Ihminen! / Teatteri Jurkka 10.2.2017

Tommi Erosen uraa olen toisella silmällä seurannut aina vuoden 1992 Q-teatterin Pirun kaunis tyttö-näytelmästä alkaen ("Havukainen, se mainos!"). 25 vuotta sitten!! Miten siitä voi olla jo niin kauan (en ole vanha, en). Se näytelmä oli muutenkin yksi niistä parhaista koskaan, jota vieläkin muistelen kaiholla ja haikeudella ja rakkaudella. Viimeksi näin Erosen Teatteri Jurkan lavalla 2014 Frankie ja Johnny-näytelmässä.

Ja Jurkassa ollaan nytkin. Tällä kertaa kyseessä on Erosen monologiesitys Ihminen! ja sen ensi-ilta. Nyt tutkitaan omaa napaa, mutta myös laajemminkin koko ihmisyyttä; alkaen evoluutiosta ja miten meistä tuli tämmöisiä. Meistä ihmisistä siis. Ja erikseen vielä Tommista.

Tommi kertoo siis paljon itsestään, suhteestaan isäänsä ja poikaansa, suhteestaan ex-vaimoon, ja muihin ihmisiin. Käydään läpi ne lapsuuden sankarit Bonanza-sarjan Little Joesta Tarzanin kautta Remuun. Ja kohtalokkaan EF-kielikurssimatkan ja viimeisen illan discon Anais Anais-tuoksuisine Minna Liiroineen vuonna 1983. Mitä olisikaan voinut käydä, jos Tommi vaan olisi lähtenyt tanssimaan! Reilussa parissa tunnissa keretään mielikuvitusreissulle Milanoon, Brightoniin, Kuopioon. Kaiken taustalla väijyy eturauhasen oikkuilun aiheuttama kuolemanpelko. Se on se keski-ikä.

Hetkittäin tämä on riipaisevan nostalginen (me ollaan niin samanikäisiä Tommin kanssa, että kyllä moni näistä muistoista liippaa likeltä omiani), hetkittäin tosi hauska. Välillä huomaan hymähteleväni, välillä meinaa tulla itku silmään. Voi suomalaista miestä, voi ihmistä. Katsellaan omakuvia Väyrysestä Polanskiin ja ties mihin. Mitä ne meille kertovat kyseisestä henkilöstä? Omakuva yleensäkin. Minkälaisen kuvan kukin haluaa itsestään maailmalle välittää. Millaisia kuvia kukin laittaa itsestään esim. Tinderiin? Ja mihin ihmisen valinnat ylipäätään häntä kuljettaa. Ja minkälaisen kuvan Tommi meille välittää tällä kertaa, itsestään ja ihmisestä.

Kyytiä saavat vaihtoehtoiset hoitomenetelmät kosmoksen naksautuksineen. Ratkiriemukas hetki terapiassa, lastenammeessa yrtteineen. Huumorista on helppo sukeltaa ahdistavampiinkin osuuksiin. Avioeroon. Kommunikointiongelmiin. Hetkittäin tämä kuulostaa niin henkilökohtaiselta tilitykseltä, että käy hieman ahdistamaan, mutta onneksi tarinaa kuljetetaan niin taitavasti, että ahdistavuudet jäävät pian. Paitsi muikkukukkoreseptiä kuunnellessa tulee se suuri liikutuksen tunne takaisin.

Teksti on paikoitellen niin lennokasta tajunnanvirtaa, että tuntuu että liitelisin sen mukana jonnekin korkeuksiin katselemaan pieniä muurahaisen lailla mönkiviä ihmisiä. Niitä jotka sössivät oman elämänsä, niitä joilla olisi paljon sanottavaa läheisilleen, mutta eivät saa sanottua mitään. Kun Tommi kertoo kahvihetkestään isänsä kanssa, mitä oli keskustelu halauksineen mielikuvituksessa ja mitä se oli todellisuudessa, huomaan miettiväni omia keskustelujani ihmisten kanssa. Miksei suomalainen mies (ihminen) puhu. Niin miksei?

Taas kerran Tommi Eronen on ihan loistava esittämään erilaisia murretyyppejä - tässäkin saa ihailla niin regressioterapeutti Markusta kuin savolaista urologiakin. Opimme muuten myös sen, että Tommin oma kova ydin on "moniongelmainen mopovirittelijä Kuopiosta". Erosessa on jotain samaa kuin Gary Oldmanissa, sellaista hiljaista charmia joka hiipii iholle salakavalasti. Tässä esityksessä ihminen on alasti, henkisesti paljaana.

Ilari Johansson ohjaamassa esityksessä oli pituutta ainakin ensi-illassa reippaanlaisesti näin monologiksi, mutta ei sitä missään vaiheessa pitkästynyt tai puutunut. Musiikkivalinnoista bonusta! Nostalgista suomi-iskelmää; Poltetut sillat, Koskaan et muuttua saa, Maailman pihamaat. Jokainen sopi siihen omaan kohtaansa esityksessä erinomaisesti. Pidin kovasti myös valo- ja äänisuunnittelusta ylipäätään (no olihan ne Saku Kaukiaisen tekemät!) ja Tommin lapsuusvideoista.

Ei ihan helpointa katsottavaa, mutta lopussa kiitos seisoo. Monenlaisia ajatuksia herätti tässä pienessä ihmisessä. Kyllä sitä jokainen jotenkin elämästä selviää. Niin Tommi kuin minäkin.


Kuvien copyright Marko Mäkinen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Oopperailtamat / Tampere-talo 7.2.2017

Tampereella on oopperaa kuultu säännöllisesti jo vuosikausia, tänä vuonna vietetään Oopperan seitsemänkymppisiä. Nyt kuitenkin ensimmäistä kertaa kokeilussa oli esittelytilaisuus tulevaan oopperaan. Ja sen verran mainio kokemus Oopperailtamat olikin, että toivon mukaan tästä tulee perinne tuleviin esityksiin. Varsinkin kaltaiselleni oopperanoviisille ilta ja esiintyjät tarjoilivat paljon kiinnostavaa tietoa.

Lindgren, Koskela, Torikka ja Helsing

Tilaisuuden tunnelma oli rento ja hauska, vaikka Madetojan Pohjalaisia ei mikään huumoriteos olekaan. Juontajana ja teosesittelijänä toiminut Minna Lindgren oli juurikin sopiva tämmöiseen hommaan. Tampere-talon uusi Maestro-tila oli sopivan intiimi, mutta tarpeeksi tilava. 

Itselleni Pohjalaisia on ihan uusi oopperatuttavuus, mutta kaiken nyt kuulemani ja lukemani perusteella se vaikuttaa todella kiinnostavalta. Niin musiikillisesti kuin tarinallisestikin. Ja varsinkin tämä Tuomas Parkkisen ohjaama versio, missä korostetaan naisen roolia ja asemaa. Päärooleihin on nostettu kolme eri asemassa olevaa naista. Juoni tuntuu olevan kuin parhaimmasta (vai pahimmasta?) saippuaoopperasta. Kolmiodraamoja, körttiuskontoa, puukotuksia, vankilareissuja, juopottelua... 

Pääteemana on vapaus, jota kukaan ei tässä oopperassa tunnu saavan koskaan. Musiikki taas on hyvin kansanlaulupohjaista. Kyllä oli moni tuttu melodia mitä illan aikana kuultiin! Tässä Madetoja on kuulemma hyödyntänyt kansanmusiikkia kuin Puccini konsanaan omissa oopperoissaan.

  

Minna Lindgren ja Tuomas Parkkinen

Suurin osa näistä kansanlauluista (suomalaisista, ei siis Puccinin löydökset!) ovat Toivo Kuulan keräämiä, ja osa ilmeisesti Järviluomankin. Artturi Järviluoma oli kirjoittanut Pohjalaisia näytelmän, ja sen 1914 Kansallisteatterin esityksen jälkeen siitä tuli hyvin suosittu, joten tahdottiin oopperakin samasta aiheesta. Toivo Kuula kieltäytyi säveltämästä, mutta onneksi Madetoja tarttui asiaan ja pohjalaisia ymmärtävänä sävelsi musiikin. Ooppera valmistui sitten 1924. Moni henkilöhahmo kuulemma perustuu ihan oikeisiin ihmisiin, mm. Alavudella vaikutti joku hankala nimismies, mikä sitten on päätynyt mukaan tähänkin,

Lindgren puhui myös verismistä, mitä Pohjalaisiakin edustaa. Siinä missä Wagner teki uniin ja fantasioihin pohjautuvia oopperoita, harrasti Puccini verismiä eli kuvasi tavallisia ihmisiä, tavallisissa kylissä - ja sitten tapetaan joku! Kuten Pohjalaisissakin. Pohjalaisissa on kolme näytöstä, ja jokainen alkaa yhden "päänaisen" laululla. Liisa-piikakin tyhjentää paskahuussia laulaessaan, eli hyvin arkisia askareita tässä puuhaillaan laulun lomassa.

       

Marjukka Tepponen ja Tiina-Maija Koskela

Oopperailtamissa oli paikalla kolme solistia eli Marjukka Tepponen, joka laulaa Liisa-piian osan, Tiina-Maija Koskela, joka on talon tytär Maija sekä Waltteri Torikka, joka taas on Karjanmaan Köysti, kauhea häjy! Kaikki lauloivat paljon näytteitä ja pianisti Tatu Erkkilä säesti heitä. Välillä Lindgren kuljetti oopperan juonta eteenpäin, ja taas kuulimme lisää lauluja. Toki esiintyjiä haastateltiinkin, sekä teoksesta ja omasta suhteestaan Pohjanmaahan. Paikalla oli myös kapellimestari Anna-Maria Helsing, sekä ohjaaja Tuomas Parkkinen (jolle lopuksi koko konkkaronkka lauloi syntymäpäiväonnittelut!).

Minä tykkään kovasti Marjukka Tepposen äänestä, ja myös Tiina-Maija Koskela lauloi todella kauniisti. Torikka sopi oikein mallikkaasti häjyn rooliin, ja tämän rokkikukkomaisuus (anteeksi, iskelmäkukkomaisuus) tuntui istuvan hyvin häjyn pirtaan. Ja käärmeennahkatakkikin!

Illan aikana puhuttiin ja ruodittiin siis paljon pohjalaisuutta, eri kylien ja alueiden välisiä eroja, mitä se pohjalaisuus on niinkuin oikeasti. Musiikki ja uskonto sekä paini tuntuivat olevan monella pohjanmaalaisuuden kulmakiviä. Anna-Maria Helsing on itse kotoisin ruotsinkieliseltä alueelta Munsalasta ja isänsä oli pelimanni. Näin ollen musiikki on aina ollut iso osa hänen elämäänsä. Duurinkin hän on joskus kuullut, ehkä ruotsalaisen äidin myötävaikutuksella. Seinäjoelta kotoisin olevalla Tiina-Maija Koskelalla oli hyvä jakoperuste etelä- ja pohjoispohjanmaalaisiin. Etelässä ollaan iloisia, käydään paljon juhlissa, ja sitten joku saattaa hieman puukolla kutitella, ja ihmetellä miksi se nyt kuoli. Pohjoisemmassa on hartaampaa ja pyhempää, sitten illalla on kärhämä ja joku hakee kirveen! Hyvässä ja huonossa pohjanmaalaiset ovat suoraselkäisiä ja jääräpäisiä. Minna Lindgren heitti että Pohjanmaalla "kunnon miehet on painijoita ja niiden siskot on missejä".

Waltteri Torikkakin tunnusti, että isänsä vei hänet kerran painiseuran treeneihin. Mutta hän ei päässyt kunnolla etuperin kuperkeikkaa, niin se jäi sitten siihen yhteen kertaan. Hänen roolihahmonsa Köysti saa tässä esityksessä kunnolla turpaansa, vaikka kuinka onkin häjy. Köysti on sellainen paha poika, jolla on karismaa, vaarallisuutta, itseriittoisuutta ja -tietoisuutta. Kaikki naiset palvovat häntä, vaikka hieman pelkäävätkin. Rokki/iskelmäkukko siis! Waltteri naurahtikin sanoneensa kollegoilleen "ihanaa tulla harjoituksiin, kun ei tarvii ollenkaan näytellä".

  

Mutta miksi tässä on sitten nostettu naiset esille, vaikkei monilla näistä ole niin isoa laulurooliakaan? Ohjaaja Parkkisella oli erittäin aukoton peruste asialle. Alunperin hänkin kuvitteli, että tämä on ooppera sorrosta (monesti on ajateltu että tässä kuvataan Venäjän sortovuosia). Mutta sitten viime aikoina kaikki miesten tekemät väkivallanteot, olivat ne sitten kuorma-auton ajamista väkijoukkoon tai tuntemattomien ihmisten puukotusta tai jotain muuta, tekivät vaikutuksen. Miehet kokevat tarpeen tarttua aseeseen, jos he katsovat kokeneensa vääryyttä, tai melkein mistä syystä hyvänsä. Pohjanmaalla kaivetaan puukko esiin, jos joku vain katsookin pahasti, noin kärjistetysti. Parkkinen kertoi, että taiteilijana hän ei voi ohittaa näitä miesten tekemiä väkivallantekoja.

Jokaisella "minä tapan"-miehellä on äiti. Usealla sisko, monella vaimo tai tyttöystävä, joillain tyttäriä. Ja ne ovat aina nämä naiset ketkä joutuvat katsomaan, ketkä kärsivät, ketkä joutuvat sitten hoivaamaan "kärsinyttä" miestä. Naisten on jatkettava elämää ja arkea, vaikka puoliso, veli tai poika olisikin tappanut jonkun. Miehet edelleen luulevat että heitä sorretaan tässä maailmassa. Ylpeydentunto ja kostonhalu on monella muullakin kuin pohjanmaalaisella miehellä sisimmässään.

Tässä Pohjalaiset-tulkinnassa on kolme näkökulmanaista. Kohtaukset nähdään heidän silmin, vaikka roolit ovat edelleen pienehköjä. Jo mainittujen Liisan ja Maijan lisäksi on myös vanhempi Kaisa (Päivi Nisula), joka on hauska ja maanläheinen hahmo, elämää pystyssä pitävä voima.

Liisan ja Köystin asujen keskellä ohjaaja Parkkinen

Näissä iltamissa muuten korostui hyvin ettei miehiä juuri tarvita, koska naiset lauloivat duettonsakin yksin! No, ehkä se on kuitenkin kiva, että siellä muutama kaksilahkeinenkin nähdään. Jo mainittujen laulajien lisäksi lavalla laulavat myös Ville Rusanen, Jyrki Anttila, Jaakko Hietikko, Ilkka Hämäläinen, Jere Martikainen, Kristjan Möisnik, Anssi Hirvonen, Juha Kotilainen sekä Olli Lammi ja Pertti Kallio vuorottelevat. Lisäksi Tomi Rauhala on mukana mykkänä. Ja toki lavalla laulaa Tampereen Oopperan valtava kuorokin.

Tässä oopperassa nähdään myös perisuomalainen juopottelukohtaus, tottahan toki! Muutenkin Pohjalaisissa on kuulemma hyvin mutkaton suhde alkoholiin. Jääpäs nähtäväksi mitä tällä tarkoitettiin.

Kauhean paljon kiitoksia koko porukalle ja toki Tampereen Oopperalle tämmöisistä iltamista. Kaikilla oli hauskaa, niin esiintyjillä kuin yleisölläkin. Selvästi tilausta oli, ja ihmiset vaikuttivat oikein tyytyväisiltä illan antiin. Itsellä ainakin on paljon helpompaa lähteä katsomaan ja kuulemaan uutta oopperaa, kun nyt kuuli taustoja ja musiikkinäytteitäkin. Ensi vuonna toivon mukaan uudelleen Veljeni vartija-oopperan tiimoilta, eikös?

Jututin muuten Parkkista myös maanantaina Tampere-talolla Pohjalaisten harjoitusten lomassa, joten osa näistä jutuista on peräisin sieltä, eikä Oopperailtamista, jos joku paikalla ollut ihmettelee.


Kuvat otin itse.
Näin iltamat ilmaisella pressilipulla.

Romeo vs Julia / Teatteri Jurkka 8.2.2017

On aivan hykerryttävä ajatus, että Veronan rakastavaiset Romeo ja Julia tapaisivat joskus vuosikymmeniä myöhemmin, sattumalta Mantovan rautatieaseman ruuhkassa. Kun nyt lähdetään mukaan tähän Lauri Siparin ja Liisa Urpelaisen loihtimaan mielikuvitusleikkiin, niin unohdetaan se että "oikeasti" niistä tapahtumista on kulunut 400+ vuotta. Siis siitä kun Shakespearen näytelmä esitettiin ja nuoret rakastavaiset kokivat onnettoman kohtalonsa. Mitä jos eivät kokeneetkaan? Mitä jos he päätyivät yhteen, saivat neljä tytärtä yhdessä, mutta koko suhde kariutui Romeon toistuviin naisseikkailuihin?

Heidän yhteinen taipaleensa ja tarinansa alkaa kuoriutua auki kuin sipuli. Reilun tunnin aikana katsojille selviää miksi Romeo lähti, ovatko he nykyään onnellisia, onko Romeolla ongelmia eturauhasen kanssa? Miten heidän neljä nyt jo aikuista tytärtään Isabella, Miranda, Rosalinda ja Bianca (ihanan shakespearemäiset nimet muuten!) ovat puuhanneet? Miksei isä ole pitänyt tyttäriinsä yhteyttä, vai onko? Vieläkö Julia, tai Giulietta kuten Romeo häntä tässä kutsuu, komentelee ihmisiä (mutta hänellähän on vain niin hyviä mielipiteitä!)? Ja monta muuta asiaa. Paljon jää toki selviämättäkin.

Julia on matkalla Roomaan lapsenlapsensa ristiäisiin ja Romeo Milanoon liikematkalle. Mutta sitten he jumiutuvatkin asemalle, nauttivat lounasta yhdessä ja muistelevat yhdessä menneisyyttä ja suhteensa kipupisteitä. Sälekaihtimeen heijastetut Marja-Leena Koukin ja Erkki Saarelan nuoruuskuvat toimivat hienoina taustoina nuorten Romeon ja Julian säkeille.

Tässä Laura Jäntin ohjaaamassa pienoisnäytelmässä Romeo vs Julia on paljon haikeutta, mitä jos-fiilistä, ja pienistä asioista on saatu aikaan paljon myös lämmintä huumoria. Kaikki ei elämässä mennyt siten kuten haaveiltiin nuorina. Eihän se koskaan... Nuorina sitä ehkä kuvitteli pärjäävänsä pelkällä rakkaudella, mutta sitten tuli kituuttaminen murjuissa ja koliikkivauva... Mutta eletty on silti, sen jälkeenkin. Romeo oman Digi-Gue (?) yrityksensä kanssa, kaikenlaisine bisneksineen sekä vaihtuvine naisineen. Julia on saanut kaitsettua neljän ehtiväisen tyttären aikuisiksi ja luonut omaakin uraansa häämatkatoimistossa. Miesrintamalla tuntuu olleen hiljaisempaa. Onkohan muuten matkatoimiston omistaja Petruchio se Tybaltin vanha kaveri näytelmästä?

Pientä katumusta on ilmassa, ehkä, ja roppakaupalla nostalgiaa. Kaksikymmentäviisi vuotta on pitkä aika olla tapaamatta entistä puolisoaan. Tässä vatvotaan sekä suhdetta että menneitä, ja vaikka keskustelu saa hetkittäin kärkkäitäkin sävyjä, niin säädyllisyyden rajoissa pysytään. Ja loppuviimein, ei ne kummankaan asiat olekaan niin hehkeitä kuin miltä alussa vaikutti. Romeo on ollut varsinainen romeo ja renttuillut vuosikausia, mutta silti häntä tulee hieman surku lopuksi. Julia lähtee kohtaamisesta reippaana eteenpäin, mutta Romeo...  Niin, miksi naiset aina rakastuvat renttuihin (ja hankkivat vielä liudan lapsia näiden kanssa?). Miksi Julia edelleen säilyttää lukemansa Anna Kareninan välissä vanhaa valokuvaa heistä yhdessä Gardajärveltä? Janottaako vanha suola silti... vai nostalgiankaipuuko se siellä.

Katsomoa nauratti Romeon tokaistessa: "oltiinhan me ihan järjettömän nuoria kun se meidän härdelli alkoi!". Niinpä olivat, teinejä aivan. Ja nyt sitten Romeo haluaa kuitenkin Julian hoitavan hänen tuhkiensa sirottelemisen! Niin se elämä kuljettaa...

Siihen pariskunnan modernin keskustelun lomaan kaunis Shakespearen kieli näytelmästä (Lauri Siparin suomennoksesta, tottakai) uppoaa hienosti. Ja Eero Ojasen säveltämä tunnelmallinen musiikki. Ei tämän katsominen mitenkään edellytä Romeon ja Julian näytelmän tuntemista, mutta ei se kyllä haittaakaan. Ehkä tietää enemmän mitä silloin tapahtui, mutta ei sillä sitten kuitenkaan kokonaisuuden kannalta ole niin paljoa merkitystä. Kaltaiselleni Shakespeare-fanille siellä oli kyllä tarjolla monta helmeä.

Esitys loppuu siten kuin alkaakin, kuuntelemme pimeydessä Shakespearen soljuvaa tekstiä, Julia ja nuorikkonsa puhumassa, silloin kun he vielä olivat nuoria.

Todella koskettava ja intiimi esitys, se tuli suoraan iholle. Sekä Kouki että Saarela olivat niin taitavia, kuin vain kymmenien ja kymmenien vuosien esiintymiskokemuksella voidaan olla. Tämä oli muuten Koukin 50-vuotistaiteilijajuhlaesitys ja kantaesitettiin Vaasassa lokakuussa 2014. Kovasti tätä suosittelisin, mutta valitettavasti esitykset loppuivat Jurkassa tällä haavaa. Mutta mikäli tätä jossain vielä esitetään, niin mene ihmeessä katsomaan, olit sitten Shakespearen ystävä tai et.


Kuvien copyright Noora Geagea, paitsi Jurkan mainostaulukuva oma.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Amadeus / NT Live 6.2.2017

Vaikka tämän juuri kuukausi sitten näinkin ihan livenä teatterissa, niin niin suuren vaikutuksen Amadeus teki, että halusin heti nähdä sen uudelleen. Ja hyvä että näin. Edelleenkin tämä oli tosi hieno esitys, mutta nyt lähikuvien myötä huomasin, että esitys hieman kärsi. Tai ainakin oli hyvin erilainen kokemus. Jotenkin tämä oli hienoa nähdä paikan päällä, koska lava oli suuri ja siinä tapahtui jatkuvasti kokonaisuutena. Elokuvateatteritaltioinnissa on paljon lähikuvia, jotka sinällään ovat hyvä juttu, mutta samalla se kokonaisuus kärsi hieman.

Edelleenkin Lucian Msamati oli vallan erinomaisen hyvä Salieri. Mutta nyt hieman herra Mozart (Adam Gillen) ei ollutkaan niin vakuuttava kuin tammikuussa. Siis samanlailla tämä näytteli eikä sinällään roolissa ollut tapahtunut mitään mullistavaa. Mutta se ylenmääräinen kohkaaminen ja hötkyily korostui nyt hieman liikaa. Ehkä ne lähikuvat vaikuttivat.

Lähikuvien miinuksena on pakko nyt myös sanoa, että upeasti osana lavastusta ollut orkesteri jäi nyt hieman sivuun. Tai se ei ehkä näkynyt niin miten kokonaisvaltaisesti he olivat mukana esityksessä. Mutta sitten taas hetkittäin ne lähikuvat toimivat, esimerkiksi Salierin kasvojen lähikuvissa. Ja näki upeasta puvustuksesta ja kengistä yksityiskohtia.

Jos jäi näkemättä tämä NT Live niin hyvänä uutisena kerrottakoon että Amadeus palaa Lontoossa teatterille tammikuussa 2018! Muita näyttelijöitä ei ole vielä julkaistu, mutta onneksi Msamati palaa Salierin rooliin. Lipunmyynti alkaa jo 24.2.2017, ja jos olette ajoissa liikkeellä niin tarjolla on myös £15 hintaisiakin lippuja. Tämä on näytelmä mikä kannattaa ehdottomasti nähdä ihan livenä teatterissa.

Itse esityksen lisäksi näimme pari lyhyttä dokkaria, eli ensin esiteltiin National Theatren tarjoamia mahdollisuuksia nuorille. Yksi National Theatren tehtävistä kun on nuorison valistaminen ja teatterimahdollisuuksien tarjoaminen. On jokavuotista Connections-festivaalia, jossa nuorisoteatteriryhmistä 10 pääsee esiintymään NT:n lavalle. Tänä keväänä 21. kertaa järjestettävä festivaali on Britannian suurin. Näiden NT Live-taltiointien mukana myös kouluihin on tarjolla ilmaiseksi on demand-palveluna muutamia klassikkoja (Frankenstein, Othello, Hamlet, The Comedy of Errors ja She Stoops to Conquer, sekä Treasure Island).

Tämän lisäksi oli katsottavana myös kiinnostava A Gift Given from God dokkari, missä esityksen tekijät kertoivat rooleistaan ja näytelmästä.

Adam Gillen näki Mozartin radikaalina uudistajana ja halusi päivittää sen tähän päivään. Esikuvinaan esimerkiksi David Bowie ja Johnny Rotten. Oli myös kiinnostavaa kuulla että Shafferin ensimmäisissä luonnoksissa näytelmän nimi oli Salieri. Hänhän tässä pääosassa on, eikä Mozart. Mutta kaippa se Mozart paremmin myy nimenä kuin nykyään tuntemattomampi Salieri. Kuinka moni ns. tavallinen musiikinkuuntelija tietäisi edes Salieria ilman tätä näytelmää? Mutta Mozartin tietävät kaikki. 

Southbank Sinfonian muusikoilla oli haasteita äänen balanssin kanssa. Ongelmia aiheutti jatkuva liikkuminen ympäri lavaa, ja kun ei ollut varsinaisesti kapellimestaria ohjaamassa. Halusivat silti katsojien saavan aidon Mozart-kokemuksen (ja kyllä he siinä mielestäni onnistuivatkin). Minä ainakin olin lumoutunut musiikista ja sen käytöstä. Ja taas poistuin elokuvateatterista intopiukassa kuunnella Mozartin musiikkia!

Lucian Msamati kommentoi mielestäni erittäin napakasti ja osuvasti ihonväriään. Että jos jollakulla katsojalla on vaikeaa hänen ihastuttavan suklaasävyisen ihonsa kanssa, niin se on katsojan ongelma. Niin, mihin se ihonväri muka veisi näyttelijän uskottavuuden tulkita tiettyä roolia? Ymmärrän monen ohjaajan halun laittaa aina tummaihoinen mies esittämään esim. Otelloa, mutta... Brittiteatterissa on toki paljon muita kuin valkoisia näyttelijöitä, että siellä asiaan ei kiinnitä katsojana huomiota. Paitsi että kiinnitetään silti, ja jatkuvasti tummaihoisemmat näyttelijät (ja monet muutkin) kommentoivat brittimediassa, että teatteri on liian valkoista. Mikä on toki tottakin. Mutta ei silti niin valkoista kuin Suomessa.

Suomen tilanne on toki ihan erilainen, mutta varmaan muuttunee jatkossa. Kyllä Suomeenkin tarvitaan hyviä näyttelijöitä muistakin etnisistä taustoista. Ja sitten vielä saada katsojat "oppimaan" siihen, että on ihan sama minkävärinen esiintyjä jotain roolia esittää. Se voikin olla vaikeampaa. Jos asenteet ovat sitä luokkaa kun taannoin Kansallisbaletissa, missä vanhempi herra katsoi asiakseen paheksua suureen ääneen Liisa Ihmemaassa-baletissa Liisaa esittäneen Eun-Ji Han etnistä taustaa :-( Jos joku on niin moukka että tuommoisia ajattelee niin pitäisi edes mölyt mahassaan. 

Tampereella oli oikein mukavasti katsojia, tosi hienoa! Ja hirveän monta tuttuakin, joka on aina tosi kivaa. Kiva teatteri-ilta siis taas, vaikka olikin tallenteen kanssa hieman teknisiä ongelmia (pikselöintiä ja tekstitykset hävisivät liki koko ensimmäisen näytöksen ajaksi).

Harmittaa vaan, että Finnkino on päättänyt jättää muut paitsi Helsingin, Turun ja Tampereen pois näistä NT-Live esityksistä. Moni tuttu muualla Suomessa ei enää pääse katsomaan, jos on seuraavana päivänä töihin meno ja esitys loppuu parin tunnin ajomatkan päässä vasta 22 maissa.

Kuvien copyright Marc Brenner

Mielensäpahoittajan Suomi / Tampereen työväen teatteri 2.2.2017

Ja taas kerrataan Suomen viimeistä sataa vuotta! Nyt asialla on kirjailija Tuomas Kyrön luoma yrmyilevä ukko Mielensäpahoittaja. Tällä haavaa hän kertaa niin elämäänsä ja omaa historiaansa, kuin siinä sivussa Suomenkin historiaa, Mielensäpahoittaja Suomi-spektaakkelissa. Käytössä on valtavan kokoinen Tampereen työväen teatterin suuri näyttämö ja kymmenien esiintyjien ensemble. Saadaanko sillä näyttävää ja viihdyttävää jälkeä? Kyllä ja ei.

Jotenkin koko hanke tuntuu massiiviselta - miten saa yhden maan sadan vuoden päätapahtumat tiivistettyä yhteen näytelmään, ja kun mukana on vielä se yhden henkilön mikrohistoriakin. Mutta mikäänhän ei ole mahdotonta, kun kyseessä ovat osaavat ihmiset ja teatteri!

Tiina Puumalainen ohjaa (ja vastaa myös sovittamisesta), omalla totutulla tyylillään.

Joukkokohtaukset olivat tosi näyttäviä, vaikka kun evakot paarustivat lavan halki maitokärryineen ja nyssäköineen. Tai kun naapurusto on kerääntynyt Kolehmaisen tupaan seuraamaan Virénin juoksua (ja kaatumista) Münchenin olympialaisissa. Esityksen aikana tutustuimme mm. suomalaiseen saunaperinteeseen, suksenvalmistukseen, sota-asioihin, kieltolakiin ja viinankäyttöön. Esityksen aikana nähdäänkin elämän kirjo syntymästä kuolemaan. Suurten suomalaisten merkkipaalujen rinnalla seurataan Mielensäpahoittajan perhehistoriaa.

Porukkaa lavalle mahtuu, mutta pakko sanoa, että Severi Saarinen tekee tukun hienoja pieniä rooleja Leninistä (!), huoltokersantiksi ja suomalaisten suuria pelkotiloja latelevaksi Nokia-insinööriksi ja Kolehmaisen kiroilevaksi isäksi. Mutta ennenkaikkea se kirveen kanssa saunassa heiluva kätilö teki minuun suuren vaikutuksen - siinä on koko Suomen historia pähkinänkuoressa! Mika Piispalla oli myös herkullisia osia; tämän kiinteistönvälittäjä ja suomalaisia miehiä tsemppaava Curt Lindström sekä suksiinsa nojaava Mika Myllylä piirtyivät verkkokalvoilleni ikiajoiksi. Tärkeässä roolissa on myös Mielensäpahoittajan itselleen hankkima kotiapu Ali (Chike Ohanwe), jonka suusta kuullaan tarkkanäköisiä kommentteja suomalaisesta elämästä ja outouksista. Hienon roolin tekee Ohanwe. Hän saa siinä samalla kotouttamispalvelun Mielensäpahoittajan opissa.

Mielensäpahoittajan roolissa on kolmen eri sukupolven miehiä. Vanhaa herraa esittää lupsakka Raimo Grönberg, keski-ikäisenä aina taitava Jyrki Mänttäri ja nuorena poikana Sisu-Petteri Haraholma (roolissa vuorottelee Niila Nousiainen). Eri aikatasojen välillä loikitaan nopsakkaan ja välillä kaikki kolme Mielensäpahoittajaa ovat lavalla yhtä aikaakin. Mielensäpahoittajan vanhempina Teija Auvinen ja Auvo Vihro (mikä kännikohtaus!) ja puolisona Suvi-Sini Peltola (keski-ikäisenä) ja Jaana Oravisto (vanhempana). Varsinkin Oraviston muistisairaan rooli koskettaa. Perheeseen kuuluu vielä aikuiset pojatkin; maailmankansalainen Pekka (Vesa Kietäväinen) ja nysväkkä ekohenkinen Heikki (Janne Kallioniemi). Poikien osana on miettiä mitä tehdä yksin kotiin jääneelle isälle, joka on tullut "käyttöikänsä päähän" - ja ennenkaikkea tämän talolle. Sutkina naapurinukko Kolehmaisena köröttelee Pentti Helin.

Muutamassa kohdassa huomasin kyllä liikuttuvani, mutta eniten koski sotahevosena olleen Jukan kohtalo. Sodasta kun ei jäänyt traumoja pelkästään sotilaille tai ihmisille, vaan myös rintamalla olleita hevosia (ja koiriakin) jäivät tapahtumat kaivelemaan. Kotiin palannutta Jukkaa pelotti koko ajan.

Kolme tuntia esitykselle oli liian pitkä aika, kun ei tämä ollut Shakespeareä. Sieltä, täältä ja tuolta olisi voinut hieman nipistää. En ollut oikein innostunut Teppo Järvisen lavastuksestakaan tällä kertaa. Kaikki pinnat oli verhoiltu vanhoilla sanomalehdillä ja sitten maalattu (?) lakalla tai jollain kellanruskeaksi. Siis kaikki pinnat pihan vinttikaivosta aina kiikkustuoliin ja saunan lauteisiin. Yksitoikkoista. Järvisen puvut sen sijaan olivat hienoja; sataan vuoteen mahtuu kovin monenlaista vaatetta. Varsinkin Kolehmaisen keltaiset ruotsintuontihousut upeine trumpettilahkeineen varastivat huomion!

Vaikka näytelmän yleisvire on hieman alakuloinen, niin onneksi huumoriakin löytyi, pieniä ripauksia siellä ja täällä, ja välillä vähän suurempiakin kohtia. Jään pohtimaan tätä: "onko ajatuksilla väliä, kun ne joskus kuitenkin unohtuvat?". Vaikkei muistisairaus iskisikään, mutta kuka tavallisen ihmisen asioista tai muistoista enää sadan vuoden päästä välittää?

Mielensäpahoittajan Suomi vetoaa kyllä varmasti suuriin teatterinkävijämassoihin. Mikseipä vetoisi, koska se on perushyvää teatteria, ja tematiikaltaan ajankohtaista. Ja hersyvää tekstiä!


Valokuvien copyright Kari Sunnari
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Ratinen VIHDOIN päärooliin Tampereen teatterin syksyssä!

Mahtoikohan kenellekään muulle paikallaolijalle tämä olla se tärkein uutinen, kun Tampereen teatteri julkisti ensi syksyn ohjelmistonsa? Ei varmaankaan, mutta mulle se oli se juttu! Vihdoin vuosia kestänyt toiveeni on kuultu ja Arttu Ratinen saa miespääosan! Ja kuka sanoi ettei rivikatsojalla ole mitään valtaa teatterien ohjelmistopoliitikkaan :-)

Syksyn ohjelmiston julkaisivat teatterinjohtaja Reino Bragge ja pääohjaaja Anna-Elina Lyytikäinen

Muutakin kivaa ja kiinnostavaa teatterilla on tarjota kuin Ratisen tähdittämä Huojuva talo. Mutta toisaalta, mua kiinnostaa kyllä eniten tämä, muutenkin kun Artun takia. Maria Jotunin klassikon ohjaa Antti Mikkola ja naispääroolissa vierailee Anna-Maija Tuokko. Tuokkoa on tullut viime vuosina nähtyä enemmän musikaaleissa (jaa no HKT:n Hamletin Ofelia ja Vanja-enon Jelena ovat "oikeaa draamaa", ja molemmissa Tuokko oli tosi hyvä) joten kiva nähdä taas puhenäytelmässä. Ja roolinsa vaikuttaa herkulliselta; väkivaltainen ja miestään (no se Arttu Ratinen) alistavana hirviövaimona! Odotan innolla.

Antti Mikkola, Anna-Maija Tuokko, Ansku Lyytikäinen ja Tommi Sarlin

Tiedotustilaisuudessa Antti Mikkola haastatteli Tommi Sarlinia Miessakit ry:stä. Suuria ovat kotonaan väkivaltaa kokeneiden miesten määrät. Ne tavallisimmat tarinat myös miesten kokemassa väkivallassa ovat huono tuuri eli kadulla joku vetää turpaan, henkinen ja fyysinen väkivalta lähisuhteessa sekä se väkivallan kierre joka alkaa jo kotona, jatkuen siitä koulun, armeijan, työpaikan ja parisuhteen kautta halki elämän. Fakta on, että aggressio tässä yhteiskunnassa kasvaa, myös naisten taholta.

Antti Mikkola ja Anna-Maija Tuokko

Ja mikä siinäkin on, että kun nainen lyö miestä näyttämöllä, tai suorastaan pieksää, niin se koetaan usein hauskaksi (vaikka Pekka Puupään Justiina)? Mutta kun mies lyö teatterissa naista, niin se on kaikkea muuta kun hupaisaa. Ehkä tämä tulkinta Huojuvasta talosta muuttaa hieman näitä asenteita? Aihe on sekä väkevä että kipeä. Huojuvan talon ensi-ilta on Frenckellin näyttämöllä 31.8. ja pääpari Tuokko & Ratinen rinnalla nähdään mm. Ville Majamaa, Ella Mettänen ja Mari Turunen.

Reino Bragge, Tommi Auvinen, Tom Lindholm, Ansku Lyytikäinen sekä Mari Turunen

Suomen suosituimpiin dekkarikirjailijoihin kuuluva Ilkka Remes tekee syksyllä myös näytelmäkirjailijadebyyttinsä. Sieppausnäytelmä Musta sydän saa ensi-iltansa 13.10. ja sen ohjaa Tommi Auvinen. Tunnustan etten ole koskaan lukenut yhtään Remeksen kirjaa (dekkareita takana jo kunnioitettavat 20 ja nuortenkirjojakin 8) joten tulee olemaan mielenkiintoista millaista tekstiä lavalla nähdään. Rooleissa iso joukko näyttelijöitä Tom Lindholmista Jukka Leistiin ja Risto Korhoseen. Omaa identiteettiiään tiukasti varjeleva kirjailija ei ollut nytkään toki paikalla, mutta Auvinen luki hänen lähettämänsä sähköpostin.

Osa Cats-tiimiä sekä ohjaaja Georg Malvius Ansku Lyytikäisen haastateltavana

Syksyllä (ensi-ilta 8.9.) nähdään Tampereen teatterissa taas musikaaliakin kun Andrew Lloyd Webberin suursuosittu Cats palaa Suomen lavoille. Helsingin kaupunginteatteri esitti tätä 1986 ja Lahden kaupunginteatteri 2007/8 eli ei se kovin puhkikulunut musikaali Suomessa ole. Ohjauksesta vastaa Tampereella tuttu vieras Georg Malvius, joka loihti teatterille myös menestysmusikaalit Les Misérables ja Sugar.

Osa Cats-esiintyjiä, mm. Risto "Rotta" Korhonen (toinen vasemmalta)

Catsin tekstin on kääntänyt Jukka Virtanen ja lavalle kirmaa iso joukko erilaisia kissoja sekä ensimmäistä kertaa myös rotta! Tampereella nähdään ensimmäistä kertaa musikaalissa Malviuksen luoma uusi hahmo, Risto Korhosen esittämä rotta. Kaikki tapahtumat tapahtuvat rotan päässä, eli kissat ovat hänen mielikuvituksensa tuotetta. Mielenkiintoinen näkökulma! Cats on sattumalta se mun ensimmäinen musikaali. Näin sen Sydneyssä 1986, ja sen jälkeen sitä en olekaan nähnyt. Joten tulee olemaan kyllä mielenkiintoista palata kissojen maailmaan.

Ansku Lyytikäinen jututti lavoille palaavaa Irina Milania

Vanhan Grizabellan roolissa vuorottelevat estradeille palaava Irina Milan sekä viime aikoina tukun upeita loistavia rooleja tehnyt Ritva Jalonen. Lavalla nähdään reilut parikymmentä kissaa, mm. Lari Halme, teatterille palaava Tero Harjunniemi, Pia Piltz, Helena Rängman, Pyry Smolander ja Martti Manninen (joka siis palaa armeijan harmaista takaisin, jee!). Syksyn lipuista on myyty kohta jo liki 90% ja nyt on myynnissä kevät 2018!

Pia Piltz ja Irina Milan lauloivat meille näytteeksi myös ehkä sen Cats-musikaalin tunnetuimman kappaleen eli Memory. Tässäpä se teillekin kuunneltavaksi.

Reino Bragge, Ansku Lyytikäisen ja Arttu Ratinen

Syksyllä jatkavat myös menestysnäytelmät Ulkomaalainen, Näytelmä, joka menee pieleen ja Katoava maa. Ja toki ensi joulun maissa palaa loistava Saiturin joulu, jo kuudetta vuotta.

Kesällä vihittävät Antti Tiensuu ja Ella Mettänen näyttelevät Katoavassa maassakin pariskuntaa

Syksyllä on siis kolme ensi-iltaa, mutta jo tänä keväänä, tarkemmin ottaen 8.2., päänäyttämölle karauttaa Tuttiritari! Mä en ole koskaan katsonut Tuttiritaria telkkarista, joten sillä tavalla herra Rusinante-ratsuineen ei ole tuttu. Mutta nyt kun taas näin ja kuulin kaksi kappaletta, niin olin kyllä ihan myyty. Marjatta Kuivaston lavastus ja puvut ovat mielikuvituksellisia ja ihanan värikkäitä! Ja musiikki on rempseää ja hauskaa.

Tuttiritari ja lohikäärmeen salaisuus on todella komean näköinen

Tuttiritari himself eli Jukka Leisti kertoo että musikaali oli hänen monivuotinen haaveensa. Ja onneksi Tampereen teatterilla tuetaan näyttelijöiden ammatillista kehitystä, ja näyttelijät saavat laajentaa työnkuvaa ja osaamistaan. Leisti on siis itse käsikirjoittanut Tuttiritari ja Lohikäärmeen salaisuus -musikaalin ja tehnyt musiikinkin yhdessä kapellimestari Ari Kankaanpään kanssa. Vauhtia ja väriä ei siis puutu! Leistin kanssa estradille karauttaa iso joukko teatterin väkeä ja koko komeutta suitsii ohjaaja Mikko Viherjuuri.

Tuttiritari (Jukka Leisti) sekä prinsessa Esmeralda (Eeva Hakulinen)

Lisäksi teatterin keväässä on iso joukko vierailuesityksiä, joista ainakin ruotsalaisen standupkoomikon Özz Nûjenin tulkinta Shakespearen Richard III kiehtoo eniten. Miten sujuu koko näytelmän esittäminen yhdeltä mieheltä? Sen voi mennä toteamaan 27.4. Frenckellille. Myös Martti Suosalo vierailee taas Tampereella. Sekä Kiviä taskussa -klassikon kanssa (5 kertaa tänä vuonna; kevään esitykset ovat jo täynnä) että Kari Hotakaisen Palvelijassa (21.-22.4.).

Tampereen teatteri tarjoilee siis jokaiselle jotain! Ihanaa!

Kuvat otin ihan itse!

Mieletön Suomen historia / Tampereen komediateatteri 1.2.2017

Montakohan Suomen vaiheita käsittelevää esitystä tulee tänä vuonna vielä nähtyä? Veikkaan että aika monta. Mutta ei kai se mitään haittaa; kertaus on opintojen äiti. Omassa historiantietämyksessäni on varmaan aika paljonkin aukkoja. Ja jos ne on vielä näin hauskoja ja vauhdikkaita kuin Tampereen Komediateatterin Mieletön Suomen historia, niin mikäs sellaisia on katsoessa.

Kun teksti on peräisin Heikki Syrjän, Riku Suokkaan ja Heikki Vihisen kynistä, niin eihän lopputulema voi olla muuta kun viihdyttävää. Hetkittäin sai nauraa niin että tuolilta meinasi tipahtaa. Suokas & Syrjä ohjaavat taitavaa esiintyjäkolmikkoa. Heikki Hela on tuttu mies mm. Kummelista, mutta muusikon hommia hän taitaa tehdä enemmän kuin näyttelijän. Jere Riihinen on ollut paljon Komediateatterin omissa näytelmissä, mutta aina jotenkin niin pienissä osissa, etten ole häntä aiemmin huomannut kuin kursorisesti. Onneksi tässä hän pääsi näyttämään taitojaan ihan eri mittakaavassa. Ja sitten on vielä naisperspektiiviä tuomassa Marika Heiskanen. Tunnustan heti kättelyssä että Marikan takia mä tätä enimmäkseen tulinkin katsomaan :-) Koko kolmikko on hienossa iskussa.

Ensimmäisellä puoliskolla kolmikko ymmärtää tulleensa suljetuksi teatterille, koko joukko kutsuvieraita on saapumassa (presidentti toki etunenässä) ja pitäisi esittää koko Suomen historia. Kaikeksi onneksi Panu Rajala on kirjoittanut valtavan paksun historiikin, josta sopii ammentaa. Nähdään ja kuullaan mitä hauskimpia tulkintoja kaikenlaisista klassikkobiiseistä Hurriganesista Harmony Sistersiin ja Olavi Virtaan. Yksi esittää eri hahmoja ja muut arvuuttelee. Erityisesti Dannyn Seitsemän kertaa seitsemän ja Leo Jokelan (vai oliko se Spede/Simo/Vesku) Tummat silmät Jeren esittäminä upposivat. Niin ja Heikki vetää liki koko Tuntemattoman Sotilaan/Täällä Pohjantähden alla. On muuten jännää mieen pienillä asioilla saadaan esitettyä ikonisia hahmoja. Tarvitaan vaan joku hattu tai vaate tai peruukki - ja taitava näyttelijä.

Tauon jälkeen sukelletaan suomalaisten syvimpiin trauma-aiheisiin. Jääkiekkoa piisaa; ilmeisesti siltä ei voi Suomen historiikeissä välttyä millään. Ei sillä, nämä jutut kyllä naurattivat muakin, anti-urheiluihmistä. Mutta ei kuitenkaan niin paljon kun Haluatko Suomalaiseksi? visailu! Ehkä kuitenkin koko esityksen paras juttu oli Vierumäen jätehuolto -niminen osuus. Näinhän se Hemohes-juttu tosiaankin saattoi mennäkin. Ja rakastin myös Toijalan Helenaa, näin ne veljessodat kai syntyvät. Sen sijaan suomalaisille eniten traumoja aiheuttanut asia oli pienoinen antikliimaksi, plääh.

Henkilögalleria on mittava ja vaihdot varsin nopeita. Pariin tuntiin on kyllä saatu puristettua valtava määrä kaikenlaista. Näyttelijäkolmikko venyy moneen. Tässä saa sellaista kummelimaista sketsiviihdettä roppakaupalla. Viihdyttää, mutta ei sen kummempaa. Ei kai sitä aina tartte niin vakavaa ollakaan. Varsinkin kun juuri edellisenä päivänä oli saanut oikeaa draamaa valtavan annoksen (Kissa kuumalla katolla). Kuitenkin tämä on erinomaisen hyvä irtiotto arjesta. Illan parasta antia oli nähdä Jere Riihelän monipuolisia kykyjä sekä tottakai ihana Marika Heiskanen kymmenissä erilaisissa rooleissa. Myönnän viihtyneeni.

Esitykset jatkuvat Komediateatterilla 26.4. asti.


Kuvien copyright Peero Lakanen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.