Birdie / Agrupación Señor Serrano, Juhlaviikot 22.8.2017

Korjaamo on sellainen helsinkiläinen paikka missä olen halunnut vierailla monesti. Nyt onneksi vihdoin siihen tuli tilaisuus, kun Juhlaviikkojen ja Stage-festivaalin yhteisesitys Birdie vieraili Vaunusalissa. Mutta sisäpiha olisi houkuttanut jäämään syömään ja iltaa istumaan...

Agrupación Señor Serrano on espanjalainen teatteriryhmä ja Birdie jotain sellaista mitä en ole koskaan nähnyt lavalla. Käsittämättömän hieno sekoitus monenlaista. Hitchcockin Linnut-elokuva teemoineen, lintuineen, stillkuvineen, pätkineen ja äänineen muodosti yhden osion esitystä. Sitten oli kameroiden kanssa heiluvat miehet, jotka kuvasivat niin satoja pikkueläimiä (siis sellaisia minkä kanssa pienenä leikin minäkin), sanomalehden sivuja, pienoismalleja. Luoden realistisen näköisiä maailmoja ja maisemia. Oli nauhalla englantia puhuva nainen, joka taustoitti tapahtumia, toimi kertojana. Mykkäelokuvien tapaisia tekstiplansseja, linnunlaulua ja liverrystä. Valokuvaajan aamua kuvattiin parilla kameralla, on tupakat ja suihkut. Ja lehdenluku. Sanomalehteä muokataan omilla kartoilla, kaavioilla ja kuvilla, asettamalla päälle kalvoja ja systeemejä ja kuvaamalla se. Tämmöinen interaktiivinen sanomalehti onkin eri näppärä! Iso osa esityksestä nähdään siis lavan lisäksi myös valkokankaalla.

Tapahtumapaikkana on Melilla. Espanjalaisten omistama kaupunki, keskellä Marokon rannikkoa. Pieni alue, joka on kokonaan aidattu estämään laitonta maahanmuuttoa. Tästä raja-aidasta muodostuu yksi Birdien teemoista ja näkökulmista. Täytyy tunnustaa, minulle Melilla on ihan uusi asia, mutta ei ole enää. Sen verran tietoa esitys tarjoaa.

Kaksi miestä hoitaa kamerat ja toiminnan, kolmas tekee musiikit ja ääniefektit laitteiltaan. Herrat Àlex Serrano, Pau Palacios ja David Muñiz. Ja sitten on vielä salaperäinen hahmo punaisessa hupparissaan. Tyyppi joka istuu paikallaan koko reilun tunnin, selkä yleisöön. Kukaan ei puhu mitään, paitsi naisääni nauhalta. Jazzahtavaa musiikkia. Green screeniä käytetään loihtiessa efektejä. Esityksessä on paljon myös kuva-analyysiä. Kultainen leikkaus, värisävyt, mistä osista kuva rakentuu. Miten yhdestä valokuvasta saakin näin paljon irti infoa! Ovatko kuvan aidalla olevat tyypit muuttolintuja, pääskyjä - vai pakolaisia?

Tuntematon paha hyökkää kaupunkiin, pelottaen asukkaita. Jotka koittavat linnottautua sisälle. Pakolaiset/siirtolaiset/muukalaiset koittavat kavuta Melillaa ympäröivän muurin yli, paremman elämän toivossa. Sisäpuolella on vehreää, ihmiset pelaavat golfia, mutta ulkopuolella on karu aavikko ja köyhyys. Pitäisi katsoa Linnut uudelleen. Mutta ainakin nyt siitä poimitut pätkät muistuttavat mieleen sen vihamielisyyden mitä toiset lintuja kohtaan tuntevat. Ovatko linnut vain heijastumia peloistamme? Pelkäämmekö kaikkea vierasta automaattisesti, jo pienestä pitäen, vai mistä nämä fobiat tulevat?

Esityksen väliotsikotkin (lainauksia elokuvasta) luovat sillan lintujen ja pakolaisten välille: I They're coming, II They're birds, aren't they?, III Don't they ever stop migrating? IV It's the end of the world?

Valot, savut, projisoinnit, vesiastiassa sekoittuvat värit - ihmeellisen upeasti kaikki toimii yhdessä. Ja se maassa, kaiken keskellä oleva pienoismalli. Katsomoon ei hahmotu muuta kun ne pienet muovieläimet mitkä on aseteltu muodostelmaan. Mutta kun kamera alkaa seurata niitä, avautuvat yksityiskohdatkin. Erilaisia eläimiä, kaikki pyrkimässä samaan suuntaan. Myös ryömiviä ihmislapsia. Kaiken yllä lentää pääsky. Välillä sataa vettä (sumutinpullosta), välillä lunta (siivilän läpi jauhoa/tomusokeria), jotka kameran välittämänä näyttävät realistiselta. Rikkinäisiä polttoainesäiliöitä ja öljyyn kuolleita eläimiä. Tuuli ujeltaa, tuhoutuneita rakennuksia ja sulaneita eläimiä. Tuhoa ja kauhistusta. Mutta yhtä kaikki, toiset yrittävät pois tästä ankeudesta. Väliin Tippi Hedren huutaa "they're coming!". Hukkuneita eläimiä. Hätämajoitustelttoja. Minne tämä koko lauma pyrkii? Verkkoaidalle, jonka takaa näkyy vehreä paratiisi. Golfkenttä.

Oliko tämä pahaa unta mitä valokuvaaja Jose näki? Golfinpelaaja, poliisin edustaja jne sanovat mielipiteensä nauhalla. Eläimet ja koko pienoismalli kerätään pois. Kuvio on toistunut miljoonia kertoja, Elämä on liikettä. Kaikki rajat ovat veren punaamia.

Käsittämättön upea ja hieno esitys. Miten erilaisista elementeistä saadaan koostettua toimiva ja ajatuksia herättävä kokonaisuus. Punahupparinen tyyppikin liikkuu lopuksi (ei se ollutkaan nukke); sehän oli valokuvasta tuttu tyyppi. Uskomatonta miten kaikki kiertyy lopuksi yhteen. Ja se birdie, kaksine merkityksineenkin.

Esitys kiertää maailmaa ensi vuonnakin, kannattaa ehdottomasti koittaa päästä katsomaan. Ja kannattaa katsoa trailerikin (äskeisestä linkistä löytyy sekin).


Kuvien copyright Pasqual Gorriz.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Jotta näkisin sinut paremmin / Bravade & co, Juhlaviikot 21.8.2017

Selatessani Juhlaviikkojen ohjelmaa katsoin ensin kaikki missä oli tanssia ja sirkusta, ja sitten ne missä oli jotenkin teatteria. Bravade & co Jotta näkisin sinut paremmin herätti kiinnostukseni, koska esittelytekstissä lupailtiin mm. poikkitaiteellisuutta, barokkimusiikkia ja nykytanssia. No sehän on sitten just mulle!

Muista menoista ja omasta säätämisestäni johtuen ehdin nippa nappa Oopperatalon Alminsaliin ennenkuin ovet suljettiin. Omalle paikalleni pääsin sitten vasta väliajan jälkeen. Naiskvartetti soittaa erikokoisilla nokkahuiluilla vanhaa musiikkia, mm. Dowlandia. Korvani nauttivat suunnattomasti. Tanssijat Elina Häyrynen ja Jukka Tarvainen esiintyvät, liikkuen elegantin yksinkertaisen näköisesti. Tanssin rytmi ja näennäinen helppous sointuvat näennäisen yksinkertaiseen musiikkiin. Välillä kuulemme nauhalta soittajien tarinointia mm. yleisön roolista konserttitilanteissa ja omista erilaisista rooleistaan (mm. äiti, vaimo, sisko, opettaja, ystävä). Myös esiintyvän taiteilijan riittämättömyyden tunteesta.

Hanna Käyhkön suunnittelemat valot ovat isossa roolissa koko illan aikana. Välillä tanssijat sukeltavat pimeyteen ja putkahtavat esiin valoista. Isot valokiskot nousevat ylös kattoa kohti. Näyttävää.

Nokkahuiluja on hyvin monen eri kokoisia. Näistä soittimista suurimmat ovat parimetrisiä, mutta se ääni on silti samanoloinen, jykevämpi vaan. Nokkahuiluilla voi myös miekkailla, pelata golfia tai käyttää sitä kaukoputkena tai aseena. Mielikuvitus on rajana. Soittimet ovat telineissä kuin pyssyt konsanaan, ja sieltä soittajanelikko vaihtaa uusiin, loihtiakseen uusia säveliä. Ennen väliaikaa siirrytään vanhemmasta musiikista hieman modernimpaan eli Sebastian Fagerlundin viime vuotiseen teokseen Windways. Eron kyllä huomaa. Tanssijatkin ovat avanneet hiuksensa.

Väliajan jälkeen on vuorossa illan pääteos. Antti Auvinen on säveltänyt teoksen Air (Ayre) nokkahuilukvartetille, videolle ja elektroniikalle. Tämä on tilausteos Bravadelle ja nyt siis kuulemme ja näemme sen kantaesityksenä. Yhtään en tiedä mitä odottaa. Konsertin jälkeenkään en tiedä mitä koin. Videokuvaa sidotusta naisesta, läheltä ja kauempaa, roikkumassa köysissään. Nokkahuilujen sahausta. Ja kaiken yllä outo ja erikoinen äänimaisema. Miten nokkahuiluista voikaan lähteä tuollaisia ääniä! Mylvintää, huokauksia, valitusta, kirskahtelua, ujellusta ja vinkunaa. Pillastunut papukaijalauma viidakossa. Naputuksia ja koputuksia. Onko täällä aaveita? Tanssijat makaavat kasassa, kierivät ja vääntelevät. Välillä tulee mieleeni äänikuvia epäkunnossa olevasta R2 D2-droidista (Star Wars-elokuvista), välillä hinkutautiset possut. Tai surumielinen norsu pohtimassa mitä sen lajitovereille tapahtui. Ajatukset harhailevat eivätkä pysy nokkahuiluissa enää lainkaan.

Hattua nostan Bravadelle! Nämä hallitsevat kyllä soittimensa uskomattomalla tavalla. Kiitos Sunniva Fagerlund, Pauliina Fred, Hanna Haapamäki ja Hanna Kangasniemi.

Hyvin hämmentävä konsertti. Alkuosa oli "normaalia" musiikkia ja tanssia, mutta Auvisen teoksessa kaikki tuntuu lähtevän lapasesta totaalisesti. Tavallaan hirveän hienoa ja vaikuttavaa, mutta ehkä liian korkealentoista minulle. Jos ei muuta niin ainakin nyt tiedän miten monipuolinen soitin on nokkahuilu!


Kuvien copyright Pietari Purovaara.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Chekhov's First Play / Dead Centre, Kansallisteatteri, Juhlaviikot 20.8.2017

Kansallisteatterin Suuren näyttämön katsomon penkeillä odottaa kuulokkeet. Juhlaviikkojen katsojat kyselevät kummeksuen mitä näillä tehdään. No, luurit korville ja virittäytymään tunnelmaan. Vuorossa dublinilais-lontoolaisen Dead Centren... poikkitaiteellinen (?) versio Tšehovin ensimmäisestä näytelmästä Platonov tai kuten he sitä kutsuvat: Chekhov's First Play. Klassisen musiikin soidessa niistä kuulokkeista upottaudun slaavilaisiin melankoliaan...

Sitten ohjaaja tulee lavalle, testataan kuulokkeita (tyyliin tämän äänen kuulet nyt oikealta, tämän äänen vasemmalta) ja hän myös valaisee miksi meillä on kuulokkeet. Tulemme näkemään esityksen ohjaajan kommenttiraidalla! Koska teos on niin monimutkainen ja sekava, hän on päättänyt auttaa meitä katsojaraukkoja. Hän kertoilee näytelmästä, sen teemoista, ja miten klassikot voivat olla kovin raskaita (mutta antoisia). Hän puhuu paljon myös Tšehovin aseesta eli miksei koskaan saa näytelmän alussa esitellä asetta, ja sitten sitä ei käytetä myöhemmin näytelmässä.

Seuraamme samalla näytelmää missä rikas maanomistajatar Anna Petrovna ruokailee ja porukkaa tulee ja menee lavalla. Puvustus ja lavastus ovat ehtaa Tšehov-kuvastoa. Välillä repliikoista ei meinaa saada selvää, koska ohjaaja kommentoi liiankin kärkkäästi kuulokkeissa. Esimerkiksi syömistä. Miten nämä rikkaat syövät jatkuvasti, mutta ovat silti nälkäisiä (metafora).

Tarina etenee lavalla, ja ohjaaja luureissamme turhautuu enemmän ja enemmän. Hän puuttuu venäjänkielisten nimien ääntämiseen, haukkuu näyttelijöitä noin muutenkin ja puhuu heidän päälleen. Siellä muka jo unohdellaan repliikkejäkin. Haukkuu jo omaa ohjaustyötäänkin. Lopulta hän unohtaa jo koko näytelmän kommentoinnin ja alkaa tilittämään oman elämänsä ongelmia ja millaisia taiteellisia haaveita hänellä oli. Näytelmän pyörii edelleen siellä taustalla, mutta kuulokkeista kuuluu enää vain ohjaajan katkeraa sanatulvaa.

Kunnes PAM. Ohjaaja on ampunut itsensä. Täysin yllättäen katosta tulee valtaisa purkupallo kettingin päässä, ja rusakoi lavasteet. Siinä menee Anna Petrovnan kartanon seinät. Alamme kuulemaan liikenteen ääniä, ja nykyaika tursuaa pikkuhiljaa tajuntaamme. Yksi mies katsomosta nousee ja menee lavalle. Näyttelijät poistavat mikrofonit, istuvat pöydän ääreen ottamaan snapsia. Teknomusa soi. Murskauspallo sytytetään tuleen ja yleinen hulabaloo saa lavalla vallan. Katsoja äimistelee mitä tässä nyt tapahtuu. Minne joutui 1700-luvun maalaisidylli Venäjällä? Platonoville annetaan punaviinitippa suoneen, muut tilaavat kiinalaista noutoruokaa ja vaihtavat siviilivaatteet ylleen.

On tässä lokkikin ja tottakai venäläistä rulettia. Ja kun lopussa Nick Cave laulaa People are no good, niin mikä voisi olla tšehovilaisempaa? Elämä jatkuu, ja Tšehov jatkoi samojen teemojen kehittelyä myöhemmissä näytelmissään. Platonov toteaa ettei hän ole ollut oma itsensä viime aikoina. Loppuvatko äänet päässämme koskaan?

Erittäin outo,  mutta myös erittäin kiinnostava esitys. Ehkei Tšehovin ensimmäinen todellakaan ollut mikään mestariteos, mutta paljon siellä oli teemoja ja ajatuksia mitä mies hyödynsi myöhemmin näytelmissään. Dead Centren tulkinta avaa uusia ovia ja näkökulmia. Sekä myös uusia tapoja tehdä teatteria. Ohjaajat Ben Kidd ja Bush Moukarzel ovat löytäneet Tšehov-ytimen ja muokanneet siitä ihan oman versionsa.

Katsojat poistuvat hämmentyneinä. Mitä ihmettä tässä oikein tuli nähtyä reilussa tunnissa.


Kuvien copyright Dead Centre.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Dracula ja Frankenstein / Improteatteri Kolina, Musiikkitalo 19.8.2017

Harmikseni löysin nämä Improteatteri Kolinan kirjaklassikoiden esitykset Musiikkitalolla vasta siinä vaiheessa kuin esityksiä oli enää muutama jäljellä. Siellä olisi ollut monen monta kiinnostavaa juttua. Mutta onneksi sentään pääsin edes tähän eli vihonviimeiseen kesän esitykseen. Ja onnekseni nämä olivatkin ehkä ne kaikkein kiinnostavimmat teokset! Nimittäin Bram Stokerin Dracula sekä Mary Shelleyn Frankenstein.

Tarttee sanoa että huikea esiintyjäkolmikko Veera Lehtinen, Jere Kolehmainen sekä Meiju Lampinen JA loistava pianisti ja taustatarinaa kertova Suvimarja Halmetoja olivat kaikki vallan hienossa vedossa. Yleisöllekin molemmat kirjat olivat tuttuja. Saimme raapustella kaikenlaisia lauseita paperilappusille etukäteen ja näitä sitten käytettiin esityksissä. Lisäksi aina välillä saimme heitellä esim. eri tyylilajeja tai antaa sanoja käytettäväksi. Draculalle valikoituivat sanat porkkana, kaivinkone ja pallo, ja Frankensteinille taas kätilö, leikkimökki Tallinnassa sekä sähköisen jäykkä.

Lavan reunoille oli varattu monenlaista rekvisiittaa hahmojen varustelemiseen. Ja kyllä niitä käytettiinkin. Samaa hahmoa saattoi esittää kuka hyvänsä kolmikosta, ja välillä tämä vaati ponnisteluja kun joku vaate ei mahtunutkaan Kolehmaisen leveille harteille. Tyyppejä vaihdettiin lennossa ja välillä saivat sekä peruukit että päähineet kyytiä

Dracula oli tykästynyt keltaiseen ankkaan, tarjoili verilettuja ja -palttua mielellään - mutta Jonathan Harker olikin vegaani! Välillä vedettiin lastenlaulu Täällä on turkoosi tunnelma ja välillä miehetkin synnyttivät. Aivan päätöntä menoa. Ruoskaa heiluttava Van Helsing, taikarapuhansikas, Mauri Kunnas-tanssi, ja kaikkea muuta mitä ei mitenkään yhdistäisi Draculaan. Näimme osan esityksestä slapstick-komediana, osan oopperana ja kyllä ne kolme maagista sanaakin sinne saadaan ujutettua. Huh! Näin hulvatonta Draculaa en olekaan koskaan kokenut!

Omat lauseeni hatusta vedettäviksi. Muutama pääsi mukaankin!

Pienen tauon jälkeen pääsimme toisen goottiklassikon eli Frankensteinin pariin. Veera Lehtinen on teoksen armoitettu asiantuntija, ja hänen sympatiansa hirviötä ja inhonsa tohtoria kohtaan tuli ilmi monenmonta kertaa esityksen aikana. Hautausmaabaletin ja ruumiden leikkelyn jälkeen kovin kärttyinen Victor F. laulaa kiky-sopimuksesta yhdessä Henryn kanssa lastenlauluversiona, ja Henry osaa myös räppiä. Moderni Victor käyttää toki myös Instagramia. Hyveellinen ja siveellinen Elizabeth on aika väritön sivuhahmo, ja sitten hän toki jo kuoleekin. Jäälautalla leikitään seuraleikkejä ja välillä lähestytään jo Shakespearen tulkintoja. Kaikki loppuu kun kapteeni Walton ja hirviö duetoivat; ovathan molemmat yksinäisiä ja rumia!

Jos (ja toivon mukaan kun) nämä esitykset jatkuvat ensi kesänä, pyrin pääsemään paikalle. Jos nyt ei ihan jokaiseen, niin aika moneen ainakin. Sen verran kova juttu tämä oli. Toki jos alkuteos on riittävän tuttu, niin tästä saa vielä enemmän irti, mutta varmaan noviisejakin viihdyttää. Kiitos te upeat tyypit!


Kuvat otin itse.
Esityksen näin ilmaisella pressilipulla.

Vixen / Silent Opera, Juhlaviikot 19.8.2017

En ole koskaan nähnyt Leoš Janáčekin oopperaa Ovela Kettu, mutta onneksi sen tietäminen ei ollut edellytys tälle brittiläisen Silent Operan ja suomalaisen Koomisen Oopperan yhteistuotannolle Vixen, mikä oli osana Helsingin Juhlaviikkoja. Esitykset olivat Pasilan vanhalla konepaja Brunolla, mikä oli myös itselle uusi vierailukohde. (Ovelaa kettua pääsee muuten kuulemaan ja katsomaan Oopperatalolle taas 14.10. alkaen. toivon pääseväni).

Silent Operalla on kiinnostava tapa lähestyä teosta. Katsojat saavat kuulokkeet ja vaeltavat esitystiloissa esiintyjien mukana. Musiikki tulee osittain nauhalta, osittain livenä soitettuna ja yhdessä hyvin miksattuna laulajien kanssa muodostaa korviisi oivan keitoksen. Immersiivistä teatteria, jossa oikeasti tunnet olevasi osa esitystä.

Esitys alkaa kuin varkain. Katusoittajilta näyttävä porukka soittelee kaikenlaista tuttua ja tunnistettavaa väkijoukon keskellä. Pitkä mies hakee baaritiskiltä kaljaa ja tarjoilee tölkkejä seisoskeleville ihmisille. Moni ei uskalla ottaa (pöhköt). Resuinen punatukkainen tyttö (kaulassaan kettutatuointi) kuljeskelee joukossamme kerjäämässä rahaa. Esiintyjillä on mikrofonit ja katsojilla kuulokkeet. Pienten teknisten ongelmien ja säätämisten jälkeen pääsemme vauhtiin.

Puoleentoista tuntiin puristettu draama on kiinnostava. Punatukkainen tyttö (upeaääninen Rosie Lomas) vaeltelee kaduilla rinkkanssa kanssa, kun asuntolanhoitaja (helkkarin raamikas baritoni Ivan Ludlow) pelastaa hänet ja vie asuntolaansa. Siirrymme heidän mukanaan toiseen, isompaan tilaan, jossa on pienen keskellä sijaitsevan lavan lisäksi paljon upottavia sohvia. Tilaan johtavan käytävän seinillä on paljon lappuja kadonneista nuorista. Samaan aikaan kaiuttimista kuuluu listausta katoamisvuosista ja nuorten ikiä. Bändi pujottelee meidän välitse jatkuvasti soittaen pelimannityyliin. Mutta asuntola ei ole kettutytön paikka. Teinipojat kiusaavat ja vaikka täällä saa ruokaa ja uusia vaatteita, niin katu tuntuu sittenkin paremmalta paikalta. Siispä tyttö karkaa ja päätyy takaisin kadulle.

Kolmannessa tilassa (korkeakattoinen Bruno on jaettu pressuilla ja väliseinillä näihin osioihin) yleisö istuskelee reunoilla tuoleilla, sohvilla ja verhoilluilla kuormalavoilla. Seuraamme Tytön kituuttamista kadulla, uuden ihmissuhteen syttymistä ja myös kaljoittelevan asuntolanhoitajan epätoivoisia yrityksiä löytää tyttö. Mutta tyttö on nyt onnellinen. Dark Fox (Timothy Dickinson) on uusi rakas (joka muuten jakaa todella herkullisia omenamuffinsseja! Kannattaa siis nostaa kättä jos joku jotain tarjoaa!). Onnea ei kuitenkaan kestä kauaa, ja niinhän tämä loppuu kuin monet muutkin oopperat. Kuolemaan ja suruun. Ja kaipaukseen.

Tässä on todella nerokkaita oivalluksia, niin lavastuksen (Kitty Callister) kuin puvustuksenkin suhteen. T-paidat piirrettyine kettuineen ja ylipäätään normaalit vaatteet farkkuineen ja muineen poikkeavat perinteisestä oopperasta yhtä paljon kuin koko tuotantokin. Ihanan raikasta ja oivaltavaa, ja toimii varmasti myös houkuttimena "oikeaan" oopperaan. Mutta oikeaa oopperaahan tämäkin on, oikeilla muusikoilla ja oikeilla oopperalaulajilla. Loistavat muusikot ja laulajat, jotka vaihtoivat paikkoja päikseen sujuvasti. Varsinkin Rosie Lomas ja Ivan Ludlow tekivät ison vaikutuksen.

Ohjaaja Daisy Evans vastaa myös libretosta. Musiikki on sekä alkuperäistä mutta mukaan on tehty paljon moderniakin ja siitä saamme kiittää herroja Stephen Higgins ja Max Pappenheim. Lisäksi vielä Jake Wiltshiren suunnittelema valoshow oli todella hienoa katsottavaa.

Kuulokkeilla seurattu esitystapa on tosi hyvä. Ei kuule yleisön rapistelua, yskimisiä tai muutakaan ylimääräistä hälyä. Musiikki ja laulu tulee todella lähelle, koska se tulee suoraan korviisi. Kaikilla on sama äänentoisto eli istumapaikka eikä akustiikka vaikuta mihinkään. Vaikkei esityksessä ollut väliaikaa, niin liikkuminen muutaman kerran auttoi puutumiseen. Menisin ilman muuta katsomaan vastaavia juttuja uudelleenkin!

Vixen oli aivan loistavaa viihdettä; kaunista musiikkia modernilla otteella, kiinnostava lavastus ja loistavan karismaattiset esiintyjät! Tämmöistä lisää.


Esityskuvien (4 keskimmäistä) copyright Saara Autere, muut kuvat omiani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Neon Macbeth / Ilves-Teatteri 17.8.2017

Jos joku tekee Shakespearea, ja varsinkin Macbethiä, niin onhan se mentävä katsomaan (silti en mennyt viime kesänä Suomenlinnaan katsomaan Ryhmiksen Kesäyön unta, enkä tänä kesänä samaista Mustikkamaalle Ylioppilasteatterin esittämänä. Ei se aina iske.). Mulle tämä oli ensivisiitti tutustumaan Ilves-teatterin meininkiin Käpylään.

Monien vaikeuksien jälkeen (lensin Lontoosta takaisin iltapäivällä; kone oli myöhässä, ja junaliikenne teknisen vian takia sekaisin, mutta ehdin kuitenkin ajoissa!) pääsin paikalle - ja valitsin itselleni mustan sulan.

Neon Macbeth. On oikeastaan aika fiksua muokata nimeä, koska pelkkänä Macbethinä tämän esittäminen olisi varsin harhaanjohtavaa. Onhan se näytelmän runko siellä, mutta ohjaaja Eero Leichner on muokannut ja lisännyt niin paljon tekstiä että ihan oma näytelmänsä tämä on, eikä mikään Macbeth. Noidatkin on poistettu kokonaan, ja muutamia kuuluisimpia monologeja. Mutta on siellä tuttuja henkilöitä ja tekstiäkin, jos Macbeth on siis näytelmänä tuttu.

Aloitamme esityksen luonnon helmassa prologilla (tai Shakespearelaisella lipsahduksella). Huutoa, meuhkaamista, juoksemista, Tapa ihminen-lippu. Alku ei vakuuta. Onneksi kuitenkin Fleance (Benjamin Klemettinen) lurauttaa käyrätorvisoolon joka pelastaa paljon. Siirrymme sisätiloihin. turvelattiasuikale näyttämötilan keskellä tuo mieleen Kenneth Branaghin ohjaaman Macbethin Manchester-festareille muutaman vuoden takaa. Katsojat istuvat turpeen molemmin puolin. Neonvalot vilkkuvat. Ensimmäinen näytös Jumalan nyrkin alla. Kolmetuntisen esityksen aikana fraasi Tässä ajassa on kaikki aika toistuu lukuisia kertoja.

Kaksikko Ross ja Lennox (Pinja Pieski ja Iida-Sofia Luusua) ovat todellakin mielipuolia, kohkaten päättömästi ja vuorotellen puhuen. Taustalla ulisee syntikkaujellus ja Fleance ja rakastettunsa Johnny Boy (Kasperi Hulkkonen) suutelevat. Puvustus on puna-mustaa, mutta vaihtuu aika valkovoittoiseksi myöhemmin. Räikeät meikit. Hulluus ja nerous kulkevat käsikädessä. Laura Faarinen on laatinut aika hulvattomia koreografioita. Meno on hektistä ja intensiivistä.

Macbethejä on kaksi, kumpikin vallan mainioita. Mona Huczkowski on intensiivinen ja eteerisen tyyni. Roderick Kabanga elastisen vauhdikas. Myös Lady M on kahtiajakautunut. Atte Hänninen ja Riikka Koskinen jakavat vastuun.

Toisessa näytöksessä (nimeltään Vallankumous) sukelletaan pimeisiin ja hiljaisiin kohtiin.

Kaikki esiintyjät ovat paljain jaloin. Ross kommentoi: grab them by the pussy. Muutenkin nyt ollaan kiinni tässä ajassa (ei Shakespeare käyttänyt sanoja gallupit, lobbarit tai demokratia, jaa no jälkimmäistä ehkä saattoikin). Kolmiääninen lauluyhtye (Mona Huczkowski, Benjamin Klemettinen ja Minne Mäki) laulaa henkeäsalpaavan kauniisti. Ja sitten me viisi mustaa sulkaa omaavaa seuraamme Macbethia ulos. Siellä porukka höpisee sekavia, juoksentelee ees ja taas, mutta kuulemme myös Lady Macduffin (Minne Mäki) ja poikansa (Otto Henriksson) keskustelun pettureista ja linnuista...

Sisätiloissa takaisin näemme ensin videokoosteen. Sotia, kansanousuja, vallankumouksia, pakolaisia, kuolemaa. Uutisklippejä tästä ajasta. Ahdistaa. Sitten Johnny Boy ja toinen Macbeth (Kabanga) vetävät turvelaatikkoon uskomattomia hyppyjä ja temppuja. Auts. Turvekerros ei ole kovin paksu. Ja painivat. Kolmas osio sisällä on valkoisessa huoneessa. Lady Macbeth (Riikka Koskinen) puhuu meille, riputtaa multaa kaakelien päälle ja kuuntelemme vielä musiikkiakin (Radioheadia). Lopuksi keräännymme kaikki kolme ryhmää yhteen loppuhuipentumaan. Loppu todellakin tulee.

Onko ihminen todellakin olemassa vain silloin kun häntä katsotaan? Sitten ainakin kaikki Macbethin katsojat ovat NIIN olemassa. Nimittäin jos joku asia esityksessä on intensiivistä niin katsekontaktit. Meitä katsojia on vajaa parikymmentä ja meitä todellakin katsotaan. Se on ehkä se mikä esityksestä jää päällimmäisenä mieleen. Ja rohkeat esiintymiset. Ja trion upea laulu.

Jo Kansallisteatterin keväinen Macbeth-versio oli dystooppinen, mutta siinä missä se nojasi kuitenkin Shakespearen tekstiin, niin tämä ilvesläisten versio lähtee ihan omille urilleen. Esitys on todellinen runsaudensarvi, jossa riittää pohdittavaa vielä seuraavaksikin päiväksi. Ehkä ajatuksia, ideoita ja muita juttuja olisi voinut olla aavistuksen vähemmän, koska meno oli niin... tiukkaa ja tursuavaa. En silti valita.

Esityksiä on 24.8. asti.


Poseerauskuvien copyright Mari Kaakkola, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Angels in America: Perestroika / National Theatre 15.8.2017

Muutaman tunnin tauon jälkeen oli aika palata teatterille. Näytelmien välissä kerkesin syömään sekä hakemaan Yerman käsiohjelman Young Vicistä, se kun on on onneksi lyhyen kävelymatkan päässä. Yerma on yksi niitä näytelmiä mitä en pääse livenä teatterille katsomaan, mutta onneksi tulee NT Liveen - ja siis Suomeenkin - 25.9!

Mutta takaisin 80-luvun New Yorkiin. Kokonaisuutena tämä kakkososa Perestroika ei ole ehkä niin vahva näytelmä kun eka osa Millennium Approaches. Ei siis todellakaan huono, mutta pidän ekasta osasta enemmän. Tässä on liikaa ehkä sitä fantasiaosuutta?

Aluksi maailman vanhin bolsevikki paasaa, sitten näemmekin jo Joen lopulta antavan periksi Louisin viettely-yrityksille, Priorin kokevan voimakkaan eroottisia unia lääkehouruissaan ja Joen äidin ja vaimon etsimässä kadonnutta poikaansa/miestään. Roy kamppailee sairaalassa hengestään, ja Belize hoivaa tätä, vastentahtoisesti.

Profeetaksi joutunut Prior tekee tutkimusta enkeleistä ja seikkailee oudossa mormonikeskuksessa (jossa on aivan käsittämätön mormoni-dioraama!) mustissaan kuin joku gootti (Fuck you, I'm a prophet! on aika klassikko repliikki).

Enkeli-tematiikka ja mormonit ovat siis isossa roolissa. Näemme myös aivan upean taistelu/painikohtauksen kun Angel ja Prior vääntävät. Näytelmässä on monenlaisia suuria tunteita; eroja, kuolemaa, epätoivoa, mutta myös toivoa. Ja vierailuita taivaaseen. Mutta silti, lopun hienoisesta optimististaan huolimatta, ei kokonaisuus nouse samalla tasolle kuin ensimmäinen osa. Kyllä silti lopussa silmiä piti pyyhkiä kun Prior toteaa että hän on elänyt HIVin kanssa pidempään kun Louisin. Kaikesta on mahdollista selvitä!

Edelleen lavastus ja puvustus ja valot ja kaikki semmoiset ovat aivan valtavan upeat. Ja tottakai myös näyttelijät. Pitää kehua myös musiikkia ja koko äänisuunnittelua. Lisätietoja Angels in Americasta ja lisää kuvia muuten kannattaa katsoa teatterin sivuilta.

Tosi vähän alastomuutta, seksiä tms tässä nähdään (siis jos joku ajatteli että nyt on paljon alastomia miehiä), kummassakaan osassa. No Russell Toveyn ahteri, mutta se on niin nähty jo (The Pass). Kyllä alastomuutta nähdäkseen pitää suunnata katsomaan Cat on the Hot Tin Roof (jonka näin seuraavana päivänä).

Illan esitystä oli muuten katsomassa chief justice Margaret Marshall, jonka panos samaa sukupuolta olevien avioliittoasioissa oli merkittävä. Tästä syystä koko näyttelijäkaarti osoitti esityksen jälkeen hänelle suosiota, yhdessä yleisön kanssa.

Oli tämä kyllä huima päivä. Raskastakin toki hieman, mutta ihmeen hyvin nuo pitkät rupeamat jaksoi, kun kävi väliajoilla kävelemässä ja haukkaamassa happeakin. Jos on mahdollisuus tämä, tai siis, molemmat osat,  nähdä jossain, vaikkapa siellä NT Livessä, niin hyvin vahva suositus.


Kuvien copyright Helen Maybanks, paitsi Andrew Garfield ja loppukumarruskuva omia.