Macbeth / Salon teatteri 7.10.2018

Ja taas yksi Macbeth, kuinkakohan mones tänä vuonna? Noh, ei meillä lasketa, varsinkaan kun kysymyksessä on yksi suosikkinäytelmiäni Shakespearen tuotannosta. Tällä kertaa vuorossa oli Salon teatterin esitys. Hyvää mainetta niittänyt harrastajateatteriporukka. Piti vierailla siellä jo viime vuonna, kun toteuttivat Jekyll & Hyden ja niin moni tuttu sitä kehui maasta taivaaseen. Yritystä mennä katsomaan oli jo hieman, mutta se sitten vaan jäi.

Keskikesällä Salon teatterin teatterisihteeri oli yhteydessä minuun ja kyseli olisinko kiinnostunut kirjoittamaan sanasen Macbethistä esityksen käsiohjelmaan. No joo, semmoinen tarjous mitä ei voinut vastustaa. Pitkään aikaan ei teatterista kuulunutkaan enää mitään ja lopulta elokuussa aloin kyselemään että mahtavatko enää tekstiäni kaivata. Kelpasi se sittenkin ja käsiohjelmaankin sitten päätyi. Olin sopinut että koska ensi-iltaan (28.9.) en pääse niin tulen sitten reilua viikkoa myöhemmin. Hämmästys ja pettymys olikin melkoinen paikanpäällä, kun minulle ei löytynytkään minkäänlaista lippuvarausta. Onneksi esityksessä oli tilaa ettei tullut turha reissu, mutta muutaman ärräpään saatoin kyllä päästää, ainakin mielessäni. Ei ole koskaan kauhean hyvä ajatus mennä katsomaan esitystä semmoisessa mielentilassa. Itse en ainakaan saa nollattua päätäni niin nopeasti etteikö oma harmistus paistaisi juttuun. Ainakin jos esityksessä on jotain joka tökkii.

Onnekseni salolaisten Macbeth oli niin hyvä että möksähtänyt tuuleni kirkastui paremmaksi. Esitys ei kalpene yhtään ammattiteatterien versioiden kanssa. Toki puitteet ja resurssit ovat pienemmät, mutta mielikuvitusta kehiin katsojille vaan. Sitäpaitsi Salon teatterin vanha puurakennus oli viehättävä ja aulatilat oli sisustettu näytelmään sopivin teemoin. Punaista! Verta! Itse näytelmä on yllättävänkin vähäverinen.

Tekstin sovittaja ja näytelmän ohjaaja Pauliina Salonius oli tehnyt napakan tekstilyhennyksen (esimerkiksi portinvartijakohtaus on jätetty kokonaan pois) ja ohjauskin oli vakuuttavaa. Hänen käsialaansa oli myös erittäin onnistunut videosuunnittelu. Kohtausten välissä nähdään videoilla Macbeth ja/tai hänen Ladynsä, kahlaamassa lumessa tai kesäisessä metsässä. Ensin taimikossa, sitten yhä suurempien puiden keskellä. Videot toimivat todella hyvin kohtausten välillä, ja muutenkin. Alkuosan videoissa kaikki on hyvin; Lady ja miehensä tanssivat yhdessä hymyillen, aurinkoisessa metsässä. Kunnes henkinen kuorma ja stressi alavat tehdä tekojaan ja pakka hajota. Videolta nähdään myös Lady M:n kuoleminen, joka tapahtuu hukkumalla, kuin Ofelia Hamletissa konsanaan. Lopussa on vain yksin jäällä ryömivä Macbeth, vauvanukke sylissään. Se riipaisi.

Paikoitellen meno oli hieman hidasta ja jähmeää, mutta se sopii kyllä hyvin juuri tähän näytelmään.

Myös miehitys oli varsin onnistunutta. Pasi Nikula nimiroolissa on varsin vakuuttava. Hän on herkkä ja haavoittuva, ja noidat iskevät ennustuksineen tähän heikkoon saumaan. Hänen epätoivonsa ja hulluutensa loppua kohti on käsinkosketeltavaa. Loppu on lähellä ja kaikki noitien ennustukset ovat käyneet toteen, ja Macbeth huomaa että peli on pelattu. Silti mies taistelee loppuun asti. Ei ole enää mitään menetettävää. Lady Macbeth (Merita Seppälä) on primus motor joka lietsoo miestään rikosten poluille. Tässäkin versiossa Lady M. vierailee itse Macduffin perheen luona, yhdessä noitien kanssa. Murha-aikeissa. Unissakävelykohtaus on hypnoottinen ja kaihomielinen. Parin välillä on myös kemiaa, vaikka he aika etäisiä toisilleen ovatkin; sellainen intiimiys ehkä puuttuu.

Duncanin pojat ovat muuttuneet tyttäriksi, ja aikamoisia pimuja ovatkin! Mukana kulkee myös sylikoira. Noidat (Sari Koskela, Anne-Maija Gilbert ja Johanna Saarinen) ovat sonnustautuneet karmiviin halloween-tyylisiin asusteisiin, jota täydentävät erilaiset alastomat ja veriset nuket rinnuksilla. Noidat käyvät myös viekottelemassa Lady Macbethiä.

Kimmo Lehto Banquona on hyvä, varsinkin haamuna päivälliskohtauksessa. Koko se kohtaus on kyllä hienoa katsottavaa. Moni teki useita rooleja, esimerkiksi Anni Salomaa oli sekä herkkä Lady Macduff että kylmä kuninkaan tytär Donalbain ja Macbethin avustaja Seyton. Macduff (Susanna Mäntylä) on jäykkä ja sotilaallinen. Myös nuori Tristan Kulmala hurmasi useassa roolissaan - Macduffien poika vetoaa minuun aina kaikessa viattomuudessaan ja pohdinnoissaan.

Myös pukusuunnittelu on mietitty loppuun asti. Taija Jokilehto on käyttänyt paljon mustaa ja Lady pukeutuu mielellään punaiseen. Toisaalta tämä on aika vakiintunut väriyhdistelmä Macbethin puvustuksessa; joskus voisi olla muitakin värejä. Vaan onpahan musta ripauksella punaista dramaattista ja vangitsevaa. Lisäksi Duncanin tyttärillä on kultalameeta. Ladyn harsomainen juhlapuku avonaisine selkineen (missä hieno kruunutatuointi) on upea! Myös Lady Macduffin itämaishenkinen puku on tyylikäs. Ja pieni kiva yksityiskohta: sekä Macduffin vaimo että lapsi ovat sinitukkaisia. Myös voimakkaat maskeeraukset olivat Jokilehdon taitavista käsistä lähtöisin.

Lavastus, valot ja äänet pelaavat saumattomasti yhteen. Timo A. Aalto on suunnittellut toimivat valot pienehköön teatteritilaan. Esimerkiksi hetkittäin ihmisten kasvoja valaistaan niin vinkeästi että kasvoille tulee outoja varjoja. Musiikki ja ääniefektit (Marcus Lindénin käsialaa) ovat myös aika vakuuttavia. Lattaribileitä en ole ennen nähnyt tämän näytelmän yhteydessä, mutta hyvin sekin musiikki lopulta sopii kokonaisuuteen. Tila muuten hyödyntää salin lisäksi myös aulatiloja luovasti. Riku Suvitien lavastussuunnittelu on karua ja betonista, ja parvea käytetään tehokkaasti. Oviaukkoja on paljon ja tykkään tosi paljon miten valojen avulla niitä käytetään mahtavasti esimerkiksi noitien ennustuksissa. Oivaltavaa! Ja ne muovisuikaleet oviaukossa ja loistevalot paistamassa kelmeästi sieltä takaa. Mieleen tulee teurastamo.

Matti Rossin käännös on kyllä sellainen missä korva lepää.

Kun uusi kuningatar (kultaisissa piikkikoroissaan!) lopuksi kruunataan, hän ensitöikseen listii kaikki vanhan liiton miehet. Normaali käytäntö. Mutta osoittaa hyvin sen että mikään ei muutu vaikka valta vaihtuu. Tulee uusia tyranneja ja uusia vallanpitäjiä, joista osa on parempia hallitsijoita kuin toiset. Lopun We'll meet again oli vallan oivallinen musiikkivalinta - ja kuvastaa hyvin myös sitä tyrannien kiertokulkua.

On aina mielenkiintoista katsoa uusi versio Macbethistä, koska jokainen ohjaaja ja työryhmä tuo siihen jotain uutta ja kiinnostavaa. Sen oman näkökulmansa. Salon teatterin Macbeth oli erittäin hyvä tulkinta klassikosta. Esityksiä on joulukuun puoliväliin asti, eli hyvin ehtii vielä mukaan!

Niin ja jos joku haluaa lukea mitä minä käsiohjelmaan kirjoitin niin tässä linkki siihen.


Esityskuvien copyright Mika Nurmi, teatteritalon kuva omani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Salon teatterin Macbeth käsiohjelman teksti (syksy 2018)

Macbeth.

Tuo mestari Shakespearen tragedioista lyhin, verisin ja yliluonnollisin. Ehdoton suosikkini, jonka olen nähnyt lukuisia, lukuisia kertoja. Mitä oudoimmissa paikoissa ja mitä hienoimpina tulkintoina. Mikä siinä sitten kiehtoo? Näytelmä, joka on julkaistu ensimmäisen kerran 1623 ja suomeksikin jo 1864. Sitä esitetään edelleen paljon, tänäkin vuonna sekä Royal Shakespeare Company että National Theatre sisällyttivät Macbethin ohjelmistoonsa (kumpikin *hyvin* moderneine ja kiehtovine versioineen).

Ensinnäkin Macbeth on aika ajaton, teemoineen vallasta ja sen juovuttavasta vaikutuksesta, veritöineen, moraalipohdintoineen. Verinen ja synkkä se on myös. Macbeth on myös erittäin poliittinen näytelmä ja siksikin kiinnostava tuoda nykyaikaankin sovitettuna. Mutta Macbethissä on paljon muitakin tasoja kuin pahuus ja vallanhimo. Miksi näytelmän alun kunnon rehti sotamies sortuu pahuuden polulle, surmaten kuninkaansa? Onko se noitien lupaama mahdollisuus vai oman mielen salainen kunnianhimo? Veri vaatii verta ja loppu on hyvin surullinen kummallekin päähenkilölle, Macbethille ja hänen Ladylleen. Heidän suhteensa ja sen muuttuminen on yksi kiinnostava seurattava lanka - miten hieman vässykästä siipasta saadaan tappokone - tarvitaan vain hieman kannustusta Ladylta: Mies olisit, jos uskaltaisit tehdä sen.

Shakespeare lainaili paljon näytelmiensä aiheita, henkilöitä ja tapahtumia erilaisista lähteistä. Macbeth pohjautuu Holinshedin kronikkaan, vuodelta 1577. Macbethiä esitettiin ensimmäistä kertaa 1600-luvun alussa, kun kuningas Jaakko I hallitsi valtakuntaa ja teatteria kontrolloitiin monella tapaa. Liian arkaluontoisia aiheita piti hieman naamioida jotta ne kelpasivat hoviin.

Kaikesta vakavasta draamasta huolimatta Macbethissä on myös huumoria ja hauskoja kohtia, pikkutuhmuuksiakin. Sekä kosolti näppäriä sanaleikkejä, kielellä ja riimeillä leikkimistä. On hömelöitä portinvartijoita ja tumpeloita palkkamurhaajia. Ja sitten pieniä suvantokohtia suurten tapahtumien keskellä - yksi koskettavimpia Lady Macduffin ja poikansa keskustelu.

Macbeth ei ole helppo ohjaajalle; tarina on aukkoinen ja epälooginen ja yliluonnollisten elementtien toteuttaminen vaatii kekseliäisyyttä. Tapana on jättää tiettyjä näytelmän kohtia pois kokonaan; esimerkiksi noitien kuningatar Hekatea ei yleensä nähdä lavalla. Ehkäpä juuri yliluonnollisten elementtien vuoksi näytelmän nimeä ei haluta teatterimaailmassa sanoa edes ääneen - se tuo tiettävästi huonoa onnea. The Scottish play eli Skottilainen näytelmä kertoo kyllä kaikille mistä teoksesta on kyse.

Minusta Shakespeare on kirjoittanut ehkä kauneimman tekstinsä juurikin Macbethissä. Viidennessä näytöksessä Macbeth suree vaimoaan ja pohtii elämän mielekkyyttä katsojalle (ainakin minulle) kyyneleet silmiin tuovassa monologissaan. Matti Rossin hienossa suomennoksessa Sammu, sammu, lepattava liekki! / Elämä on vaeltava varjo, kehno näyttelijä, / joka temppuilee ja rehkii näyttämöllä / hetken, eikä palaa. Se on hullun loru, / täynnä huutoa ja vimmaa, mutta mieltä vailla. 

Taidatkos sanoja enää hienommin asetella.

Itse tykkään eniten katsoa Shakespeareni alkukielellä, mutta hankkiudun kyllä katsomoon Suomessakin kun niitä jossain näkee. Joka näytelmästä saa aina jotain uutta irti, kun näkee siitä erilaisia tulkintoja. Siksikin taas odotan suurella innolla miten Salon teatteri ja ohjaaja Pauliina Salonius tulkitsevat Macbethiä! Nautinnollista teatteri-iltaa Skotlannin maisemissa!

Musta Saara / Kansallisteatteri 3.10.2018

Kyllähän Jussi Tuurnan ja Pirkko Saision uusin yhteistyö Kansallisteatterilla on aina pakko nähdä, oli aihe mikä hyvänsä. Tällä kertaa liikutaankin tosi lavealla alueella. Musta Saara sekoittaa yhteen kaikenlaista, oikeistopopulismista Euroopan romanien vaelluksiin ja sirkusjuttuihin. Runsaudensarvi ja sillisalaatti. Tämä oli ehkä myös esityksen pieni heikkous: hieman liikaa kaikkea, niin että kokonaisuus hajoaa. Saisio on halunnut mukaan kaikean mahdollisen ja siksi tarina hieman pirstoutuu. Mutta olihan tämä riemastuttava, ajatuksia herättävä, kaihoisa ja hulvaton. Absurdi.

Piirun verran yli kolmetuntinen pläjäys eteni hetkittäin varsin hengästyttävää tahtia. Janne-Maria ja Marina Teräväkynä (Juha Muje ja Katariina Kaitue) kamppailevat poliittisesta vallasta keskenään, ja siinä isä-tytär -suhde saa kyytiä. Saa siinä kyytiä moni muukin asia. Hidas hämäläinen kun olen, niin kesti tovi oivaltaa hahmojen esikuvat. Vaikka se olikin liki rautalangasta väännetty. Toisaalla seurataan romanijoukkoa, jotka kulkevat paperittomina ja kodittomina pitkin Eurooppaa, legendaarisen Mustan Saaran jalanjäljillä. Tästä seurueesta irtautuu vielä kirves päässä kulkeva Pitkä Laiha Sika (Jani Karvinen) ja Tanssiva Karhu (Erkki Saarela), joilla on omat kuvionsa. Ja sanailu kun vanhalla avioparilla. Näitä kolmea porukkaa seuraillaan pitkin ja poikin Ranskaa ja muutakin Eurooppaa, ja siinä sivussa törmätään mitä erilaisimpiin tyyppeihin. Ehkä suosikkihahmoni on itse kreivi Dracula (Timo Tuominen) kynttilöineen. Isossa roolissa on myös romaniheimon jäsen ja Marinan sulhoehdokas Mircea (Janne Marja-aho). Pienemmissä osissa mukana oli myös nuorempaa näyttelijäpolvea joista varsinkin Mikko Kauppila sekä Musiikkiteatteri NYT-läiset Linda Hämäläinen, Panu Kangas ja Petri Knuuttila veivät huomiotani.

Tuttuun tapaan tämänkin Tuurna/Saisio-teoksen ohjaa Laura Jäntti (kuten kaksikon aiemmatkin Homon ja Slavan) ja yhteistyö toimii. Sillisalaattimainen kimara tämä kyllä toki on, mutta nyrjähtänyt logiikka ja tarinankuljetus toimivat. Ja ihanan lavastuksen on tehnyt mestarillinen Kati Lukka. Jos on juoni ryöpsähtelevä ja runsas niin sitä varsinkin on lavastus. Draculan goottimiljööstä romanien sirkusmaailmaan. Kaikkea on paljon ja se on kaunista. Tai ankeaa. Mutta silti kaunista katseltavaa. Samaa linjaa noudattaa yltiöpäinen pukusuunnittelu (a'la Tarja Simone) - karnevalistinen, absurdi, värikäs ja silmiä hivelevä. Pelaa niin hyvin yhteen lavastuksen kanssa; Simone ja Lukka puhuvat täysin samaa kieltä. Kaikki tämä kiedotaan Morten Reinanin upean valosuunnittelun kaapuun. Sini-puna-valkoiset valot passaavat Teräväkynille mainiosti. Mikä visuaalinen tajunnan räjäyttävä kokemus (ja tässä oli hetkittäin paljolti samaa kuin muutaman vuoden takaisessa Kansiksen Frankensteinissa, minkä visuaalisuudesta pidin hirveästi).

Juonesta ei voi nyt kauheasti sanoa koska se pitää varmaan kokea itse. Absurdia menoa, mutta myös purevaa kritiikkiä moneen eri suuntaaan. Paljon, hetkittäin ehkä liikaakin, viittauksia moneen eri asiaan eli mitä laajempi yleissivistys sitä enemmän saa tekstistä irti. Toki tässä joitain sanoja ja käsitteitä avataankin yleisölle ja sivistetään lisää. Kaiken taustalla häälyy vahva naiskolmikko Vapaus (Ulla Tapaninen), Veljeys (Sinikka Sokka) ja Tasa-arvo (Tiina Weckström). Tämä trio putkahtelee lavalle milloin mistäkin ja puhkeaa lauluun - ja sitä laulua onkin ilo kuunnella! Lopun Pohjolan Valkyriat meinaavat räjäyttää tajunnan.

Karikatyyrimäiset hahmot saavat vahvistusta myös mainiosta maskeerauksesta - siitä kiitos Jari Kettuselle. Upeaa työtä!

Husaarit, janitsaarit, ottomaanit. Teksti saa kyllä heräämään miten vähän sitä ihminen tietää muun Euroopan historiasta, ja sen naapurialueiden myös. Voiko ihminen vaikuttaa itse kohtaloonsa ja kuinka paljon? Vai olemmeko kaikki vain päättäjien ja heidän aivoituksiensa varassa? Kuuluuko Eurooppa vain eurooppalaisille? Miten vapaa liikkuvuus toteutuu tänä päivänä - no ei kovin kaksisesti. Huumoria mukana on kosolti, ja varsinkin aika mustaa sellaista. Pilke silmäkulmassa ja satiirinomaisesti peiliä pidetään katsojankin edessä. Nähkää itsenne ja typeryytenne ja ahdasmielisyytenne. Kabareemainen show kaikkineen.

Draculan ja Janne-Maria Teräväkynän keskustelu (kun jälkimmäinen on kalastamassa ääniä):

- Mahdattekohan te kuulua kansan syviin riveihin?
- Minä seivästin ne kaikki.

Tuurnan säveltämä ja johtama musiikki vyöryy katsomoon kuusihenkisen luottoporukan instrumenteista. Nyt vaikutteita on niin mustalaismusiikista (koko näytelmn avaa surullinen mustalaisviulu ja nuotiopiiri), klezmeristä ja ties vaikka mistä. Mutta hyvin selkeästi tämän Tuurnan musiikiksi tunnistaa. Ja muusikoiden vaateparsikin on kivaa katseltavaa. Olisi niin kiva saada myös tämä musiikki levylle.

On aina ilahduttavaa kun käsiohjelmasta löytyy muutakin kuin pakolliset tekijätiedot ja tukku valokuvia. Nyt ilahdutti Heikki Aittokosken yhteenveto eurooppalaisesta oikeistopopulismista sekä Jani Saxellin pieni katsaus romanien historiaan, niin meillä kuin muuallakin. Tämmöisiä lisää!

Niin, mitä ihmettä tästä nyt olisin mieltä? Tykkäsin kyllä, kuinka kukaan voisi olla pitämättä. Mutta ehkä jonkunsortin karsinta olisi voinut olla paikallaan. Toisaalta, mitä ihmettä tästä karsisi. Kai se on uskottava että rönsyilevä yltäkylläisyys on se Saision juttu. En suinkaan väitä ymmärtäneeni kaikkea tai edes pysyneeni kärryillä koko kolmetuntista. Kaukana siitä.

Kaiken kaikkiaan esitys on kovin visuaalinen, joka ottaa kantaa nykymaailman menoon napakasti. Tiedostava ja nimenomaan tässä ajassa kiinni. Musta Saara tarjoaa varmaan jokaisella katsojalle jotain, vaikka ei toki ole ihan tarkoitettu perheen pienimmille. Esitys haluaa sanoa paljonkin, ja monesta asiasta, mutta jääkö se sanoma kaiken hurlumhein alle? Ehkä hieman. Yhtä kaikki, erittäin katsottava ja nautittava esitys. Esitys on taidettu taltioida ja se tullee myöhemmin kaiken kansan nähtäväksi, Yle Teemalla vissiin. Hyvä niin.


Kuvien copyright Tuomo Manninen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Sademies / Tampereen teatteri 27.9.2018

Moni muistanee Sademies-elokuvan 1980-luvun lopulta. Sen missä Dustin Hoffman ja Tom Cruise esittivät toisensa löytäneitä veljeksiä. Joista toinen on autistinen ja toinen mulkvisti. Noh, nyt menestyselokuva on siirretty näyttämölle Tampereen teatterin toimesta. Ja tuntuu uppoavan yleisöön kuin häkä. Ja mikäs siinä, ei esityksessä ollut mitään vikaa.

Vaan miksipä Sademies ei sitten oikein iskenyt minuun? Hirmuisen vaikea tietää. Siis kun kaikki on ihan hyvää ja toimivaa. Silti ajatukseni harhailevat, enkä jaksa yhtään keskittyä Babbittin veljesten seikkailuihin. Georg Malvius ohjaa hyvin ja tarkasti, ja kumpikin pääosan näyttelijä on mies paikallaan. Lari Halme taitaa mulkvistiroolit hyvin ja nytkin hänen Charliensa on itsekeskeinen ja toisia pomottava bisnesmies, joka toki on sotkenut omat autobisneksensä tyystin. Rahantarpeessa kun on, niin isän perintörahat kyllä kiinnostavat, eivätkä tämän ruusut. Halme maalaa roolista juuri niin vastenmielisen kuin sopii odottaakin. Charlien turhautumista ja hikeentymistä (lähinnä veljeensä) on hauska seurata. Tyyppi kyllä onneksi muuttuu ja kokee jonkinlaisen valaistumisen. Tässä prosessissa häntä auttaa autistinen veli Raymond (Risto Korhonen), jonka Charlie kidnappaa hoitolaitoksesta. Ray on tapojensa orja, pilkuntarkka mies, jonka muisti toimii toisissa asioissa kun partaveitsi. 

Korhonen on aina loistava lavalla, ja hänen tulkitsemanaan Ray herää henkiin. Alaspäin käännetty katse, vääntyilevät kädet ja eläimelliset kiljahtelut. Täysin uskottavaa. Veljesten yhteisellä matkalla Ray oppii luottamaan, oppii hieman pääsemään irti rutiineistaan ja oppii elämään.  Rayn sisällä asuu myös pieni keppostelija.Katsoja oppii lisää veljesten lapsuudesta ja taustoista. Saattaapa siellä herätä pieni ymmärrys Charlien kusipäisyyttäkin kohtaan. Vaikka vaikeaa se välillä on. Vaikka silloin kun Charlie tuiskahtaa veljelleen: Lakkaa käyttäytymästä kun vitun vammanen. Ray on sympaattinen, ja esityksessä on muutenkin paljon lämmintä huumoria. Veljesten suhde on ollut lähinen lapsina, ennen Rayn siirtymistä laitokseen, ja vähän samaan tässä lopussa päästään.

Vaikka Sademies on ennen kaikkea näiden kahden miehen näytelmä, nähdään pienemmissä rooleissa monta hienoa suoritusta. Matti Hakulinen jämäkkänä lääkärinä, Anna Ackerman alati kärsivällisenä Charlien tyttöystävänä, Petra Heinänen useassa roolissa (varsinkin ilotyttö Iriksenä) ja ikisuosikkini Arttu Ratinen kolmessa erilaisessa roolissaan (liipasinherkkänä poliisina, näppäräsormisena baarimikkona ja niljakkaana tohtorina). Tärkeitä rooleja tällä nelikolla.

Esityksen aikana, kun ajatukseni harhailivat, pohdin paljon lavastusta. Mikko Saastamoinen on tehnyt hyvää työtä, ei sillä. Mutta kun videoprojisoinneilla aletaan toteuttaa lavastuksia varsinaisten lavasteiden sijaan, niin tätä trendiä en jaksa aina käsittää. Ei toki Sademies ole yksin tässä, vaan tosi moni nyt syksylläkin nähdyistä esityksistä turvautuu laajamittaiseen projisointien ja valokuvien käyttöön. Onhan se varmaan edullisempaa heijastaa taloja, puistoja ja mitä lie taustalle sen sijaan että siellä olisi oikea, rakennettu lavastus. Mutta milloin tämä trendi menee siihen että kohta kaikki tapahtuu vain projisointien keskellä? Toivon mukaan ei koskaan. Älkääkä ymmärtäkö minua väärin; oli Sademiehessä sitä "ihan oikeaa" lavastustakin, mutta myös aika lailla heijastettua kuvaakin. Missä ei toki ole mitään väärää, mutta herätti tämmöisiä ajatuksia. Siirtyykö teatteri entistä enemmän television ja elokuvien suuntaan, missä green screen-tekniikkaa käyttäen kohta ei tarvita lavasteita lainkaan... Mutta erityismaininta Saastamoiselle pukusuunnittelusta ja varsinkin veljesten Las vegas-puvuista. Huh!

Käsiohjelmasta plussaa. Ainakin tämä katsoja tykkää kun siinä on tekstiäkin, eikä pelkkiä kuvia näytelmästä. 

Jotenkin silti, kaikesta sympaattisuudestaan huolimatta, esitys jätti minut kylmäksi. Tai ainakin kädenlämpöiseksi. Vaikka loppu olikin takuuvarma itkettäjä (kyllä mullakin silmään saattoi joku roska mennä) niin silti tässä oli vähän sellaista suuren yleisön kosiskelun makua. Vähän sellaista tirkistelevän sosiaalipornon fiilis tuli. Ehkä esitystä olisi voinut myös hieman lyhentää; nyt 2,5 tuntia tuntui liian pitkältä. Mutta eihän tässä varsinaisesti mitään vikaa ollut, ja ymmärrän hyvin miksi tämä menestyy. 

Kuvien copyright Heikki Järvinen.

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Lemminkäinen / Kansallisteatteri 26.9.2018

Kyllähän näin hulvaton esitys kun Hurmeen Juhan Lemminkäinen pitää uudelleen kokea. Näin sen viime helmikuussa ensimmäisessä ennakossa, ja heti tiesin että tämän tulen katsomaan uudelleen kunhan esityskertoja on takana muutamia. Ilokseni Lemminkäinen jatkui vielä nyt syksylle, jotta oli oivallinen hetki mennä tsekkamaan onko mitään muutoksia tapahtunut. 

No eihän sitä valmiissa esityksessä isoja juttuja ollut muuttunut. Miksi pyörää keksisi uudelleen. Yhtä mielettömän anarkistista ja vauhdikasta meno oli kun esityskauden alussakin. Fyysisyys on läsnä vahvasti kaikkien lavallaolijoiden olemuksessa. Juha Hurme on mestarillinen kielenkäyttäjä ja Lemminkäisessä se kieli yhdistyy saumattomasti näyttelijöiden läsnäoloon. Tykkäsin edelleen ihan täysillä.

Esiintyjien ammattitaitoa voi taas kerran ihmetellä suu ammollaan. Miten näppärästi Cécile Orblin haltsaa toimimattoman piirtoheittimen (töpseli ei ollut seinässä), ihan kuin se kuuluisi esitykseen. Veikkaan että valtaosa katsojista ei ehtinyt edes huomaamaan minkään olevan oudosti. Miten näppärästi Orblin ylipäätään liikkuu, elehtii, ääntelee ja tanssahtelee. Kuin kaikkia muita marionettimestarina johdatellen. Ihanaa katseltavaa! Koko porukka on alkuvoimaisen vahvaa ja väkevää, niin sanoissaan kuin teoissaankin. Tomi Alatalon honkkeloa olemusta ja käsittämätöntä ulottuvuutta hyödynnetään hyvin pitkin esitystä. Tämmöistä teatteria lisää Suomeen ja sassiin!

Katsomo ei ihan täynnä enää ollut, joten kai melkein kaikki halukkaat ovat tämän sitten jo nähneet. Esityksetkin loppuvat joulukuussa ja niitä on vielä jäljellä yhdeksän. Jos et ole tätä vielä nähnyt, niin nyt sitten lippukaupoille ja äkkiä. Kenenkään teatterin ystävän ei kannata missata Lemminkäistä. Eikä oikeastaan kenenkään muunkaan ihmisen...


Kuvien copyright Tommi Mattila.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.

Hattaraa ja pelkotiloja / Ahaa-teatteri 25.9.2018

Tunnustan tunnustan. Se oli Murasen Miika kuka sai mut lähtemään tänne. Ei sillä, on Ahaa-teatterissa ollut muutenkin hyviä esityksiä, mutta nyt tämä Miikan uusi näytelmä oli sellainen must-see. Ja onneksi lopulta löytyi sopiva esityspäiväkin. Ahaa-teatterihan on lähinnä lasten ja nuorten kiertävä teatteri, joten esityksiä Tampereella on vain kourallinen. Ja kyllähän se kannatti taas mennä!

Hattaraa ja pelkotiloja oli "episodikomedia unelmista, peloista ja inhimillisyydestä" - ja sitä se kyllä oli. Pieniä tarinoita nuorista ympäri Suomea. Surullisia, haikeita, hauskoja, vähän pelottaviakin tarinoita. Pääsääntöisesti mukaviin tunnelmiin loppuvia, vaikka ensin saattoikin vaikuttaa joltain muulta. Esitystä varten tehtiin nettikysely, ja lisäksi käsikirjoittaja-ohjaaja Muranen kiersi kouluissa haastattelemassa nuoria. Näitä vastauksia on sitten hyödynnetty, niin kertomuksissa kuin suorina lainauksinakin episodien välissä. Unelmia ja pelkoja on monenlaisia, ja aika samoja latuja ne kulkevat nuoremmilla ja vanhemmilla. Läheisten menettämiset, yksinjäämiset, sodat, väkivalta, pimeä, hämähäkit, käärmeet... lista on loputon. Yleisökin sai alussa osallistua pieneen pelkogalluppiin, ja minulle hieman yllättäen pellet olivat aika monen katsojan pelkolistalla. Mutta ei esitys pelkkiä pelkoja käsitellyt vaan myöskin unelmia! Kyllä niitäkin nuorilla oli, isompia ja pienempiä.

Alussa kaikki oli pinkkiä ja kevyttä ja hattaraa, mutta onneksi se hömppä jäi sitten siihen. Välillä oltiin niin tutuissa asioissa vaikka omasta nuoruudesta onkin kauan aikaa. Kyllä ne epävarmuuden, riittämättömyyden ja kelpaamattomuuden tunteet ovat hyvin jääneet mieleen. Ja ei ne kaikki suikaan nuoruuteen ole jääneet. Välillä sai pyyhkiä silmistä kyyneleitä, sekä naurusta, haikeudesta, kaihosta että yleisestä liikutuksesta. Nämä ovat niin aidonoloisia tyyppejä. Lavalla on hirmuisen taitava näyttelijänelikko, joka muuntautuu käsittämättömän monipuolisiksi hahmoiksi. On uraohjusvanhempia, kannustavia opeja, pieleenmennyt työpaikkahaastattelu. On rehellisiä nuoria, epävarmoja, rohkeita ja ei-niin-rohkeita. On kamalia vanhempia, on väkivaltaisia vanhempia. On ylipirtsakka tubettaja ja poika joka harrastaa... jotain hieman erilaista. Näytelmä nuorista nuorille (ja meille hieman vanhemmillekin). Kiitos Jenni Helenius, Jussi Jätinvuori, Satu Lemola ja Alexander Wendelin. Kaikki karismaattisia, lahjakkaita, muuntautumiskykyisiä ja vieläpä hyviä laulajiakin. Aina jaksan hieman ihmetellä mistä Ahaa löytää näitä lahjakkaita nuoria näyttelijöitä, vuodesta toiseen. Hyvä että löytää.

Kieli on ihan aidonoloista myös, ei mitään päälleliimattua ja aikuisten sanelemaa. Samoin kun Turun kaupunginteatterin Varissuo-musikaalissa, se tuntuu sopivalta nuorten suuhun. Ei tule noloa ja myötähäpeävää oloa. Hauskoja läppiä "kehot ne on virtahevollakin ja silti ne ui" -tyyliin. Tykkään kovasti kun eri murteita on käytetty niin hyvin. Ja näyttelijät haltsaa nekin suvereenisti.

Alisha Davidow on suunnitellut visuaalisen ilmeen kokonaisvaltaisesti (puvut, videot, lavastus). Ja ihan hyvin tämmöinen hieman futuristinen look toimii. Ja tällä teatterilla tärkeää on myös nopea purku ja kasaaminen sekä pakettiautoon mahtuminen, kiertuieta varten.

Moni asia on niin käsittämätöntä tämän päivän maailmassa. Ja tämä tuodaan hyvin esille tässäkin esityksessä. Kuten sekin että miten jonkun telkkarin talent-kisan voi voittaa aivoton julkkistyrkky-bimbo vetäen kauheaa coveria. Kun toinen ehdokasa olisi herkkä poika itsetekemänsä biisin kanssa, mitä itse kitaralla säestää. AAARGH!

Nuoruus on kipuilua ja haaveilua, noloja tilanteita ja itsensä voittamista, häpeää ja voiton hetkiäkin. Niitä kaikkia saadaan me myös katsomossa kokea. Ja asettaa tämä vähän asioita perspektiiviinkin; yhden nuoren suurin unelma on päästä perhekodista omaan kotiin.

Lämmin kiitos työryhmälle, ja taas kerran Miikalle ihon alle menevästä esityksestä.


Kuvien copyright Jari Kivelä.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Linnan juhlat / Tampereen komediateatteri 19.9.2018

Aika tuoreeltaan Satu Rasilan ja Tuomas Parkkisen kirjoittama Linnan juhlat saapui Naantalin Emma-teatterin (kesällä 2016) jälkeen Tampereen komediateatteriin. Ja hyvä niin, hauska esityshän tämä onkin, ja varsinkin alkavaa pikkujouluaikaa ajatellen. Ei mitään elämää suurempaa, vaan kepeää, iloittelevaa ja hetkittäin pientä piikittelyä sisältävää komediaa.

Naantalissa ohjaajana toimi Mikko Kouki, ja nyt puikkoihin tarttui Tuomas Parkkinen. Samalla näytelmän tekstiä on hieman lokalisoitu (mm. Turku-vitseistä tehty Tampereelle sopivia ja osa Turun julkkiksistakin vaihdettu manselaisiin) ja tuotu tähän päiväänkin (mm. lisätty presidenttiparille lapsi). Hyvä että näytelmä muuntuu ajan ja paikan mukana. Juonihan se ei ole Linnan juhlien pääjuttu, vaan näyttelijänelikon imitointi- ja näyttelijälahjojen monipuolinen esittely. Enemmän tämä on tämmöinen sketsiviihdeshow yhdistettynä parodiaan. Hyvä ehdokas olisi myös, jos jossain järjestettäisiin kilpailu kuinka monta roolia voi näyttelijä yhdessä esityksessä vetää.

Iso hatunnosto lavan taakse myös: hahmovaihdot ovat salamannopeita ja vaativat puvustukselta ja maskeerausosastolta paljon työtä. Kaiken on oltava tarkassa järjestyksessä. Kiitosta satelee pukusuunnittelusta Elina Vättö ja Osuuskunta Hengari sekä maskeerauksesta ja kampauksista Johanna Vänttinen. Taitavaa työtä!

Onhan tässä pieni tarinakin. Ensinnäkin hieman reppananoloinen oopperalaulaja Antero Rinne (Jere Riihinen) joka pyrkii linnan juhliin, keinolla millä hyvänsä. Ja sitten on Kaisa Helan esittämä tavis, joka on suuntaamassa juhliin aivan hillittömässä koltussaan, päämääränään poseerata mahdollisimman monen julkkiksen kanssa. Mutta kuinkas sitten käykään. Näiden kahden illanviettoa sitten seuraillaan pitkin esitystä. Ja loppu esitys on hillitöntä hahmokavakaditykitystä. No toki väliin mahtuu Kaapo Linnainmaan vetämä Haluatko linnan juhliin -telkkarivisailu, missä yleisökin pääsee osallistumaan (yksi haastavimmista kysymyksistä on Tarja Halosen puolison etunimi: Pertti vai Pentti!).

Kyllähän tämä naurattaa ja viihdyttää koko kaksituntisen. Eniten sitä jaksaa ihmetellä näyttelijöiden muuntautumiskykyä ja venymistä. Alussa tuntuu että kylpyammeesta nouseva Sauli Niinistö (Tuukka Huttunen) ei ole kyllä Saulin näköinen lainkaan, mutta taas kerran sain olla väärässä. Kun Tuukka ottaa Ilmeen, niin ihan ilmetty Saulihan se siinä. Uskomatonta mutta totta. Kun Ilme otetaan pois, niin siinä on taas Tuukka Huttunen, yksi Suomen parhaimmista näyttelijöistä. Saija-Reetta Kotirinta on myös hyvä Jenni Haukiona, ja muissa rooleissaankin.

Tuukka on myös oivallinen Antti Tuisku ja Jorma Uotinen, maailman isoimmissa rilleissä. Ja entäs Tuukka ja Alli Paasikiven allit! Kyllä ne värisee. Mutta kyllä Jere Riihisen Pate Mustajärvikin kannattaa nähdä, isohuulisesta Sofi Oksasesta puhumattakaan. Jere tuo lavalle myös Jonna Tervomaan omaa elämäänsä elävät nännit. Tottakai kun Tampereella ollaan, niin kutsuvieraina on myös Tapolan mustamakkara, puolukkahillolaahuksella (mikä puku!). Kaisa Hela on myös aivan mainio Jeppiksen nuoriso-orkesterin (?) puuhakkaana edustajana. Isot kiitokset todella taitaville näyttelijöille. Kyllä neljäkin tyyppiä voi vetää toistasataa (tai kuinka paljon niitä lieneekään) roolia suvereenisti.

Kun on aika ottaa neljästä viimeisimmästä presidentistämme yhteiskuva niin Manulla on selässään pienet siivet. Se kyllä liikutti. Myös Laura Huhtasaaren hyvistä kopiointitaidoista heitetään läppää. Paljon samanlaista, tässä ajassa kiinni olevaa juttua saadaan kyllä.

Ei Linnan juhlat mikään sen syvällisempi näytelmä ole, mutta ei kaikkien tartte ollakaan. Oivallista viihdettä mikä kannattaa katsoa sopivassa pikkujouluporukassa. Ennenkaikkea se on hyvä kattaus monipuolista ja hengästyttävätahtista näyttelijätyötä.


Kuvien copyright Peero Lakanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.