lauantai 5. toukokuuta 2018

Jääkuvia / Kansallisteatteri 4.5.2018

Kristian Smeds kirjoitti näytelmäänsä Jääkuvia vuonna 1996, kun hän oli 25-vuotias. Nyt 22 vuotta myöhemmin se sai uuden tulemisen Kansallisteatterin Lavaklubilla, hieman muuteltuna ja lyhenneltynä. Kymmenen kuvaa on vaihtunut viiteen ja pituuskin on puolittunut. Koska en ollut nähnyt teosta aiemmin, niin täydestä meni. Nämä viisikin kuvaa iskivät tajuntaan aika syvälle ja vahvistivat taas itselleni Smedsin nerokkuutta Suomen teatterikentällä. Esityksen jälkeen oli lisäksi lämminhenkinen ja kiinnostava Q&A sessio koko näyttelijäkaartin ja Smedsin kanssa.


Lavaklubi on monikäyttöinen tila ja nyt siitä oli muokattu erittäin intiimi esityspaikka. Virrenveisuu saattelee yhdessä Smedsin kanssa katsojat paikoilleen, ja samantien olemmekin jo seuraamassa teinitytön kotoalähtemiskipuilua Mutta ei se elämä ole vihreää aidan toisella puolellakaan usein. Uskonto ja sen kaiku kulkee mukana, ja ehkä kutsuu sitten lopulta takaisin kotiin, äidin luokse. Lapsi kainalossa, kuinkas muuten. "Mitä vähemmän pyydät, sitä vähemmän saat". Uskonto, erityisesti körttiläisyys, on läsnä vahvasti koko esityksen taustalla, punaisena lankana. Sitä vastaan voi kapinoida, ja koittaa paeta, mutta siellä se taustalla väijyy. Körttisaarnamies puhuu meille katsojille lempeästi ja kertoo miten Isä Totuus kutsui meidät paikalle. Alan ymmärtää mitä karismaattinen kohtaja voi kaunopuheellaan saada aikaan.


Kolmannessa kuvassa ollaan seuraamassa keski-ikäisen naisen viihteelle siirtymistä. Vahva ja tunteita riipivä puolustuspuhe: miksei kukaan tee sinfonioita tai runoja tavallisista äideistä? Upea monologi lopen uupuneelta YH-äidiltä, joka sinnittelee elämästään ja lasten kasvatuksesta silkan vihan voimalla. Miksi ihmiset tuomitsevat, jos vähän heittäytyy vapaalle välillä; vaikka siinä aika epätoivon makua onkin. Kunpa joku edes hetken välittäisi ja toisi lohtua arkeen.

Tykkään Smedsin tavasta ottaa erilaisia esitystiloja haltuun. Ja poikkeuksellisia esitysaikojakin. Tabua katseltiin sunnuntai-iltapäivisin, Palsaa taas keskellä yötä, ja Kansallisteatterin suurella näyttämöllä. Katsojien haastaminen! Tässäkin tilaa hyödynnetään oivallisesti; välillä osa asioista tapahtuu katsomokorokkeen takana ja meille välittyy vain kuulokuva tapahtumista. Tässä kohtaa onkin muuten hyvä kehua ja kiittää Sanna Salmenkalliota erinomaisesta äänisuunnittelusta.


Lapsuus ja aikuisuus, moraali ja etiikka, uskonto ja kirkko. Ihminen tekee valintoja, ja kantaa niiden seuraukset. Miksi kolmevuotiaan Harrin piti hukkua Oulujokeen, ja vielä kuolemankin jälkeen kantaa huolta perheestään? Viaton lapsirukka. Ja jos rakastuu toiseen, tulisesti ja palavasti, kaikkinielevästi, niin mitä sillä on väliä että molemmat ovat miehiä? Uskonto sanelee paljon, edelleen. Tuohan se varmaan paljon lohtuakin monen elämään, mutta se kääntöpuoli on kahlitseva ja tuomitseva. Ja se ajaa ihmisiä epätoivoisiin tekoihin.

Näimme viisi erilaista visiota, ihmisistä erilaisissa elämän vaiheissa. Viisi karismaattista ja moninaisiin rooleihinsa täysillä eläytyvää näyttelijää. Taisto Reimaluoto teinityttönä, Rea Mauranen herkkänä pikkupoikana ja niljakkaana aviomiehenä, Esa-Matti Long saarnamiehenä, Pirjo Luoma-aho bileäitinä ja Petri Manninen huimassa rokkaus/strippausnumerossa. Tulivat lähelle, henkisesti ja fyysisesti.


Smeds ei tarjoa valmiiksi pureskeltua tekstiä tai esitystä vaan jättää tilaa katsojan omalle ajatustyölle. On erinomaisen hienoa että puolentoista tunnin yhtämittaisen esityksen jälkeen tekijät jaksavat vielä avata ajatuksiaan ja vastailla yleisön kysymyksiinkin. Esityksen jälkeen Smeds puhui paljon uskonnosta ja erityisesti lestadiolaisuudesta. Hänen mielestään eniten lestadiolaisten asioista tuntuvat puhuvan ne ketkä vähiten siitä tietävät. Siksi onkin ollut nyt erittäin tervetullutta, kun liikkeen sisältä tulevat ovat kirjoittaneet ja tehneet erilaisia juttuja. Vaikkei hänen oma perheensä olekaan liikkeen parista, niin uskontoa Smeds on käsitellyt paljon esityksissään. Suomihan on jo kansakuntana sellainen että on kuuluttu kirkkoon vaikkei olla kovin uskonnollisia. Smeds muistutti myös lapsen oikeuksista ja heidän kuulemisen tärkeydestä.


Olen etuoikeutettu kun sain nähdä Jääkuvia. Ajatuksia herättävää ja monenlaisia tunteita pintaan nostattavaa teatteria. Kiitos Kristian Smeds ja koko työryhmä. Tästä on vielä toukokuussa pari esitystä ja sitten 4.10. jatkuu. Hanki lippusi pian, ennenkuin loputkin viedään käsistä!


Kuvien copyright Lennart Laberenz, paitsi yhteiskuva omani..
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti