Halusin kovasti Erään itsemurhan anatomian alkuvuodesta &:ssa (eli Espoon teatterissa) mutta aikataulut eivät käyneet yksiin. Joten ihan parasta että tämä yhteistuotanto saapui myös Tampereelle vierailulle! Kiitos kaikille osapuolille että toitte tämmöisen hieman haastavamman teoksen suomalaisten katsojien iloksi. Moneen kertaan aiemminkin olen todennut että arvostan suuresti eri taidelaitosten ja teatteritalojen yhteisproduktioita.
Jaa miten niin haastava? No, näytelmä kertoo kolmen naisen, isoäidin, äidin ja tyttären elämästä, ja kuolemasta. Eli aihekin on aika raskas. Sen lisäksi kaikkien kolmen tarinat kerrotaan näyttämöllä yhtäaikaa. Hieman jännitti että miten sitä pystyy seuraamaan kolmea päällekkäistä asiaa samaan aikaan. Mutta taitavan toteutuksen ansiosta asiassa ei ole mitään ongelmaa. Ei puhuta päällekkäin, vaan limittäin ja peräkkäin, ja Mirkka Nyrhisen nerokas lavastus porrastaa lavaa hieman, eli siinä on kolme tasoa. Myös Juho Rahijärven taitava valosuunnittelu ja Nyrhisen puvut tukevat eri aikatasojen erottelua. Käsiohjelmassa (ja teatterin aulatiloissa heijastettuna) on vielä värikoodit avattuna. Valuva vesi toistuvana elementtinä on hieno lisä; myös ilmapallojen runsas käyttö ilahduttaa.
Ohjaajat Sanna Silvennoinen ja Davide Giovanzana ovat onnistuneet työssään taitavasti - teos herää eloon ja aikatasoilla pelaaminen ei ole lainkaan kikkailevaa tai itsetarkoitus. Tämä esitys nyt vaan menee näin, ja kaikki soljuu eteenpäin hienosti. Ohjauksen lopputulos näyttäytyy katsojalle vaivattomana ja helppona, vaikka ei todellakaan sitä ole. Olisi ollut kiva olla kärpäsenä katossa seuraamassa harjoitusprosessia.
Terhi Suorlahti on kotirouva Carol, joka elää 1970-luvulla, vaatteiden sävy on ruskea ja valaistus on lämmin. Hänen addiktoituva tyttärensä Anna (Roosa Söderholm) elää 2000-luvulla, ja Annan väri sekä vaatteissa että valoissa on vaaleanpunainen. Annan tytär Bonnie (Senna Vodzogbe) on lääkäri 2030-luvulla ja hänen värimaailmansa on valkoinen ja valot kirkkaat. Tämä auttaa tosi paljon hahmottamisessa, ja seuraaminen on yllättävän helppoa. Edes se että muiden osien esittäjät vaihtuvat, eli sama näyttelijä esittää eri hahmoja eri ajoissa, ei tee tästä liian vaikeaa.
Jos on aikatasokikkailu se näytelmän clue, niin tämä on myös oikeasti hieno tarina. Tai siis, kolme tarinaa. Koskettava ja kiehtova. Miten kaikkien naisten elämä kietoutuu myös Carolin ja tämän puolison Johnin ostamaan taloon, ja miten suvun ja sen naisten kohtaloiden painolasti kulkeutuu eteenpäin, sukupolvesta toiseen. Mikseivät he saa kierrettä katkeamaan. Miten lääkärit liittyvät naisten elämään, eivätkä hekään pysty pelastamaan heitä kohtaloiltaan, vain viivyttämään vääjäämätöntä. Tunnen suurta sympatiaa tätä naiskolmikkoa kohtaan. Välillä piti hieman miettiä mikä on unta, mikä totta, mikä kuvitelmaa.
Alice Birchin kirjoittama ja Reita Lounatvuoren kääntämä teksti on toisteista, lauseet lyhyitä ja jopa töksähtäviä. Toisteisuus auttaa aikatasoissa myös. Samat lauseet ja sanat toistuvat myös eri aikatasoissa ja välillä on myös simultaanisia sanoja. Kuulostaa ehkä hämmentävältä, mutta katsottaessa tämä on ihan selkeää. Ilmaisu on liikkeellistä, tanssillistakin. Välillä liikkeet ovat korostetun hitaita. Kohtaukset ja aikatasot liudentuvat toisiinsa saumattomasti.
Tärkeä osa esitystä on myös joidenkin hahmojen tulkinta isoilla Elina Sarnon rakentamilla nukeilla. Riina Tikkanen on paitsi taitava nukettaja myös ilmaisuvoimainen näyttelijä, ja hänen työtään on aina ilo katsoa. Tässä teoksessa kyllä kaikkien näyttelijöiden työtä on nautinto katsoa ja kokea.
Carol on tragedian ruumillistuma, elämän linttaan painama. Vaikka on rakastava ja tukeva mies (Samuli Nordbergin hienosti näyttelemä) ja kohta myös ihana lapsi. Hän itse toteaa ettei voi nyt lähteä kun on lapsi. Ainakaan kun lapsi on pieni. Lapsi ankkuroi hänet elämään, mutta joskus sekään ei riitä. Tyttärensä Anna on sen sijaan aika raskas ihminen, tai sellainen vaikutelma hänestä tulee. Miten se on vaikuttanut häneen kun oma äiti on koko lapsuuden ajan halunnut kuolla ja on masentunut. Bonnie sen sijaan ei pysty jakamaan elämänsä menetyksiä muiden kanssa, käpertyen itseensä. Hän kokee äitinsä lapsuudenkodin ahdistavana ja ajattelee sen myymällä pääsevänsä sinuiksi menneisyyden kanssa. Sitoutumiskammoisuus leimaa hänen ihmissuhteitaan. Sterilisaatio on hänen ratkaisunsa lopettaa tämä itsemurhien kierre heidän perheessään.
Näytelmän pääteema on äitien teot ja niiden periytyvyys, ja ylipäätään äiti-tytär -suhteet.
Pauliina Palo tekee hersyvän roolityön Bonnieta kosiskelevana kalanaisena, ja myös kiinteistönvälittäjänä ja Carolin kaikkeen puuttuvana kälynä. Eero Ojalan monista rooleista mieleeni jäi erityisesti lääkäri-Felix ja Carolin kälyn hupaisa mies. Sillä kyllä, aiheestaan huolimatta esityksessä on paljon huumoria ja hauskoja henkilöhahmoja. Ei tämä mikään yksiselitteinen tragedia ole, vaan hyvin monitahoinen näytelmä.
Toinen näytös alkaa hienosti, kun kolmen aikatason naiset tanssivat erikseen mutta kuitenkin yhdessä. Tykkäsin kovasti sirkuksellisista ja nukketeatterillisista tehokeinoista. Katon rajaan laulamaan nostettu Carol on koskettava.
Viljami Lehtosen ja Maija Ruuskasen äänisuunnittelu ja sävellys on hienovaraista ja kaunista. Väliosien musiikit ovat outoja, vonkuvia ja tunnelmallisia.
Kokonaisuutena Erään itsemurhan anatomia on todella kaunis näytelmä. Melankolinen mutta kaunis. Olisin halunnut kokea tämän vielä uudelleen, sillä sipulin lailla kuoriutuva tarina ja ihmiskohtalot ansaitsisivat vielä uusinnan. Monitasoista teatteria, joka mielessä!
Esityskuvien copyright Darina Rodionova.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
