Macbeth / Salon teatteri 7.10.2018

Ja taas yksi Macbeth, kuinkakohan mones tänä vuonna? Noh, ei meillä lasketa, varsinkaan kun kysymyksessä on yksi suosikkinäytelmiäni Shakespearen tuotannosta. Tällä kertaa vuorossa oli Salon teatterin esitys. Hyvää mainetta niittänyt harrastajateatteriporukka. Piti vierailla siellä jo viime vuonna, kun toteuttivat Jekyll & Hyden ja niin moni tuttu sitä kehui maasta taivaaseen. Yritystä mennä katsomaan oli jo hieman, mutta se sitten vaan jäi.

Keskikesällä Salon teatterin teatterisihteeri oli yhteydessä minuun ja kyseli olisinko kiinnostunut kirjoittamaan sanasen Macbethistä esityksen käsiohjelmaan. No joo, semmoinen tarjous mitä ei voinut vastustaa. Pitkään aikaan ei teatterista kuulunutkaan enää mitään ja lopulta elokuussa aloin kyselemään että mahtavatko enää tekstiäni kaivata. Kelpasi se sittenkin ja käsiohjelmaankin sitten päätyi. Olin sopinut että koska ensi-iltaan (28.9.) en pääse niin tulen sitten reilua viikkoa myöhemmin. Hämmästys ja pettymys olikin melkoinen paikanpäällä, kun minulle ei löytynytkään minkäänlaista lippuvarausta. Onneksi esityksessä oli tilaa ettei tullut turha reissu, mutta muutaman ärräpään saatoin kyllä päästää, ainakin mielessäni. Ei ole koskaan kauhean hyvä ajatus mennä katsomaan esitystä semmoisessa mielentilassa. Itse en ainakaan saa nollattua päätäni niin nopeasti etteikö oma harmistus paistaisi juttuun. Ainakin jos esityksessä on jotain joka tökkii.

Onnekseni salolaisten Macbeth oli niin hyvä että möksähtänyt tuuleni kirkastui paremmaksi. Esitys ei kalpene yhtään ammattiteatterien versioiden kanssa. Toki puitteet ja resurssit ovat pienemmät, mutta mielikuvitusta kehiin katsojille vaan. Sitäpaitsi Salon teatterin vanha puurakennus oli viehättävä ja aulatilat oli sisustettu näytelmään sopivin teemoin. Punaista! Verta! Itse näytelmä on yllättävänkin vähäverinen.

Tekstin sovittaja ja näytelmän ohjaaja Pauliina Salonius oli tehnyt napakan tekstilyhennyksen (esimerkiksi portinvartijakohtaus on jätetty kokonaan pois) ja ohjauskin oli vakuuttavaa. Hänen käsialaansa oli myös erittäin onnistunut videosuunnittelu. Kohtausten välissä nähdään videoilla Macbeth ja/tai hänen Ladynsä, kahlaamassa lumessa tai kesäisessä metsässä. Ensin taimikossa, sitten yhä suurempien puiden keskellä. Videot toimivat todella hyvin kohtausten välillä, ja muutenkin. Alkuosan videoissa kaikki on hyvin; Lady ja miehensä tanssivat yhdessä hymyillen, aurinkoisessa metsässä. Kunnes henkinen kuorma ja stressi alavat tehdä tekojaan ja pakka hajota. Videolta nähdään myös Lady M:n kuoleminen, joka tapahtuu hukkumalla, kuin Ofelia Hamletissa konsanaan. Lopussa on vain yksin jäällä ryömivä Macbeth, vauvanukke sylissään. Se riipaisi.

Paikoitellen meno oli hieman hidasta ja jähmeää, mutta se sopii kyllä hyvin juuri tähän näytelmään.

Myös miehitys oli varsin onnistunutta. Pasi Nikula nimiroolissa on varsin vakuuttava. Hän on herkkä ja haavoittuva, ja noidat iskevät ennustuksineen tähän heikkoon saumaan. Hänen epätoivonsa ja hulluutensa loppua kohti on käsinkosketeltavaa. Loppu on lähellä ja kaikki noitien ennustukset ovat käyneet toteen, ja Macbeth huomaa että peli on pelattu. Silti mies taistelee loppuun asti. Ei ole enää mitään menetettävää. Lady Macbeth (Merita Seppälä) on primus motor joka lietsoo miestään rikosten poluille. Tässäkin versiossa Lady M. vierailee itse Macduffin perheen luona, yhdessä noitien kanssa. Murha-aikeissa. Unissakävelykohtaus on hypnoottinen ja kaihomielinen. Parin välillä on myös kemiaa, vaikka he aika etäisiä toisilleen ovatkin; sellainen intiimiys ehkä puuttuu.

Duncanin pojat ovat muuttuneet tyttäriksi, ja aikamoisia pimuja ovatkin! Mukana kulkee myös sylikoira. Noidat (Sari Koskela, Anne-Maija Gilbert ja Johanna Saarinen) ovat sonnustautuneet karmiviin halloween-tyylisiin asusteisiin, jota täydentävät erilaiset alastomat ja veriset nuket rinnuksilla. Noidat käyvät myös viekottelemassa Lady Macbethiä.

Kimmo Lehto Banquona on hyvä, varsinkin haamuna päivälliskohtauksessa. Koko se kohtaus on kyllä hienoa katsottavaa. Moni teki useita rooleja, esimerkiksi Anni Salomaa oli sekä herkkä Lady Macduff että kylmä kuninkaan tytär Donalbain ja Macbethin avustaja Seyton. Macduff (Susanna Mäntylä) on jäykkä ja sotilaallinen. Myös nuori Tristan Kulmala hurmasi useassa roolissaan - Macduffien poika vetoaa minuun aina kaikessa viattomuudessaan ja pohdinnoissaan.

Myös pukusuunnittelu on mietitty loppuun asti. Taija Jokilehto on käyttänyt paljon mustaa ja Lady pukeutuu mielellään punaiseen. Toisaalta tämä on aika vakiintunut väriyhdistelmä Macbethin puvustuksessa; joskus voisi olla muitakin värejä. Vaan onpahan musta ripauksella punaista dramaattista ja vangitsevaa. Lisäksi Duncanin tyttärillä on kultalameeta. Ladyn harsomainen juhlapuku avonaisine selkineen (missä hieno kruunutatuointi) on upea! Myös Lady Macduffin itämaishenkinen puku on tyylikäs. Ja pieni kiva yksityiskohta: sekä Macduffin vaimo että lapsi ovat sinitukkaisia. Myös voimakkaat maskeeraukset olivat Jokilehdon taitavista käsistä lähtöisin.

Lavastus, valot ja äänet pelaavat saumattomasti yhteen. Timo A. Aalto on suunnittellut toimivat valot pienehköön teatteritilaan. Esimerkiksi hetkittäin ihmisten kasvoja valaistaan niin vinkeästi että kasvoille tulee outoja varjoja. Musiikki ja ääniefektit (Marcus Lindénin käsialaa) ovat myös aika vakuuttavia. Lattaribileitä en ole ennen nähnyt tämän näytelmän yhteydessä, mutta hyvin sekin musiikki lopulta sopii kokonaisuuteen. Tila muuten hyödyntää salin lisäksi myös aulatiloja luovasti. Riku Suvitien lavastussuunnittelu on karua ja betonista, ja parvea käytetään tehokkaasti. Oviaukkoja on paljon ja tykkään tosi paljon miten valojen avulla niitä käytetään mahtavasti esimerkiksi noitien ennustuksissa. Oivaltavaa! Ja ne muovisuikaleet oviaukossa ja loistevalot paistamassa kelmeästi sieltä takaa. Mieleen tulee teurastamo.

Matti Rossin käännös on kyllä sellainen missä korva lepää.

Kun uusi kuningatar (kultaisissa piikkikoroissaan!) lopuksi kruunataan, hän ensitöikseen listii kaikki vanhan liiton miehet. Normaali käytäntö. Mutta osoittaa hyvin sen että mikään ei muutu vaikka valta vaihtuu. Tulee uusia tyranneja ja uusia vallanpitäjiä, joista osa on parempia hallitsijoita kuin toiset. Lopun We'll meet again oli vallan oivallinen musiikkivalinta - ja kuvastaa hyvin myös sitä tyrannien kiertokulkua.

On aina mielenkiintoista katsoa uusi versio Macbethistä, koska jokainen ohjaaja ja työryhmä tuo siihen jotain uutta ja kiinnostavaa. Sen oman näkökulmansa. Salon teatterin Macbeth oli erittäin hyvä tulkinta klassikosta. Esityksiä on joulukuun puoliväliin asti, eli hyvin ehtii vielä mukaan!

Niin ja jos joku haluaa lukea mitä minä käsiohjelmaan kirjoitin niin tässä linkki siihen.


Esityskuvien copyright Mika Nurmi, teatteritalon kuva omani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Salon teatterin Macbeth käsiohjelman teksti (syksy 2018)

Macbeth.

Tuo mestari Shakespearen tragedioista lyhin, verisin ja yliluonnollisin. Ehdoton suosikkini, jonka olen nähnyt lukuisia, lukuisia kertoja. Mitä oudoimmissa paikoissa ja mitä hienoimpina tulkintoina. Mikä siinä sitten kiehtoo? Näytelmä, joka on julkaistu ensimmäisen kerran 1623 ja suomeksikin jo 1864. Sitä esitetään edelleen paljon, tänäkin vuonna sekä Royal Shakespeare Company että National Theatre sisällyttivät Macbethin ohjelmistoonsa (kumpikin *hyvin* moderneine ja kiehtovine versioineen).

Ensinnäkin Macbeth on aika ajaton, teemoineen vallasta ja sen juovuttavasta vaikutuksesta, veritöineen, moraalipohdintoineen. Verinen ja synkkä se on myös. Macbeth on myös erittäin poliittinen näytelmä ja siksikin kiinnostava tuoda nykyaikaankin sovitettuna. Mutta Macbethissä on paljon muitakin tasoja kuin pahuus ja vallanhimo. Miksi näytelmän alun kunnon rehti sotamies sortuu pahuuden polulle, surmaten kuninkaansa? Onko se noitien lupaama mahdollisuus vai oman mielen salainen kunnianhimo? Veri vaatii verta ja loppu on hyvin surullinen kummallekin päähenkilölle, Macbethille ja hänen Ladylleen. Heidän suhteensa ja sen muuttuminen on yksi kiinnostava seurattava lanka - miten hieman vässykästä siipasta saadaan tappokone - tarvitaan vain hieman kannustusta Ladylta: Mies olisit, jos uskaltaisit tehdä sen.

Shakespeare lainaili paljon näytelmiensä aiheita, henkilöitä ja tapahtumia erilaisista lähteistä. Macbeth pohjautuu Holinshedin kronikkaan, vuodelta 1577. Macbethiä esitettiin ensimmäistä kertaa 1600-luvun alussa, kun kuningas Jaakko I hallitsi valtakuntaa ja teatteria kontrolloitiin monella tapaa. Liian arkaluontoisia aiheita piti hieman naamioida jotta ne kelpasivat hoviin.

Kaikesta vakavasta draamasta huolimatta Macbethissä on myös huumoria ja hauskoja kohtia, pikkutuhmuuksiakin. Sekä kosolti näppäriä sanaleikkejä, kielellä ja riimeillä leikkimistä. On hömelöitä portinvartijoita ja tumpeloita palkkamurhaajia. Ja sitten pieniä suvantokohtia suurten tapahtumien keskellä - yksi koskettavimpia Lady Macduffin ja poikansa keskustelu.

Macbeth ei ole helppo ohjaajalle; tarina on aukkoinen ja epälooginen ja yliluonnollisten elementtien toteuttaminen vaatii kekseliäisyyttä. Tapana on jättää tiettyjä näytelmän kohtia pois kokonaan; esimerkiksi noitien kuningatar Hekatea ei yleensä nähdä lavalla. Ehkäpä juuri yliluonnollisten elementtien vuoksi näytelmän nimeä ei haluta teatterimaailmassa sanoa edes ääneen - se tuo tiettävästi huonoa onnea. The Scottish play eli Skottilainen näytelmä kertoo kyllä kaikille mistä teoksesta on kyse.

Minusta Shakespeare on kirjoittanut ehkä kauneimman tekstinsä juurikin Macbethissä. Viidennessä näytöksessä Macbeth suree vaimoaan ja pohtii elämän mielekkyyttä katsojalle (ainakin minulle) kyyneleet silmiin tuovassa monologissaan. Matti Rossin hienossa suomennoksessa Sammu, sammu, lepattava liekki! / Elämä on vaeltava varjo, kehno näyttelijä, / joka temppuilee ja rehkii näyttämöllä / hetken, eikä palaa. Se on hullun loru, / täynnä huutoa ja vimmaa, mutta mieltä vailla. 

Taidatkos sanoja enää hienommin asetella.

Itse tykkään eniten katsoa Shakespeareni alkukielellä, mutta hankkiudun kyllä katsomoon Suomessakin kun niitä jossain näkee. Joka näytelmästä saa aina jotain uutta irti, kun näkee siitä erilaisia tulkintoja. Siksikin taas odotan suurella innolla miten Salon teatteri ja ohjaaja Pauliina Salonius tulkitsevat Macbethiä! Nautinnollista teatteri-iltaa Skotlannin maisemissa!