa kertonut siitä kun kyselin paitojen hintoja). Onneksi viisi puntaa maksavia kamppis t-paitoja oli muutama kappale myynnissä myös aulan käsiohjelmamyyjällä pois lähtiessä.

Näyttelijöistä koostuva bändi veteli sekalaisia biisejä parikymmentä minuuttia, Eye of the Tiger, We're Not Gonna take it... Samalla jaettiin lentolehtisiä ja muuta vaalimainossälää. Sitten bändi lopetti ja lavalle saapui itse pääkiho eli Julius Caesar (David Calder), turvamiesten raivatessa tilaa keskellemme. Me seisovat katsojat saimme vaeltaa vapaasti isossa tilassa ja "turvamiehet" ja henkilökunta meitä sitten ohjaili aina sen mukaan mihin tarvittiin tilaa lattiasta nouseville lavaelementeille tai kulkeville näyttelijöille. Välillä näyttelijät soluttautuivat joukkoomme huudellen sieltä kommentteja tai iskulauseita. Tässä todellakin tunsi olevansa mukana näytelmässä ihan eri tavalla kuin normaalisti katsomossa istumalla. Vaikka tämä oli ensimmäinen ennakko, niin yllättävän hyvin yleisön siirtelyt ja muut sujuivat. Välillä saattoi vaikka verkkareissaan ohi hölkkäävä Mark Antony (David Morrissey) kätellä tai läpsäistä olalle. Ja tarpeeksi lähellä jos oli, niin hiki, kuola tai veri saattoi kyllä roiskua päällesi.

Yleisöllä oli aktiivinen rooli monessakin paikassa. JC:n hautajaisissa meille jaeltiin valkoisia kukkia ja surureunuksisia julisteita, ja yhdessä kohtaa siirsimme valtavaa punaista kangasta ylitsemme.

Nyt ei olla toogissa ja sandaaleissa vaan tiukasti nykyajassa. Vaatteet ovat siis sen mukaiset ja murha-asekin on vaihtunut tikarista pistooliin, itse asiassa useampaan. Koko casting on aika mielenkiintoinen. Moni miesrooli on naisen esittämä, esimerkiksi Michelle Fairley on Caius Cassidus ja Adjoa Andoh Casca, salaliittolaisia kummatkin. Valkoisten näyttelijöiden joukossa on huomattavan moni muunkin värinen. Hyvä näin.

Julius Caesar nähdään tyrannimaisena tyyppinä ja Hytner on luonut hänestä hieman trumpmaisen, hyvin populistisen hahmon. Siksipä juuri Marcus Brutus (Ben Whishaw) kätyreineen suunnittelee ja toteuttaa salamurhan. No, ei ehkä fiksusti tehty ja siitä seuraavat ankarat taistelut. Tyrannin jälkeen voi aina tulla valtaan joku vielä pahempi. Tässä vaiheessa korvatulpat saattaisivat olla tarpeen, ainakin jos sattuu seisomaan taistelujen ytimessä. Meteli, välkkyvät valot ja päälle tippuvat laastit (?) ovat aika intensiivinen kokemus. Äänitehosteet ovat kyllä kautta koko näytelmän aika kovalla.

Bunny Christien suunnittelema lavastus ansaitsee erikoismaininnan. Kun ei kiinteää ja yhtä lavaa ole lainkaan, vain erikokoisia elementtejä, jotka nousevat ja laskevat lattiasta, eri korkuisiksi, ja eri kokoisiksi paloiksi. Siihen sitten henkilökunta kantaa sieltä yleisömeren halki tarvittavia huonekaluja tai tarvikkeita. Todella sujuvasti ja huomaamatta, ainakin sieltä lattiatasolta katsoen. Katsoja voi valita änkeääkö eturiviin, vai siirtyykä vaikka nojailemaan seinustoille ja tarkkailee hieman kauempaa. Ensimmäisessä ennakossa kesto oli 2 tuntia ja vartin, ilman väliaikaa. Selkä tuli seisomisesta hieman kipeäksi, vaikka kävelinkin ympäriinsä hieman loppua kohti, ja välillä kävin nojailemassa seiniin.

Mainontaa metroasemalla

Esiintyjät olivat kaikki oikein mainioita. Calder setämäinen ja leppoisa, mutta jotenkin lipevä Julius Caesar. Omahyväisenä miehenä hän ei usko ennustajan (mainio kylttejä kantava pummityyppi, joka yleisön joukosta huutelee) varoituksia Beware the ides of March! Ei usko hän vaimonsakaan aneluja olla menemättä ko. päivänä minnekään. Päivä jolloin velat maksetaan... miten symbolinen päivä salamurhalle! Aina kovin karismaattinen Morrissey oli sporttinen ja menevä, ja piti loistavan monologin Ceasarin hautajaisissa. Friends, Romans, countrymen, lend me your ears - siinä oli väkevyyttä. Monet näyttelijöistä vetivät useita pienempiä rooleja. Ja sitten on tietysti aina loistava Ben Whishaw. Viimeisin teatteriroolinsa oli aika... erikoisessa näytelmässä (Against viime syksynä Almeidassa), joten oli mahtavaa nähdä miestä tekemässä kunnon perinteinen iso rooli. Vaikka ei sillä tavalla perinteinen kun Brutus on totuttu näkemään. Whishaw'n Brutus on kirjojen parissa viihtyvä, hieman nörtähtävä älykkö, ja epävarmankin oloinen mies. Tuntuu että muut kapinalliset, Cassidus ja Casca etunenässä, saavat puheillaan Brutuksen päätymään koko salaliittohankkeeseen.

Näytelmä on vanha, kertoen vielä vanhemmista tapahtumista. Silti tämä Hytnerin versio on hyvin moderni, ei vain miljööltään ja muulta sellaiselta ulkoiselta, vaan myös sisäisesti. Se heijastelee tämän päivän valtarakenteita, populismia, henkilökulttia ja poliittista ilmapiiriä aika oivallisesti. Mainio esimerkki miten hyvä näytelmä voi olla ajaton. Hytnerin omia ajatuksia siitä miksi tämä näytelmä ja miksi juuri nyt voi lukea tästä Guardianin jutusta. Jos nyt jotain moitteita pitäisi antaa niin, taistelukohtaukset kestivät hitusen liian kauan. Ehkäpä siitä sitten nipistettiin se vartti pois mikä alunperin piti esityksen kesto ollakin eli kaksi tuntia. Teatterin mukaan esitys kestää nyt sen 2 tuntia. Ennakoiden aikana kokeiltiin hieman myös seisomapaikkojen määrillä, ja nyt se on vakiintunut neljäänsataan katsojaan.

Olin siis ensimmäisessä ennakossa ja ensi-ilta oli 30.1. Arvostelut ovat olleet hyvinkin positiivisia, neljää tähteä kautta linjan. Hyvä olla kerrankin jostain samaa mieltä myös oikeiden kriitikoiden kanssa. Esityksiä on aina 15.4. saakka, ja lippuja on vielä ihan hyvin tarjolla. Itse olen menossa maaliskuussa katsomaan uudelleen, tällä kertaa istumapaikalla.

On aina yhtä ihanaa päästä hetkeksi juttelemaan herra Whishaw'n kanssa. Tällä kertaa Bridge Theatren baaritiskillä. Piti mennä pelastamaan yksin viiniään siemaileva mies esityksen jälkeen. Ja samaan aikaan stage doorilla värjötteli viitisenkymmentä japanilaista fania, turhaan.


Esityskuvien copyright Manuel Harlan, muut omia.

Belleville / Donmar Warehouse 18.1.2018

Donmar Warehouse on yksi suosikkiteattereitani Lontoossa. Pieni ja intiimi, laatunäytelmiä. Josie Rourke on ollut johdossa nyt vuodesta 2012, mutta juurikin viikko sitten tuli ilmoitus että hän jättää teatterin ensi vuonna. Seuraavalla taiteellisella johtajalla on isot saappaat täytettävänä. Mutta toisaalta, Rourke tuli teatteriin Michael Grandagen jälkeen, ja hyvin hän on pestissään onnistunut. Syystä tai toisesta mulla on ollut liki kahden vuoden tauko Donmarista. Ei kai ole ollut niin kiinnostavia näytelmiä. Nyt halusin mennä katsomaan Bellevillen, koska se osui kalenteriini ja tarjosi mahdollisuuden nähdä James Norton uudelleen lavalla.

Amy Herzogin uutuusnäytelmä tapahtuu Pariisissa. Nuori amerikkalaispariskunta Zack (James Norton) ja Abby (Imogen Poots) ovat muuttaneet sinne miehen työn perässä. Tämä kun on lääketieteen alan tutkija. Naisella on jonkunlaisia mielenterveysongelmia pari vuotta aiemmin tapahtuneen äidin kuoleman jälkitilana, ja pakonomainen tarve olla isäänsä jatkuvassa puhelinyhteydessä. On jouluaika, sisko viimeisillään raskaana, mutta viisumiasioiden takia eivät he voi mennä kotiin jouluksi.

Tapahtumat käynnistyvät kun sivutoimisena joogaopettajana toimiva Abby tuleekin kotiin suunniteltua aiemmin - vain yllättääkseen miehensä nettipornon parista. Pikkuhiljaa siipasta paljastuukin yllättäviä puolia, ja pariskunnan suhteesta ja avioliitosta myöskin. Mikään ei ole enää sitä miltä näyttää. Kuinka hyvin sitä tuntee puolisonsa? Kuinka paljon toisen edestä on valmis tekemään uhrauksia? Aika paljon näemmä. Marttyyrikorttia heilutellaan puolin ja toisin.

Hyvin tämä porukka näyttelee, myös Malachi Kirby ja Faith Alabi, jotka ovat afrikkalaistaustainen pariskunta ketkä toimivat jonkunlaisina talonmiehinä vuokra-asuntoyhtiössä. He puhuvat lähinnä ranskaa, ja ovat aika vähän näyttämöllä. Imogen Pootsin näin viimeksi Who's Afraid of Virginia Woolfissa, ja tässäkin roolissa hän saa esittää humalaista nuorta amerikkalaisnaista. Tämä on kyllä syvällisempi ehkä, tai ainakin nyt hän on paremmassa vedossa. Hysteeriset naiset on siis hallussa, mutta olisi mielenkiintoista nähdä häneltä jonkunlaisia muitakin rooleja.

Ja en tiedä miten tarkoituksellista se on, mutta James Norton taitaa tykätä esittää psykopaatteja tai vähintäänkin aika vinksahtaneita persoonia. Tämä oli teatterissa jo toinen kerta (edellinen oli aivan kipeä Tracy Lettsin Bug) sellaisessa roolissa. Mutta mikäs siinä, kun mies tekee sen niin oivallisesti. Hänen Zackinsa on hyvin läsnä, tavallaan mieliksi oleva reppana, ja tavallaan hieman häirintynytkin. Veitsi kädessä ja pää sekaisin katsoja kyllä uskoo että jos tämä mies on onnistunut vaimoaan sumuttamaan kaikesta, niin kyllä hän kykenee vaikka mihin. Toisaalta, tämän vaimo on ollut sumutettavissakin, että sikäli. Tilaisuus tekee varkaan. Ei se asiaa yhtään enempää oikeuta kyllä.

Ohjaaja Michael Longhurst teki upeaa työtä NT:n Amadeuksen parissa viime vuonna ja tämäkin ohjaus on napakka ja jännitettä hyvin ylläpitävä.

Bonuksena lavalla on paidaton Norton ja kokonaan alasti oleva Poots, kuka silmänruokaa kaipaa.

Tunti 40 minuuttia, ilman väliaikaa. Sopiva mitta. Tarina saadaan kerrottua, ja tunnelma alkaa olla jo aika intensiivinen lopussa. Hieman avoimeksi tämä jäi kuitenkin, aika lailla jätetään katsojan mielikuvituksen varaan. Ei ehkä tyydyttävin loppu ikinä mutta tällä mennään. Sellainen taas ihan kiva näytelmä, mutta ei mikää elämää suurempi kuitenkaan.

Olin jotenkin kuvitellut Nortonin olevan isompikin tähti, sen verran paljon isoja tv-rooleja hän on viime vuosina tehnyt. Mutta meitä oli tasan kaksi ihmistä teatterin edustalla odottamassa. Toinen oli näitä semiammattilaisia nimmarinmetsästäjiä joka halusi nimmareita isoihin valokuviinsa. No, viimeksi mulla oli kiire lennolle joten nyt sain sitten mustikkasuklaat annettua :-)


Esityskuvien copyright Marc Brenner, muut kuvat omia.

The Grinning Man / Trafalgar Studios 18.1.2018

Oli mulla jonkunlaisia ennakko-odotuksia tätä kohtaan, tyyliin goottihenkistä nukketeatterimusikaalia tai jotain. Joten hankin lipun aikaa sitten. The Grinning Man siirtyi Lontooseen Bristol Old Vicistä, ja eihän sieltä ole Lontooseen siirtynyt kuin pelkkää mannaa (Peter Pan ja Jane Eyre NT:lle viimeksi ja nyt keväällä siirtyy Bristolissa 2 vuotta sitten mennyt Long Day's Journey Into Night West Endille). Joten syystäkin odotukset olivat aika korkealla. Bristolissa osataan selkeästi tehdä jotain todella oikein.

Kaikki mahdolliset toiveeni lunastettiin monin verroin. Jos Tim Burton ja Neil Gaiman tekisivät  yhdessä musikaalin, se voisi olla tämä. Tosin taustakertomuksena oli Victor Hugon kertomus L'Homme Qui Rit vuodelta 1869. Sen pohjalta on tehty monta elokuvaa (kuusi; tunnetuimmat 1928 ja 2012), ja musikaaleja ennenkin. Jotenkin tarina oli tuttu, muistuttaako se Grimmin satuja tai jotain sitten. Vaikken ole tietääkseni tätä missään muodossa ennen nähnyt. Jos ketä kiinnostaa kirjan juoni, niin Wikipedia kertoo hyvän tiivistelmän. Tämä musikaali ei ihan yksi yhteen sitä noudata, mutta pääpiirteissään kyllä.

Olin päivänäytöksessä ja yleisö koostui pääsääntöisesti koululaisista. Ehkä n. 13-15-vuotiaista. En tiedä oliko tälle varsinaisesti ikäsuositusta, ja kyllähän vähän tämmöiset kauhujutut juuri tuon ikäisiin uppoaa. Mutta muutaman kerran mietin että jaahas, tästä saavatkin oppitunneille kiinnostavaa keskustelua. Olispa kiva olla kuuntelemassa kärpäsenä katossa.

Grinning Man on toisaalta aika perinteinen satu. Ja toisaalta ei todellakaan. Ollaan Lontoossa, jossa asuu vanha kuningas Clarence, sekä hänen kolme lastaan Dirry-Moir, Angelica ja Josiana. Perheen hoviklovni Barkilphedro toimii luihuisena kertojana alussa. Sitten toisaalla on orvoksi jäänyt pikkupoika, jolta on viilletty miekalla suupielet halki, niin että tuloksena on pysyvä irvokas virnistys kasvoilla. Tämä myöhemmin Grinpayneksi (mikä sanaleikki: grin ja pain; virne ja tuska) kutsuttu poika pelastaa sokean tyttövauvan tämän kuolleelta äidiltä. Ystävällinen vanha kiertävä medisiinari ja nukketeatteritaitelija Ursus ottaa lapset hoteisiinsa lemmikkisutensa Mojon kanssa.

Hänpä valjastaa kasvavat elättilapset esiintymään! Friikkisirkus oli suosittua ajanvietettä tuohonkin aikaan ja tuossa maailmassa. Kuninkaan poika eksyy katsomaan esitystä ja ihastuu ikihyviksi. Hovissa kun ei juuri naureta, ja tässäpä joku nauraa pysyvästi. Onpahan upeaa katsottavaa: ikuisesti naurava poika ja sokea tyttö!

Monenlaisia käänteitä tarinassa on. Vanha kunkku kuolee ja Angelicasta tulee uusi hallitsija. Josianalla ja veljellään Dirry-Moirilla on seksisuhde, ja sittemmin heistä kumpikin tykästyy Grinpayneen valtavasti. Josiana potkaisee veljensä sängystään ja raahaa sinne rujoilmeisen nuoren miehen. Tämä taas vetää kipuunsa Ursuksen keittelemää lientä, joka vie tuskan lisäksi muistot, ja totuuden. Monen mutkan kautta pojan oikea identiteetti paljastuu (ja Dean myös), ja seuraa miekkailua, rankaisuja monenlaisia ja kaikkea synkkää ja kutkuttavan karmivaa. Periaatteessa loppu hyvin kaikki hyvin mutta. Onhan tämä aika kieroutunut tarina monellakin tapaa.

   

Kaikkea tätä säestää hieman Sondheim-mäinen musiikki. Marc Teitlerin ja Tim Phillipsin säveltämä musiikki on makaaberia, vauhdikasta, kulmikasta ja melodista. Herrat vastaavat myös laululyriikoista yhdessä ohjaaja Tom Morrisin että käsikirjoittaja Carl Grosen kanssa. Teksti ja lyriikat ovat nokkelia ja synkeänriemukkaita. Tom Morris ohjasi aikoinaan National Theatren suurmenestyksen War Horse, joka sekin yhdisti oivallisesti nukketeatteria ja musikaalia ja projisointeja.

Grinning Man yhdistää loistavasti nukketeatteria ja sirkusta. On paperinukke-esitystä, tavallisia nukkea, mutta myös susi Mojo on kokonaan nuketettu, puoli-ihminen, puoli-susi. Tai sitä esittää kontillaan kulkeva mies, tässä esityksessä understudy Jonathan Cobb, joka käsillään liikuttaa elikon etuosaa. Upean eläväinen olento. Näemme myös nukketeatteria nukketeatterissa, kun nukkemuotoiset Grinpayne ja Dea esittävät nukettajiensa avulla pienillä nukeilla näytelmää. Ylipäätään esiintyjät toimivat siis kukin oman nukkehahmonsa nukettajana myös.

Koko näyttelijäkaarti on aivan oivallisia laulajia ja esiintyjiä muutenkin. Louis Maskell irvimiehenä on ilmeikäs, vaikka suurimman osan ajasta huivi peittää kasvojen alaosan. Huivi johon on groteskilla tavalla maalattu irvisuu. Vai onko se sittenkin reikä minkä alta oikea suu pilkottaa? Lopussa huivikin napataan pois ja aikamoinen kauhumaskeerauksen mestarinäyte sen alta paljastuu. Mutta hyvin se laulu sujuu tuommoisellakin suuvärkillä. Pidin kovasti myös seksihullu-Josianasta (Amanda Wilkin), jonka soul-henkinen lauluääni oli häikäisevän hieno. Tämä raastaa Grinpayneä kahtaalle, pois hyveellisen Dean sylistä.

Pidin musiikista, pidin tarinasta, pidin oikeastaan kaikesta kovasti. Tämä on groteskin synkkä, leikkisä ja leikittelevä, pursuilevan runsas, räiskyvä ja kaihoisakin. Makaaberi ja mehukas. Väkivaltaa on, verta ja suolenpätkiäkin. Esitys vyöryy kolmen tunnin aikana katsomoonkin. Viisihenkinen bändi (Hans and the Bleeding Cheeks!) soittaa pääsääntöisesti lavan alla, mutta useaan otteeseen myös katsomossa.

Teatterin rappukäytävätkin olivat teeman mukaisesti koristeltuja.

Koko Trafalgar Studiosin isompi näyttämö, ja itse asiassa koko teatterikin, on koristeltu näytelmän teemaisesti. Huikean näköistä. Muutenkin lavastus ja puvustus ja kaikki hivelee silmiä. Ja vanha mantrani: jos näytelmässä on miekkailukohtaus, on sen oltava loistava!

Esityksiä on huhtikuun puoliväliin asti, näillä näkymin, joten jos liikut Lontoossa, kaipaat jotain hieman erilaista musikaalia tai esitystä iänikuisten Oopperan kummitusten ja Lion Kingien sijaan, niin tässäpä oivallinen menovinkki.

Bonus: Richard O'Brien on yksi tuottajista.


Esityskuvien copyright ? (tietoa ei löytynyt mistään), muut kuvat omiani.