perjantai 29. elokuuta 2014

Medea / National Theatre 28.8.2014

Helen McCrory on ihan uskomaton!

Siinäpä se on, pähkinänkuoressa.


Medea on Euripideen kreikkalaistragedia, joka on tuotu hyvin onnistuneesti nykypäivään. Kaunis, mutta piinaava näytelmä. Tarina epätoivoisesta äidistä, joka on valmis pahimpaan mahdolliseen tekoon kostaakseen miehelleen.

Tästä National Theatren hienosta versiosta vastaa Ben Power ja Carrie Cracknell ohjauksesta. Viimeksi näin Cracknellin ohjaaman Birdlandin Royal Courtissa keväällä. 90 minuuttia ilman väliaikaa menee hyyyyyvin nopeasti, melkein tulee purtua rystysiä penkin reunalla.


Vaikka tämä on tuhansia vuosia vanha tarina, niin ihan tätä päivää eletään, muutenkin kun vain modernissa miljöössä. Käsiohjelmassa on useakin artikkeli traagisestä äitiydestä ja Medean myyttisestä äitihahmosta. Mm. juristi joka edusti murhaaja Myra Hindleytä, analysoi yleensäkin mikä saa naisen murhaamaan, ja useimmiten vieläpä perheenjäseniään. Kuinka suurin osa näistä murhaajattarista on itse väkivallan uhreja. Näytelmän näkemisen jälkeen tuli luettua netistä enemmänkin näitä juttuja.

Medean taustalla ei ole väkivallan uhriksi joutuminen, vaan miehensä hylkäämäksi tuleminen on se viimeinen pisara. Vieraassa maassa, omasta maastaan lopullisesti lähteneenä (murhattuaan ensin oman veljensä) Medea tuntee tulleensa nurkkaan, kun Jason päättääkin lähteä Korintin kuningas Kreonin tyttären Kreusan matkaan.


Medean petollista miestä Jasonia näyttelee jykevästi Danny Sapani. Medean vanha ystävä Ateenan kuningas Aegeus (Dominic Rowan), joka lupaa tälle ja lapsille turvapaikan (kun Medea vastineeksi lupaa taioillaan antaa lapsettomalla pariskunnalle lapsia). Pidin kovasti myös Martin Turnerin Kreonista. Vaikka kaikki nämä miehet ovat hyviä, niin ihan tämä on Helen McCroryn bravuuri. Tunneskaalaa hyvin läpikäyvä McCrory on maanisen loistava, takertuva, juonitteleva ja kylmähermoinen tappaja.

Medea ei suostu lähtemään Korintista, vaikka ensin siippa ja sitten kuningas tulee sanomaan että mentävä on. Ei, vaan Medea päättää sen sijaan kostaa. Kosto osuukin maaliinsa hyvin. Ensin myrkytetty vaate Kreusalle, sitten omien lasten tappaminen.


Yllättäen moderni lavastus ja puvustus toimii hyvin. Lavan takaosassa talon takapiha puineen ja keinuineen, ja sen yläpuolella Kreonin talo isoine lasiö-ikkunoineen. Ei yhtään haittaa että lapset katsovat telkkaria, saavat lahjaksi tietokonepelejä tai porukka napsii selfieitä :-)

Helen McCrory militarishenkisissä vaatteissa ja lopussa upeasa liehuvahelmaisissa housuissa (mitkä ovat veressä uitetut ihan lopussa...). Huoh. Järisyttävä.

Hieno livebändi soittaa yläkerran "häähuoneessa" - kaikki näytelmät missä on livemusiikkia on heti askeleen verran parempia. Ehkä ne modernit tanssikohtaukset eivät ihan uponneet niin hyvin.


Notkuin tovin (aika pitkänkin tovin itse asiassa) NT:n stage doorilla, ja kärsivällisyys palkittiin lopulta kun ensin Helen McCroryn mies (Damian Lewis) meni sisään ja hetken kuluttua tuli vaimonsa kanssa ulos. Samaan kuvaan heitä ei kyllä saanut (Helen sanoi että Damianilla on nyt vapaailta). Mutta Helen oli varsin mukana ja juttelimme tovin (koska olin ihan ainoa stage doorilla, muut luovuttivat jo aiemmin, koska oli aika viileä keli). Kiitti kovasti suklaista.


Kyllä tästä nyt ainakin Olivier-ehdokkuus pitäisi napsahtaa, ellei peräti voittokin. Ihan väkevimpiä naisrooleja koko vuonna. Ja osoittaa taas kerran todeksi ajatukseni että vasta näyttämöllä se todellinen lahjakkuus tulee näkyviin. Tämä oli jo toinen kerta kun näin McCroryn teatterissa (se edellinen oli Last of the Haussmans) ja molemmilla kerroilla ollut paempi kuin missään tv- tai elokuvarooleissaan.

Kriitikotkin ovat tykänneet, varsinkin McCrorystä:

Charles Spencer, Telegraph:

Of all the scary characters in Greek tragedy, Medea is surely the most terrifying and the one who gets most disturbingly under our skin. There is a particular horror about women who kill their children. When a news item reports such a tragedy, one shudders and wonders what drove them to such a dreadful and unnatural act.

Now Cracknell turns her attention to Euripides’s Medea, who takes even more drastic action when Jason, the hero she has helped to win the Golden Fleece, abandons her for another woman. This ancient play still speaks to us with astonishing directness across the millennia in a raw 90-minute modern-dress production that never relaxes the dramatic tension. Ben Power’s translation has a stark eloquence without an ounce of fat on it, and that superb actress, Helen McCrory, gives the performance of her career as Medea.

She paces the stage like a caged and goaded animal, desperately dragging on roll-up cigarettes, her hair wild, her intentions murderous.


Small in stature though she is, McCrory commands the Olivier’s huge stage. She is superbly duplicitous in the scene in which she appears to make amends to Jason even as she plans to kill his new wife.


Independentin Paul Taylor:

The heroine's formidability and vulnerability are brilliantly entwined in McCrory's performance. 

Pacing frustratedly round these grotty quarters and trading in scathing, end-of-the-tether ironies, she is the embodiment of how if you leave a person with only their wits to live on, those wits are likely to warp.

She runs rings of cool calculation round the male characters but there are stunning moments where her entire system seems to collapse under the pressure of maternal instinct – such as the superb point when she realises, with claustrophobic panic, that by using her sons as pawns in her vengeance against the bride, she has trapped herself into now having to kill them in order to protect them from a worse death at the hands of her foes. 

The stricken fury with which she psychs herself up for the deed manages to feel both horrible and piercing. And I don't think I have seen a Medea where the hollowness of the protagonist's triumph has been communicated with such harrowing bleakness. 


Esityskuvien copyright: Richard Hubert Smith, loppukumarruskuva copyright Paul Benett
Muut kuvat omia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti