Sotilaspoika / KOM-teatteri 5.12.2016

Tällä viikolla KOM-teatterin Aulanäyttämöllä on ollut mahdollisuus kokea mahtava monologi Sotilaspoika, jopa viisi kertaa. Loppuviikon näytöksiin on vielä muutamia lippuja jäljellä, joten suuntaa teatterin sivuille niitä ostamaan. Et nimittäin tule katumaan. Mistäkö tiedän sanoa näin? Mulla tämä oli jo kolmas kerta kun onnistuin näkemään Sotilaspojan, ja joka kerta se on ollut yhtä vaikuttava. Rohkenisin jopa väittää, että yksi väkevimpiä teatterikokemuksia koko elämässäni.

Ensimmäinen kerta oli toissavappuaattona Lappeenrannassa. Meitä oli kourallinen ihmisiä, mutta hei, vappu ja Lappeenranta. Toinen kerta oli viime tammikuussa Kansallisteatterin Omapohjassa, missä esityksiä oli kaksi. Hieman toinen ääni kellossa, koska tupaten täyttä oli. Tämän vuoden elokuussa Sotilaspoika voitti pääpalkinnon Pärnussa (kansainväliset Monomaffia-festarit). Tammikuun esityksen jälkeen lainasin kaverilta Dalton Trumbon alkuperäisen Johnny Got His Gun -kirjan, mutta sain sen luettua vasta nyt. Pääsin kirjassa puoliväliin ennen esitystä ja loput luin seuraavana yönä. Huh, oli vakuuttava myös kirjana. Viime huhtikuussa olin yksi niistä harvoista ketkä kerkesi näkemään elokuvan Trumbo Suomessa. Se poistui hyvin nopeasti myös Tampereen indie-helmi-Niagarasta, eikä palannut enää koskaan sinne, eikä Finnkinolle tullut koskaan. Mielenkiintoinen leffa kirjan kirjoittajasta, ja pääosaa esittänyt Bryan Cranston saikin roolistaan mm. Oscar, BAFTA, Golden Globe ja Critics's Choice -ehdokkuudet. Hyvin ansaittu kyllä.

Eli nyt kolmannella kerralla olin suht hyvin henkisesti varustautunut katsomiskokemukseen. Mutta ihan kuin kahdella ensimmäiselläkin, tämä iski kuin leka päähän, tyhjensi ilmat keuhkoista ja jätti jäljelle vaan sisältä tärisevän ja pakahtuvan katselijan. Onneksi vieressä istui kaveri jonka kanssa fiilisteltiin ja hehkutettiin tätä koko kävelymatka KOMilta rautatieasemalle. Kiitos Pasi! Niin, jotkut saa oman juttunsa Sotilaspojasta tehtyä kun minä vielä ajoin kotia kohti...

Essi Räisänen on sovittanut ja ohjannut Sotilaspojan ehjästi ja tarkasti. Tätä oli nyt päivitettykin hieman, mm. Donald Trumpin puheella. Valitettavasti esityksessä oli hieman teknisiä ongelmia (ensin meni ääniraidan sulake ja myöhemmin sitten kuohuviinipullo kolahti kivilattiaan hieman liian kovaa), mutta niistäkin selvittiin. Tosin olisin odottanut jonkun muun kuin esiintyjän alkavan etsimään rikkalapiota ja kihveliä, ja lakaisemaan siruja estradilta... Pauli Riikosen upea äänimaailma on tärkeä, ja sen huomasi hyvin vasta kun ääni katosi sulakehässäkässä. Poliittiset puheet, aseet, räjähdykset, musiikki - toimii.

Sotilaspoika on järkyttävän ajankohtainen edelleenkin, vuonna 2016. Kuinka monta kymmentä, sataa, tuhatta sotilasta vaurioituu ja vammautuu joka päivä jossain päin maailmaa? Tämä Joe edustaa jokaista (kotimaansa) vapauden, itsenäisyyden, demokratian, kunnian, säädyllisyyden jne puolesta kuollutta ja loukkaantunutta sotilasta. Turhuuksien turhuus.

Se minua jaksaa myös ihastuttaa, että siinä missä päähenkilö Joe on elävä ruumis; vailla käsiä, jalkoja ja suurinta osaa aistejaan, niin esityksen Sotilaspoika on liki jatkuvasti liikkeessä. Hypnoottisesti. Ja se intensiivinen ote katsojiin; katseilla, kosketuksilla, flirttailulla Sotilaspoika saa meidät syömään kädestään.

Tämä on tärkeä näytelmä (ja kirja), ainakin niin kauan kun maailmassa riehuu yksikin sota. Ja vielä senkin jälkeen. Toivon että Sotilaspoikaa olisi mahdollista nähdä eri puolilla Suomea, eri teattereissa, vielä monta monituista vuotta. Ja niin kauan kun tätä esitetään, niin kauan mut löytää katsomosta.


Ja kukaan ei voisi olla parempi Sotilaspoikaa esittämään kun Johannes Holopainen. Ei kukaan.


Esityskuvan copyright Marleena Liikkanen, muut kuvat omia.

Sotilaspoika / Kansallisteatteri 16.1.2016

Johannes Holopaisen Sotilaspoika -monologi on sellainen klassikkoteos, joka voi hyvinkin jatkaa miehen repertuaarissa vuosikausia. Aina kun on pari iltaa luppoaikaa alati kiireisemmäksi käyvässä allakassa. Esityksen ajankohtaisuus ei katoa mihinkään. Kunhan herran fysiikka kestää. Meinaan tässä esityksessä ollaan aika kokonaisvaltaisesti mukana, ja kroppa näyttää olevan aika lujilla.

Mutta klassikko tämä on, ei siitä ole epäilystäkään. Nyt Kansallisteatterin Omapohjassa kaksi loppuunmyytyä iltaa, katsomossa enemmän teatterialan ihmisiä ja näyttelijöitä kuin meitä "normaaleja" katsojia. Ja moniko suomalainen esitys saa aplodit seisaaltaan annettuina? Koska Seppo Pääkkönen aloitti, niin pakkohan siihen oli liittyä mukaan. Jos joku esitys sellaiset ansaitsee niin tämä.

Vaikka tämä oli jo toinen kerta kun sain olla katsomassa tätä (eka kerta vappuaattona viime keväänä Lappeenrannassa), niin ihan yhtä kovaa se iski nytkin. Se valtava tunnelataus, ja miten Holopainen vaihtaa hahmoa lennosta. Maanista, intensiivistä, ja sitten taas seesteistä. Fyysinen puoli on kokoajan läsnä sataprosenttisesti. Miten jalkaterät menevät kippuralle kun Joe on tyttöystävänsä kanssa sängyssä. Tanssijan paljaat ja ilmeikkäät jalat. Kaatuilut lattialle. Lattialla ryömiminen. Kunniamerkit Joen riekaleissa vaatteissa. Ja ne biisit: Perfect Day, Eldankajärven jää, One, Hey Joe...

Ja paljonko sitä kehtaa kehua Holopaista ilman että joko minä tai hän nolostuu? En tiedä, mutta jos et ole nähnyt tätä miestä teatterin lavalla, niin olet menettänyt paljon jotain oleellista teatterin maailmasta. Onneksi tänäkin keväänä voit korjata puutteesi, joko Kansallisteatterin Nummisuutarien parissa tai sitten KOM-teatterin uutukaisen (enskari 24.2.) Pasi Was Here luona. Mieluiten molemmissa.

Pauli Riikosen suunnittelema äänimaisema hyökkää päälle kuin panssarivaunu; jatkuvat puhelimenpirinät ja räjähteiden äänet riipivät korvia. Paljon sota-aiheisia puheita nauhalta. Ja räpsyvät loisteputket rassaavat silmiä. Katsojan kaikki aistit ammutaan täyteen. Esitys tulee muutenkin iholle jatkuvasti. Hyvä kun välillä ehtii ja malttaa hengittää.

Tämän nähtyään teki taas mieli itkeä ja nauraa. Ja toisaalta taas vetäytyä johonkin yksinään pohtimaan maailmantilaa. Kuinka samaan aikaan joku voi olla niin hienoa ja kaunista, niin rumasta aiheesta kuin sota? Sota jota Joe ei halunnut käydä, ei uhrautua demokratian, isänmaan tai minkään aatteen vuoksi.

Dalton Trumbon alkuperäisteosta Johnny Got His Gun en ole vieläkään lukenut, mutta nyt sain sen Eevalta lainaksi, niin piakkoin. Ehkä siis ennen kuin saan tämän jossain nähdä taas uudelleen.

Helsingin Sanomat julkaisi Holopaisesta ison (liki 2,5 sivua) jutun päivää ennen Kansallisteatterin esityksiä - tässä linkki myös pieneen videoklippiin. Kuulemma Kansallisteatterin lipputoimistossa oltiin lujilla, kun puhelimet soivat ja kaikki halusivat liput Sotilaspoikaan. No, aika mahdoton homma, kun esitys oli aikalailla loppuunmyyty jo siinä vaiheessa. Tähän hätään Sotilaspoika on mahdollisuus nähdä Riihimäen teatterissa 6.2. Ja huhujen mukaan myös Kansallisteatterissa keväämmällä... En voisi mitään suositella enempää.

Omalla reissullani loppu hyvin kaikki hyvin. Ja selvisin lippuselkkauksestakin (ajoin perjantaina turhaan Helsinkiin, lumipyryssä ja kiireessä tietenkin, vain todetakseni että lippuvaraukseni olikin lauantaille). Iso kiitos Kansallisteatterin lipputoimiston taikurimaisille ja aina yhtä ystävällisille työntekijöille!

Esityksessä huomaan jääväni katsomaan niitä paljaita varpaita ja jalkoja jatkuvasti.


Kuvien copyright Ilkka Saastamoinen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Sotilaspoika / Lappeenrannan kaupunginteatteri 30.4.2015

Lappeenrannan kaupunginteatterin pienessä Veeran kammarissa on kourallinen ihmisiä, kirkkaasti valaistu pöytä, jolla makaa lakanan alla nuori mies, tai poika oikeastaan vielä, side silmillään. Pää nojaa kitaraan ja hakkaa sitä vasten. Poika nousee, poistaa siteen silmiltään ja katsoo suoraan silmiin. Ollaan sairaalassa ja poikaa (Joe) on sattunut, ja pahasti.

Amerikkalainen Dalton Trumbo kirjoitti kirjan Johnny Got His Gun (Sotilaspoika) jo vuonna 1939, ja ohjasi siitä samannimisen elokuvan 1971. Sodanvastainen teos sai inspiraationsa Trumbon lukemasta lehtiartikkelista, joka kertoi kanadalaisesta miehestä, joka oli menettänyt kaikki raajansa 1. maailmansodassa. Raajojen lisäksi sirpalepommi on vienyt myös silmät, suun, korvat ja kielen. Aluksi Joe haluaa tappaa itsensä, mutta muuttaa mielensä ja toivoo kiertävänsä ympäri maan lasivitriinissä, näyttäen ihmisille sodan kauhujen oikeat kasvot. Tätä toivomusta ei tietenkään toteuteta, ja omassa kehossaan vankina oleva poikaparka ajelehtii toden, muistojen ja mielikuvituksensa aallokossa.

Esityksen Joe on maaninen, käy läpi menneisyyttään, suhdetta tyttöystävään, hallusinoi, juo ja juottaa yleisöllekin kuohuviiniä, etsii sormustaan, soittaa kitaraansa, laulaa. Johannes Holopainen on niin mestarillinen roolissaan, että tekee mieli alkaa itkemään silkasta tunteiden myrskystä. Hän tavoittaa Joen piinatun sielun, ja tuskan, ja kaiken sen raivon ja epätoivon. Tästä ei esitys ehkä muutu enää intiimimmäksi. Yleisö otetaan mukaan ja sitä saa tuntea olevansa läsnä, olevansa melkein orgaaninen osa esitystä.

Tämmöinen monipuolinen monologi sopii Holopaiselle paremmin kuin hyvin. Herra pääsee hyödyntämään laajaa osaamistaan eli loistavan näyttelemisen lisäksi soittamista, laulamista ja akrobatiaa lähentyvää fyysistä ilmaisua. Kun saan ruokailuvälineet käsiini, niin ihan kuin sähkövirta menisi lävitseni.

Ja Metallican One! Yksikään biisi ei sopisi tähän esitykseen enää paremmin... Niin ja sen videollahan on pätkiä ko. leffasta.

Now that the war is through with me
I'm waking up, I cannot see
That there is not much left of me
Nothing is real but pain now

...

Darkness imprisoning me
All that I see
Absolute horror
I cannot live
I cannot die
Trapped in myself
Body my holding cell

Joe on täynnä kimalletta, Joe on raajaton. Tyttöystävä hylkää ja löytää toisen. Yhteiskunta hylkää; "teidän pyyntönne on hylätty". Rotat syövät ruumista. Taustalla erilaisia sotiin liittyviä puheita, mm. Thatcher puhuu Falklandista. Joe morsettaa, pyytää että joku tappaisi hänet. Turhaan.

Sotaa ei käydä demokratian tai isänmaan vuoksi. Kukaan mädäntyvä, haudassa makaava sotilas ei mieti että olipa hienoa kuolla maani vuoksi. Miksi sitä sitten käydään? Erinomaisen hyvä kysymys, johon taas jäimme ilman vastausta.

Lopun dervissimäinen tanssi, laulu, tekoveren ampuminen, pelkissä vihreissä kalsareissa jäi verkkokalvoille pitkäksi ajaksi. Fyysisesti ainakin hirmuisen rankan näköinen suoritus jossa esiintyjän kroppa on kovilla. Vai ottaako tämä sittenkin enemmän mielen päälle. Olen monesti aiemminkin todennut että J. Holopainen on varmaan yksi lahjakkaimpia nuoren polven näyttelijöitä, ja Sotilaspoika saa mut entistä vakuuttuneemmaksi siitä.

Jotenkin tämä esitys iski tiukemmin kuin miljoona volttia. Ja jätti mennessään valtavan ilon että saa nähdä tämmöistä. Vaikka piti sitten matkata Lappeenrantaan asti ja viettää vappuaatto teatterissa. Toivoa sopii että esitys lähtisi kiertämään vaikka pitkin Suomea? Soisin että moni muukin tämän saisi nähdä ja kokea.

Sovituksesta ja ohjauksesta vastaa mestarillisesti Essi Räisänen. Tekstin suomennos on Pentti Saarikosken käsialaa. Taitava valo- ja äänisuunnittelu täydentää Holopaisen sooloilua. Ja hei, saimme kuulla myös Hey Joen! Ja Eldankajärven jään!

Kiitos Lappeenrannan kaupunginteatteri (myös julisteesta). Ja valtavan iso kiitos Johannes Holopaiselle huikeasta esityksestä. Erityiskiitos kun jaksoit rankan illan jälkeen vaihtaa kylpytakissa pari sanaa. Toivottavasti suklaa maistui :-)


Esityskuvien copyright Ilkka Saastamoinen, julisteen kuvan otin itse.
Näin esityksen alennetulla ystävänlipulla - kiitos Heini Hyvärinen!