Sinun, Margot / Helsingin kaupunginteatteri 19.2.2025

Luin Meri Valkaman huikean esikoisromaanin Sinun, Margot -kirjan vasta viime joulun maissa, eli reilut kolme vuotta ilmestymisensä jälkeen. Se oli iso järkäle, mutta todella vaikuttava lukukokemus. Joten pienellä jännityksellä odotin millainen näyttämöversio siitä tehdään. Miten useaan eri aikatasoon kirjoitettu menestyskirja toteutetaan lavalla? Usein käy niin että kun kirja tekee ison vaikutuksen, ja odotukset näytelmäversioon ovat korkealla, saakin pettyä. Kirja kun on yleensä aina parempi. 

Vaan turhaan jännitin. Tuomas Timosen dramatisoima teksti toimii lavallakin hyvin. Hattua nostan Riikka Oksaselle, joka on tehnyt esitysdramatisoinnin ja ohjannut tämän, voidaan varmaan sanoa, mestariteoksen. Tämmöistä on laatuteatteri vuonna 2025!

Sinun, Margot on tarina lapsuudesta Itä-Berliinissä, maailman muutoksesta, muistista ja sen valikoivuudesta, muurien murtumisesta ja murroksesta. Siitä kun luulit tuntevasi läheisesi, ja asiat kääntyvätkin ihan päälaelleen. Välillä liikutaan 2010-luvulla, välillä 80-luvulla. 

Tarinan keskiössä on yksi henkilö ja yksi perhe, mutta samalla se laajenee kuvaamaan historiallista ajanjaksoa ja yhteiskuntaa, oikeastaan koko maailmaa, murroksessa. Parhaat tarinat toimivat juuri näin. Voittajat ovat aina ne ketkä kirjoittavat historian, ja kuten Meri Valkama sanoo esityksen käsiohjelmassa, häntä häiritsi se ristiriita oman DDR:ssä koetun lapsuuden ja virallisen historiankirjoituksen välillä.

Päähenkilö Viljan (Satu Tuuli Karhu) isä kuolee ja jäämistöstä löytyy nippu kirjeitä. Tästä alkaa välillä hieman pakkomielteinen selvitystyö, kuka oli ne allekirjoittanut salaperäinen Margot. Mysteerin ratkonta vie Viljan Berliiniin kaivamaan esiin vanhempien tuttuja ja kontakteja. Kuka isä oikein oli, peräti Stasin vakoojako? Kotona odottaa uudehko kutkuttava parisuhde Sagan (Raili Raitala) kanssa, jonka tyttären Hertan (Emma Pälsynaho) kanssa Vilja pikkuhiljaa ystävystyy. 

Margotin kirjeitä heijastetaan ja luetaan ääneen, kuka on se salaperäinen nainen niiden takana?

Katsojat pääsevät tutustumaan myös Viljan lapsuuteen Saksassa, kun perhe muuttaa sinne toimittaja-isä Markuksen (Martin Bahne) työn perässä. Äiti Rosa (Sanna-June Hyde) tuntee olevansa jumissa kotona lasten kanssa, isän uppoutuessa töihinsä. Erityisesti sairasteleva Matias (Samuli Pajunen) rassaa parisuhdettakin, ja käännekohta koittaa kun Rosa matkustaa Suomeen Matiaksen kanssa terveellisempään ilmanalaan. 

Rosan sydänystävä Ute (Sanna Majuri) tarjoaa tutkimusapua myös aikuis-Viljalle. Tie vie etsimään myös vanhaa lastentarhanopettaja-Luisea (Sara Soulié), isän toimittajakaveria Hannua (Risto Kaskilahti) ja lopulta myös Tšernobyliin, missä perhetuttu Anne Stern (Vuokko Hovatta) opastaa ydinvoimalaonnettomuusturisteja. Väkeä on lavalla hetkittäin paljon, mutta HKT:n suurelle näyttämölle kyllä mahtuu. Mukaan mahtuvat myös Helena Haaranen, Tuukka Leppänen ja Lasse Lipponen lukuisissa rooleissaan. 

Kaikkien näyttelijöiden työtä on hienoa katsoa. He herättävät tarinan ja henkilöt eloon. On ihana seurata miten nopeasti ja vaivatta Satu Tuuli Karhu solahtaa aikuisesta lapseksi ja takaisin, naps vaan. Muutenkin on aina hämmästyttävää miten hienosti aikuiset näyttelevät lapsia. 

Vilja kokee ettei pääse elämässään eteenpäin ennenkuin hän tietää mitkä ovat muistoja, mitkä valemuistoja, ja miksi hän ei edes muista kaikkea lapsuudestaan Berliinissä. Onko ihmisellä oikeus selvittää oma menneisyytensä, vaikka sieltä paljastuisi jotain ikävää? Miksi Viljan äiti Rosa suhtautuu niin kielteisesti tyttärensä haluun tutkia menneitä? 

Liikekieli on monessa kohtauksessa hyvin tanssillista ja kaunista katsottavaa. Sopivissa kohdissa hidastukset toimivat myös. 

Ajankuva on todella upeasti toteutettua. Antti Mattilan väljä lavastus hyödyntää pyörönäyttämöä hienosti ja runsaasti; sen avulla vaihdetaan sujuvasti eri koti-interiööreihin ja muualle. Metallitelineet ovat myös oivallisia elementtejä, niissä voidaan myös tehdä ties mitä juttuja. Ja sitten on iso seinämä, milloin lastentarhana ja tulee siitä mieleen myös Berliinin muuri graffiteineen, kaiken aikaa ainakin henkisesti taustalla häälyen. 

On myös hienoa katsoa miten sama huone toimii kahdessa eri aikatasossa yhtäaikaa. Kiva katsoa kun on avaraa ja hienosti käytetty koko lavaa. Upea on myös Toni Haarasen valosuunnittelu! Projisoinneissa berliiniläiset kerrostalot kymmenine ikkunoineen näyttävät karuilta mutta samalla kutsuvilta.

 

On hieno visuaalinen ratkaisu esittää 80-luku on värikkäämpänä, ja nyky-Berliini sumuisen harmaana, jopa värittömänä. Helposti lapsuus näyttäytyy muistoissa aurinkoisena aikana, silloin kaikki oli paremmin, niin nytkin. Vaikka lava on valtava, saadaan lavastuksella toteutettua myös pieniä, intiimejä hetkiä ja paikkoja. Eradj Nazimovin äänisuunnittelu täydentää tyylikästä esillepanoa.

Myös Tiina Kaukasen puvut ja Milja Mensosen maskeeraus ovat nappisuorituksia. Eri historian kerrokset toteutuvat hienosti, ihan vaikka yksittäisillä kirpputorilöytövaatteilla. Musiikkivalinnat ovat toimivia, esimerkiksi naapuruston uudenvuodenjuhlissa kasarilla soi Abban Winner Takes It All, kuin ennakoiden tulevia tapahtumia.

Katsoja saa oikeasti tuntea Berliinin läsnäolon. Sekä kirja että näytelmä nostavat Berliinin eri aikakausina yhdeksi päähenkilöksi. Tekstissä tulee ilmi DDR:n monet hyvät puolet, hyvästä terveydenhuollosta ilmaiseen päivähoitoon, ja varsinkin Markus ihannoi komennusmaataan liki sokeasti. Tämän usko sosialismiin ei horju edes muurin murtuessa.

Huomio kiinnittyy monen muun yksityiskohdan lisäksi siihen miten paljon henkilöt tupakoivat. Ajankuvaa sekin. Esityksessä on myös paljon seesteisiä kohtauksia, mitkä eivät sinällään vie tarinaa eteenpäin, mutta vaikuttavat tunnelmaan. Loppu on todella kauniisti toteutettu.

En voisi suositella mitään näytelmää enempää, tässä toimii kaikki. Vaikka kesto on pitkä, niin aika kuluu ihan hujauksessa. Hurjan hieno tarina on toteutettu lavalle arvoisellaan tavalla, ja lopputulemana on laatuteatteria. Lähiaikoina olen nähnyt eräästäkin hittiromaanista dramatisoidun näytelmän, joka ei toiminut lainkaan. Mene siis Helsingin kaupunginteatterille - Sinun, Margot esityksiä on 6.5. asti, ja lippuja varsin rajoitetusti saatavilla.

Kuvien copyright Mitro Härkönen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Verot ja kuolema / Tampereen työväen teatteri 15.2.2025

Reilut pari vuotta sitten sai Tampereen työväen teatterissa ensi-iltansa ohjaaja-käsikirjoittaja Liila Jokelinin näytelmä Action Hero. Se oli toimintapainotteinen komedia josta tykkäsi yleisö ja kriitikot, mun mietteet voi lukea linkistä. Nyt samankaltaisissa tulevaisuudentunnelmissa liikutaan hänen uusimman näytelmänsä kanssa. 

On aika hienoa että nykyään scifi on sen verran salonkikelpoista että sitä nähdään isojen teatteritalojen lavoilla, vaikkakin niillä pienemmillä. Pienin askelin...

Jokelinin kirjoittama ja ohjaama ja Juho Gröndahlin dramatisoima Verot ja kuolema käsittelee tamperelaisen verotoimiston arkea vuonna 2049. Verotoimiston paperien pläräämisen ja nitomisen rauha järkkyy kun foliohattuinen menninkäisen näköinen kontaktiaktivisti Onni (Suvi-Sini Peltola) haluaa asioida ihmisen eikä botin kanssa. Siitäkös verotoimiston virkailijat pillastuvat ja pallo lähtee vierimään. Näytelmä on täynnä toinen toistaan hersyvämpiä tyyppejä ja tilanteet eskaloituvat niin että katsojat kiemurtelevat naurusta. Tahti kiihtyy ja kohta on koko ihmiskunnan tulevaisuus vaakalaudalla.

Pohjavire on kuitenkin aika vakava, synkkäkin. Työelämän muutokset tekoälyineen, botteineen ja automaattipalveluineen ovat nyt jo todellisuutta, ja Verot ja kuolema vie näitä ajatuksia askeleen (tai aika montakin!) pidemmälle. Kun paperia on olemassa enää virastojen käyttöön (nitomistarkoitukseen), ja kun inhimillisyys on kadonnut liki olemattomiin. 

Asiointi virastojen kanssa verkossa on jo nyt ihan tarpeeksi vaikeaa, mutta Jokelinin visioissa se on liki mahdotonta. Hersyvä huumori siloittelee pahimpia visioita. Verovirasto aloittaa toimet ihmisystävällisemmän asiakaspalvelun puolesta, vaan kuinkas sitten käykään?

Kuusihenkinen ensemble vaihtaa roolista toiseen sutjakkaasti. Venla (Pihla Pohjolainen) ja Erkka (Miko Helppi) kohtaavat verovirkailijoina haastavien asiakkaiden lisäksi lopulta myös toisensa. Hieronnassa sen salaisuus. Maiju Saarinen on tyly Cosmo, joka vahtii ja kontrolloi kaikkea pyörätuolimaisesta valtaistuimeltaan. 

Suvi-Sini Peltola sukkuloi sujuvasti roolista toiseen, kuten tekee myös Esme Kaislakari. Varsinkin Kaislakarin nalletakkinen influensseri Eelis on hillitön! Jyrki Mänttäri hurmaa erityisesti mummo-Saimina. Elastinen mies on sitä parempi mitä hulvattomampi hahmo esitettävänä.

Tinja Salmen pukusuunnittelu on mainio - futuristista ja maanläheistä. Salmi vastaa myös tulevaisuuden veroviraston lavastuksesta, kyllä, varsin kiiltävää ja kalseaa. Liukuovien takaa paljastuu vielä lisää tilaa. Eero Auvisen valot ja Niklas Vainion äänet luovat oivallisesti scifi-henkistä tilaa. Ja lookin viimeistelee Sari Raution suunnittelemat kampaukset ja maskeeraus. Kellariteatterissa oikeasti on tulevaisuuden virasto. 

Libidoburger ja seksityön yhdistäminen veroneuvontaan, siinäkö on tulevaisuus? Pitäkää muistitikuistanne parempaa huolta ihmiset! Kyllä nallehalausterapia olisi parempi ratkaisu kaikille. Bjong bjong vaan teillekin.m

"Kun verotus lakkaa, ihmisyys lakkaa" - voi muuten hyvinkin pitää paikkansa. Jokelin pyörittelee teemoinaan ihmisyyttä / inhimillisyyttä, sosiaalista mediaa ja sen vaikutusta yhteiskuntaan, koneälyä ja ylipäätään toimintojen ja vallan antamista koneille ja teknologialle. Kaikki semmoista mitä sietääkin pohtia, ja teatteri antaa oivat työkalut siihen. Seksi myy nyt, ja ilmeisesti tulevaisuudessakin. Onko koneiden ja ihmisten liitto ainoa mahdollisuutemme, ja mihin tähän kaikkeen sopii pieni ihminen? Ehkä Onni on ihan oikealla asialla kontaktiaktivismissaan. Ehkä kontaktin vaatiminen ihan oikeaan ihmiseen pitäisi aloittaa jo nyt.

Verot ja kuolema on paikoin vähän sekava ja hätäinen, mutta parhaimmillaan hillittömän hauska ja viihdyttävä esitys. Se on onnen omiaan TTT:n Kellarinäyttämölle, ja kahden tunnin kesto on oikein passeli.

Valokuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Macbeth / Turun kaupunginteatteri 14.2.2025

Shakespearen Macbeth on yksi suosikkinäytelmistäni, kuten varmaan monille blogin vakilukijoille (jos sellaisia enää on harvan ja hitaan julkaisutahtini myötä) on käynytkin selväksi. Siitä saa jokaisella katselukerralla jotain uutta irti, ja melkoisesti eri produktioita on vuosien varrella tullut nähtyäkin. Kymmeniä. Aina se saa minut liikuttumaan tietyissä kohdissa ja aina se saa minut äimistymään miten hieno ja ajankohtainen tarina ja teksti on. Klassikko! Joten kun tuli tieto että Turun kaupunginteatterissa nähdään Kari Heiskasen uusi tulkinta hykertelin käsiäni. Ja nimiroolissa yksi suosikkinäyttelijöitäni, mikä voisi olla parempaa!

Ystävänpäivähän on oikein passeli mennä katsomaan tämmöistä veristä ja tylyä näytelmää. Onneksi siihen sattui vielä teosesittely eli vt teatterinjohtaja Satu Rasila jututti ohjaaja Heiskasta ja päätähti Eero Ahoa. Tämmöiset ovat aina tosi kiinnostavia ja tarjoavat tekijöiden ajatuksia tekoprosessista, näytelmästä ja sen ajankohtaisuudesta, muun muassa. Hauska oli kuulla miten Heiskanen päätyi ohjaamaan Turun kaupunginteatterille ensimmäistä kertaa. Mikko Kouki oli kysynyt tätä ja teoksellakaan ei ollut ohjaajalle niin väliä, kunhan siinä olisi mukana Eero Aho. Ja näin kävi, Macbeth oli sitten Koukin ehdotus.

Heiskasen mukaan Shakespeare on monisanainen, runollinen ja kuvaileva, joten tekstiä on dramatisoitava vahvalla kädellä ja leikattava toisteisia kohtia. Lopputulema on kyllä mielenkiintoinen, tekstiä on lyhennetty, muokattu, virtaviivaistettu ja on siellä jonkun verran ihan uutta ja moderniakin. Hauskaa! Heiskanen mainitsi että haluaa myös yllättää katsojaa (siinä kyllä onnistuu!) ja myös että viime kädessä esitys tapahtuu katsojan päässä. 

Esitykseen pitää jättää tarpeeksi tyhjää tilaa, jotta katsoja voi täyttää kolot omilla mielikuvillaan. Se kyllä toteutuu hienosti, tässä on paljon sellaista väljyyttä mistä tykkään. Ei ole liian pureksittua. Matti Rossin suomennos on tunnetusti kaunis ja soljuva; siihen sopivat Heiskasen lisätekstit hyvin.

Oli myös kiinnostava kuulla että ensimmäisen näytöksen viimeinen kohtaus on sellainen miten Heiskanen ymmärtää elämän. Enpä paljasta mitä siinä tapahtuu, mutta aika pakahduttavan kaunis, ja jotenkin myös traaginen kohtaus se on. Kaksi hukkuvaa ja traagista ihmistä takertuu toisiinsa, omaan pahuuteensa ja epätoivoonsa kietoutuen.

Kyllä, tämä oli tosi väkevä ja vahva tulkinta, myös hyvin omannäköisensä. Ja miten hyvin se resonoi taas tässä sotaisessa ajassamme. Kyllä meillä näitä oman edun tavoittelijoita riittää, niin kotimaisessa kuin kansainvälisessäkin politiikassa. 

Visuaalisesti tämä Macbeth on todella näyttävä, kaikkien elementtien tukiessa toisiaan. Jani Uljas on tehnyt niukan mutta näyttävän lavastuksen. Muutamia massiivisia elementtejä, kuten takka, pylväitä - ja noitien kämäinen huvipuisto! Toimii. Isoa näyttämöä on käytetty syvyyssuunnassa tosi hienosti, välillä esiintyjät ovat tosi kaukana etureunasta. Myös pyöröä käytetään sopivasti ja kekseliäästi. Kelpaa katsella.

Tuomas Lampisen pukusuunnittelu on taas kerran kertakaikkisen ihastuttava. Tummaa ja synkkää, väripaletti on ihanan maanläheinen. Hyvin sotilaallista ja kuninkaallista, niissä pienissä yksityiskohdissa. Nyt ei nähdä skottiruutuja (no ihan pikkiriikkisen), villakangasta kylläkin, turkista ja nahkaa. Macbethin nahkahousut! On hienoa miten esimerkiksi Macbethin asusteet muuttuvat hänen statuksensa mukaan. Siinä missä alussa nähdään sotilas vaatimattoman värisissä asuissa, on hänellä loppua kohti valkoista turkista ja kuninkaallista sinistä kultakoristeluin. Ja noitien asuvalikoima on tyrmäävä, nam nam.

Sekä Riku Rämän valot että Eetu Kariojan äänisuunnittelu ovat ensiluokkaista työtä. Lukuisissa kohtauksissa likipitäen haukon henkeä ihastuksesta. Lavalla on yleisesti ottaen melko hämärää ja hämyisää, ja kohdevaloilla korostetaan asioita. Todella näyttävää. Saara Tawast vastaa kampauksista ja maskeerauksesta, ja monenlaista katsottavaa on niissäkin.

Tykkäsin Heiskasen luomista moderneista elementeistä, kuten ensimmäisen maailmansodan brittisotilaista kivääreineen, mafiosomurhamiehistä, noitien moderneista asuista ja vanhasta autosta. Miekat muuttuvat konekivääreiksi. Ne toivat sitä ikiaikaista tarinaa verestä, vallanhimosta ja pahuudesta tähän aikaan. Virkistävää. Pidin kovasti myös monipuolisista musiikkivalinnoista läpi esityksen, ihanasti mukana oli myös pieni säkkipilliosio. Pieniä skottilaisia välähdyksiä nähtiin muutenkin.

"Pysäytykset" olivat myös toimiva ratkaisu Macbethin monologeissa. Muutamat kohtaukset ovat tosi elokuvallisia, kuten vaikkapa jazzbaari mafiosoineen. Näyttämökuva on myös hyvin brittiläinen, ja sitä alleviivaavat mm. Thatcher-viittaukset ja karhunkarvahattuiset sotilaat. Ladyn käsienpesukohtaus saa ihan uusia kierroksia, kun noidat kaatavat kannusta lisää verta käsille, jotka eivät muutenkaan ota puhdistautuakseen.

Kaikki alkaa taistelulla, joka nähdään mustavalkoisena videolta. Hyvä ratkaisu tämä. Ja sitten näemme noitakolmikon, ränsistyneen ja hylätyn huvipuiston raunioissa. Jonkunlainen ennustushyrrä toimii ja tapahtumat alkavat vyörymään eteenpäin. Alkutekstit tuovat sitä elokuvallisuutta lisää.

Huumori toimii tässäkin näytelmässä oivana keventäjänä muuten aika raskaan aiheen lomassa. Kuningas Duncanin (Mika Kujala) kannettava vessa, mafiosomurhaajat viulukoteloineen ja pitkine nahkatakkeineen, ja monet muut pienet jutut saavat hymyn huulille.

Näyttelijät ovat huippuvedossa. Lady Macbeth (Riitta Salminen) on hieman viinaan menevä ja homssuinenkin, tiukka ja topakka, mutta myös todella surumielisen traaginen. Hänen kaartaan on kiinnostava seurata, vallanhimo ja julmuus nousevat samaa tahtia kunnianhimon kanssa, ja kun kaikki menee pieleen, niin se henkinen romahdus, aina katkeraan loppuun saakka. Salminen tekee loistavan roolityön lapsettomuudesta kärsivänä naisena joka piiskaa miestään eteenpäin tämän epäröidessä. Lady on alussa henkisesti vahvempi, mutta murenee paineen ja syyllisyyden alla.

Kirsi Tarvainen on mainio hieman lakonisena Rossina, Ulla Reinikainen vetää kikattavan portinvartijan roolinsa sekä humoristisesti että hyytävästi. Antti Peltolan Malcolmin replikointi on jotenkin syvältä rinnasta kumpuavaa. Stefan Karlsson on Banquona isossa roolissa, ja eipä huonosti näyttele hänkään. 

Macduffin pariskuntana Sami Lalou ja Asta Sveholm toivat rooleihin kaihoa, erityisesti Lady Macduffin kohtaus poikansa kanssa oli koskettava. Ja miten riipaisevan eleettömästi Lalou tulkitsee pahimman mahdollisen suru-uutisen saanutta Macduffia. Sotilas ei heittäydy hysteeriseksi, vaan päättää kostaa.

Noitakolmikkona Reinikainen, Sveholm ja Ulla Koivuranta on aivan pistämätön. Välillä eteerisinä, ajan ja paikan läpi matkaten, käkättäen ja ilakoiden. Kerrassaan hurmaavia eri asuissaan ja peruukeissaan. Ragtimepiknikkikohtaus on hurmaava. Noitien ennustuskohtaukset ovat kauniita näyttämökuvia. Ja heidän kohtauksensa Lady M:n kanssa lopussa, ensimmäisen maailmansodan univormuissa, verta kannusta kaataen. Bravo! Noitia nähdään lavalla aika paljon, mikä oli ilahduttavaa.

Sokerina pohjalla Eero Ahon mestarillinen Macbeth. Hän tekee taas kerran huikaisevan hienon roolin. On hienoa seurata Macbethin muuttumista suoraselkäisestä sotilaasta vainoharhaiseksi hermoraunioksi, murhanhimoiseksi ja äkkivääräksi. Valta todellakin sokaisee ja tilaisuus tekee varkaan. Vaikka Macbeth tarvitsee kannustusta ja yllyttämistä vaimoltaan, on hän kuitenkin se jonka noitien ennustukset viettelevät ja joka tekee kaikkensa toteuttaakseen niiden saneleman polkunsa. Listimällä lähipiiriään hän vyöryttää tapahtumia kohti katkeraa loppua, myös omaansa. Aho on taitava tuomaan hiljaista uhkaa ja näyttelemällä pienin elein. Toki tässä hän vetää kyllä hetkittäin myös täydellä volyymilla. Ihanaa seurattavaa!

Lopun taistelukohtaus, kun Birnamin metsä on todentotta liikkunut, on upea tanssillinen näytös, jossa kaunis valaistus, savu ja mahtipontinen musiikki yhdistyy taivaalta sataviin hituloihin. Ah miten upeaa! Jo pelkästään tämän kohtauksen vuoksi kannattaa suunnata Turkuun katsomaan Macbeth. Teatteria parhaimmillaan!

Kyllä tämä on yksi hienoimmista Macbeth-teatteriversioista mitä olen nähnyt. Ehkei se ihan kaikkien Shakespeare-puristien makuun ole modernien elementtiensä vuoksi, mutta minä tykkäsin kamalan paljon. Suosittelen tottakai Shakespearestä tykkääville, ja hyvän laatudraaman ystäville. 2,5 tuntia kuluu kuin siivillä. Toivon että saisin toisen katselukerran sullottua kevään kalenteriin, esityksiä kun on vain 3.5. asti. Bravo Turun kaupunginteatteri!

Kuvien copyright: Otto-Ville Väätäinen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Vampira - miten kaivaa oma hauta suulla / KOM-teatteri 12.2.2025

Jos jotain esitystä on odotettu, niin tätä! Aivan huippua että käsikirjoittajat Susanna Airaksinen ja Rosa-Maria Perä ovat tarttuneet kiehtovaan mysteeriin nimeltä Maila Nurmi. Tai Vampira, kuten hänet Hollywoodissa tunnettiin. Tavallaan tätä on odotettu vuosikymmeniä. Monelta Maila Nurmi on jo unohtunut, mutta Vampiran saattavat useimmat kauhuelokuvien ystävät muistaakin. Kulttimaineeseen kohonnut Maila teki lyhyen piipahduksen Hollywoodiin, mutta katosi sen jälkeen ja kuoli köyhänä ja unohdettuna.

KOM-teatterin uusi näytelmä Vampira - miten kaivaa oma hauta suulla keskittyy Maila Nurmen elämäntarinan lisäksi hänen tuttavapiiriinsä, eli Hollywoodin viihdekoneistoon ja sen laitamilla roikkuviin tyyppeihin. Airaksen ohjaama esitys on hengästyttävä sekametelisoppa kaikenlaista, mutta hyvällä tavalla. Tavallaan se on keskeneräisen oloinen, fragmentaarinen, ja sitten kaikki taas loksahtaa kohdilleen.

Ikääntynyt Maila (Vilma Melasniemi) kertoo nauhurille tarinaansa, katkerana, erakoituneena ja sohvalleen jumiutuneena. Tarinaansa missä sattuu ja tapahtuu, enemmän kuin monen muun elämässä. Alkaen köyhästä lapsuudesta juopon äidin, raittiussaarnaaja-isän ja veljen kanssa. Kalatehtaan (mikä mainio tanssikohtaus!) ja Broadwayn (luurankopukuisten tanssi!) ja kaikenlaisten kissanristiäisten kautta omaan ohjelmaan, omana Vampira-hahmonaan. Maila Nurmen elämässä on paljon camp-henkisiä kohtauksia, ja niinpä niitä on tässä esityksessäkin. Aikatasot, henkilöhahmot ja kohtaukset vaihtuvat lennossa ja välillä on vaikea pysyä hengästyttävässä tahdissa mukana. Esitys on aika rosoinen ja rouhea, hyppelehtivä ja holtiton, ja kumman koherentti.

Näyttelijäviisikko vetää lukuisat roolinsa vauhdilla. Kehenkään ei oikein ehditä syventyä, saatikka katsojana kiintyä, kun jo mennään eteenpäin. Ei sinällään huono asia tämäntyyppisessä esityksessä. Juho Uusitalon Ed Wood on mainio, ja samoin Isla Mustanojan James Dean ja Marlon Brando tyypittelyt. Myös Tommi Erosen Orson Welles hurmaa jäyhyydellään. Välillä vedetään kunnolla överiksi, kuten vaikkapa Elviksen ylä- ja alaosan sekoilut tai modernit biisivalinnat (Dire Straitsin Money For Nothing), mutta se sopii mainiosti tyyliilajiin. 

      

Vilma Melasniemi on aivan tyrmäävän hieno vanhana Mailana, hän tavoittaa hienosti sen katkeruuden ja surumielisyyden, mielen järkkymisenkin. Nuorena Mailana esiintyy Alina Tomnikov, ja tähän rooliin jäin kaipaamaan jotain... en osaa määritellä mitä.

Keskeneräisen ja sekaisen näköisen lavastuksen on laatinut Janne Vasama, mutta tarkempi tarkastelu osoittaa miten nerokas se onkaan! Valtavan peilisysteemin käyttö on myös mainio ratkaisu, samoin varjoteatteriosuus. Monenlainen rekvisiitta kuvastaa Mailankin elämän vaihtelevuutta ja rosoisuutta. Samettisohvasta on moneksi. Tie oli auki tähtiin, mutta mihin se veikään. Erityiskiitos piirtoheittimen luovasta käytöstä! Hienoa on myös valtavat HOLLYWOOD kirjaimet maalattuna teatterisalin seinillä. Hienosti lavalla käytettiin ovia, lattialuukkuja ja eri tasoja. Vasama on yhdessä Tomi Suovankosken kanssa vastuussa myös taitavasta videosuunnittelusta. Suovankoski on tehnyt myös valosuunnittelun.

Äänisuunnittelu on mainiota ja ääniefektit saavat hymyn huulille monta kertaa. Kiitos Jani Rapo siitä.

Rakastin erityisesti kohtausta missä kuvattiin Plan 9 From Outer Space -leffaa Ed Woodin johdolla. Se on minulle yksi klassikkoleffoista ja Maililla Vampirana oli siinä tärkeä rooli.

       

Joona Huotarin pukusuunnittelu on monipuolista ja johdattaa tarinaa eri vuosikymmenten läpi taitavasti. Pukuja nähdään kymmenittäin ja varsin mainioita ne ovat. Ed Woodin pörröneule, Vampiran mustanpuhuvat goottivaatteet, nahkatakit ja ikoniset Marilyn-mekot, silmäkarkkia koko rahalla. Leila Mäkysen maskeeraus viimeistelee visuaalisen esityksen.

Näytelmä pohtii Maila Nurmen elämäntarinan ohella tähteyttä ja tähtikulttia, ahneutta ja omistamishalua sekä tekijänoikeuksia. On surullista ja häpeällistäkin ettei Nurmi saanut luomaansa hahmoon tekijänoikeuksia. Marilyn Monroen suulla saavat suomalaiset laiskat taiteilijat kuulla kunniansa, eihän se nyt ole laitaa että valtio maksaisi taitelijoiden lorvimisesta apurahoja ja tukia! Napakkaa tekstiä!

Vampira on loppujen lopuksi aika surumielinen näytelmä, kaihoisakin. Onhan siinä kamalasti huumoria, mutta pohjalla on paljon tummia sävyjä. Hollywoodin kultakauden loisto on lopultakin vain pintasilausta, ja sen alla kupli monenlaista ikävää hyväksikäyttöä, salaisuuksia ja peittelyä. Suosittelen esitystä ilman muuta gooteille ja gootinmielisille, mutta myös kaikille Hollywoodista ja elokuvan historiasta kiinnostuneille, sekö toki hyvän teatterin ystäville. 

Esityskuvien copyright Janne Vasama.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Euripides Laskaridis & Osmosis: Lapis Lazuli / & (Espoon teatteri) 6.2.2025

Olisiko tässä näkemieni outojen esitysten voittaja? No ainakin mitalikolmikossa saatetaan olla, sen verran eksentrinen juttu tämä usean tahon yhteistyöhanke Lapis Lazuli oli. Hatunnosto &:lle siitä että tämän Suomeen toitte, ja olitte osatuottajinakin. Toki Jane ja Aatos Erkon säätiötä lienee myös syytä kiittää. 

Euripides Laskaridis on minulle aiemmin tuntematon teatterialan vaikuttaja, mutta ei ole enää! Monessa liemessä keitetty ja kreikkalaisen koreografian kauhukakaraksi tituleerattu mies on kyllä keittänyt kasaan mainion sopan. Surrealistinen kauhukomedia, outo performanssi missä mikään ei ole sitä miltä näyttää ja yllätys toisensa perään säpsähdyttää. Huumoria oli mukana yllin kyllin ja reilussa tunnissa kyllä kaikki vinksahti nurinniskoin. Aistit eivät aina meinanneet pysyä perässä.

Louhi-näyttämö on täynnä kaikenlaista tavaraa. Suorastaan roinaa. Mutta uskomatonta kyllä, kaikkia niitä tarvitaan ja käytetään esityksen aikana! Sotiris Melanos on se henkilö jota voi kiittää elokuvamaisesta lavastuksesta. Vasemmassa reunassa on lääkärin vastaanotto ja oikeassa viihtyisä kotinurkkaus takkoineen. Muu onkin vapaata mellastuskenttää esiintyjille. Jotka hyödyntävät koko tilaa tehokkaasti. Siellä juostaan, taistellaan, huudetaan, mellastetaan ja välillä meno on varsin päätöntä ja vailla järjen häivää. Toki kaikella on varmaan tarkoituksensa, vaikka katsojalla se punainen lanka saattaa hieman olla hukassa hetkittäin. Meno on nimittäin melkomoista.

Esityksen pääroolissa on ihmissusi (Laskaridis) joka konsultoi lääkäriä. Lääkäri kyselee potilaan isästä ja toki sopottaa kaikenlaista muutakin. Mutta miksi sitten pitää niitä silmäkuoppia ronkkia metallisauvalla tai vedellä turpiin. Perinteistä satukuvastoa (ainakin Punahilkasta oli lainattu) ja mykkäelokuvamenoa, paljon juoksemista ja naisen (Eftychia Stefanou) kirkumista. Ketäs tässä oikein koitetaankaan syödä. Ilmassa lehahtavat puhalletuista kumihanskoista tehdyt linnut, jotka nekin ovat hieman kummitusmaisia. Luurankoja, karnevaalimaista menoa ja loppua kohti tunnelma on kuin meksikolaisista Dia de los Muertos -juhlista. 

Valot, ja niiden puute, on myös aika tärkeä tässä esityksessä. Siksikin on erittäin ärsyttävää kun vieruskaveri räplää puhelintaan, kun katsomossa ja näyttämöllä vallitsee pimeys. Hetken kestän ja sitten sanon mielestäni suht ystävällisesti asiasta. Hetken hiljaisuuden kuluttua tulee vastaus tiuskaisten että hänellä on pieni lapsi kotona ja pitää jatkuvasti varmistaa että asiat on ok. No, hankkisi luotettavan lastenhoitajan tai jäisi kotiin eikä tulisi häiriköimään muiden esitystä. Se hyvä asiasta kuitenkin seurasi, että jatkossa tämä nuori nainen selasi puhelintaan takin alla, eikä enää häirinnyt muiden katselukokemusta. Miksi ihmeessä tämä (useimmiten nuorempien katsojien) harrastama puhelinhäiriköinti kesken esityksen on lisääntynyt. Eikö siitä luurista voi paria tuntia olla erossa? Voisiko teatterit ottaa käyttöönsä pakolliset puhelinnarikat? Stefanos Droussiotis oli mestarillinen valosuunnittelija ja olisi suotavaa että katsojat saisivat rauhassa nauttia valosuunnittelijankin työstä. Stroboja ja mystisiä valorenkaita, valoilla luotiin myös illuusioita. Yhdessä kiehtovan valosuunnitelun kanssa myös videoprojisoinnit johdattivat meidät kauhutunnelmaan. 

Isossa roolissa on myös Giorgos Poulios ja hänen mestarillinen äänisuunnittelunsa. Välillä hyvin elokuvallinen tunnelma, ja kaikenlaisia ääniefektejä käytetään reilusti. Periaatteessa esitys oli sanaton, mutta kyllä siellä sekamelskakielen lisäksi mukellettiin englantiakin. Käytössä oli monenlaisia äänenmuuntimia, jotka tekivät puheen ymmärtämisestä haastellista, ja ehkä se oli tarkoituskin. 

Nukke- ja varjoteatteria käytettiin myös innovatiivisesti, samoin erilaisia naamioita. Esitys oli siis todellinen sillisalaatti kaikenlaista, mutta kiehtovalla tavalla. Aluksi kaikki ovat naamioissa ja mustissa kaavuissa, kuin joku salaperäinen kultti. Akrobatiaa, tanssia, miimiä, fyysistä teatteria, slapstick komediaa ja kuten huomaatte, luokittelu on vaikeaa. Onko tämä kauhukomedia, tanssillinen sirkusesitys vai mikä ihmeperformanssi? Vaan onneksi ei tarvitsekaan.

Monipuolinen ensemble, jonka kolme muuta jäsentä Angelos Alafogiannis, Dimitris Matsoukas ja Spyros Ntogas vaihtavat roolista toiseen melkoisella vauhdilla ja heittäytymiskyvyllä. Hepulin saava nuketettu puu, älämölöä, beigeä "puuroa" ja erilaisia tavaroita yrjöävä ihmissusi, paritanssia, kulkusia täynnä oleva läpinäkyvä pronssinvärinen pussi. Tapahtumia, hahmoja, tavaroita ja kaikkea vyörytetään sellaista tahtia että hetkittäin sitä tekisi mieli heittää kädet ilmaan ja huutaa että hitaammin hemmetti. Kaikki aistit ylikuormittivat, haluaisin uusintoja ja taukoja, että voisin seurata ja ehkä oivaltaa mitä tässä nyt tapahtui. 

Pehmoeläinten uhraus on viimeinen niitti - mitä ihmettä lavalla oikein on meneillään? Mutta ehkä juuri siksi tämä on nautinnollinen kokemus. Ei sitä kaikkea nyt aina niin tarvitse ymmärtääkään, ja silti voi nauttia. Ymmärrän esityksen ikärajan (K14), vaikka varmasti moni videopeli on varmaan paljon rankempi. Vaan olihan tämä mainio muistutus itsellekin miten monimuotoista ja monipolvista voi esittävän taiteen kenttä olla!

Kun helyihin ja värikylläisiin asuihin sonnustautunut ihmissusi/maagi lopussa laulaa surumielisesti What a beautiful show, what a difficult life, en voi olla miettimättä sanojen totuutta. Elämän kurjuudesta syntyy usein suurta ja hienoa taidetta. Lapis Lazulin perusteella Laskaridis on mahtanut elää tosi surkeasti!

Kyllä tämä lupaa hyvää uuden teatterijohtajan Jussi Sorjosen entistä kansainvälisempää ohjelmistoa lupaavalle kaudelle. Jään odottamaan innolla seuraavia vierailuesityksiä.

Kaksi ylempää kuvaa Pinelopi Gerasimou, kaksi alempaa kuvaa Elina Giounanli.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Pandora - Opening / Tehdas Teatteri 25.1.2025

Harmikseni missasin Anu Almagron ohjaaman Pandora - Opening:in viime vuonna, mutta onneksi se palasi taas muutaman esityksen voimin! Ja uskoisin että tämä tullaan näkemään vielä useasti. Vahvaa ja väkevää, erilaista ja innostavaa. Monitaituri Alma Rajalan sooloteos ei ole konventionaalinen esitys, vaan yhteinen illanvietto (vuorokaudenajasta viis) kourallisen katsojia kanssa, viiniä ja viinirypäleitä nauttien. Osa mahtuu istumaan tuoleilla, loput lojuvat lattiatyynyillä. Olemme juhlissa mistä jumalat ovat poistuneet, jättäneet meidät kuolevaiset jälkeen. Ja Pandoran.

Kaiken taustalla on antiikin kertomukset ja myytit Pandorasta ja hänen avaamastaan lippaasta. Mistä tarinan mukaan pääsivät kaikki vitsaukset maailmaan. Mitäs oli utelias nainen ja meni avaamaan kielletyn lippaan... Kuulostaako tutulta, vaikkapa Eevaa ajatellen. Historia, uskonnot ja mytologiat ovat täynnä näitä kurittomia naisia jotka uhmaavat sitä "vahvempaa" sukupuolta milloin milläkin tavalla. Ja aina kaikki menee vituralleen. Vai meneekö?

Alma Rajalan esiintyminen on upeaa! Liikunnallista, sensuellia, välillä sopivasti karkeaakin. Mukana on tanssia, nukke/esineteatteria, fyysistä ilmaisua, ja upeaa äänimaisemaa. Mikrofoneja on niin lavastuselementeissä kuin käytetyissä tavaroissakin, ja syntynyt äänikuvaelma on kiehtova. Äänisuunnittelusta vastaavat Pekko Käppi (musiikki) ja Valtteri Alanen (äänitekniikka) ovat tehneet hienoa työtä, sillä esityksessä tuotettavat äänet yhdistyvät saumattomasti valmiiseen ääniraitaan.

Pandora - Opening on yllätyksiä täynnä. Ymmärrän hyvin miksi ikärajana on 18, ei se pelkästään juomatarjoilun vuoksi ole. Rajala on ilmaisuvoimainen ja tällä kertaa hän paljastaa uusia puolia itsestään. Kontakti yleisöön on läsnäoleva ja välitön, aika intensiivinenkin välillä. Silti se ei mitenkään ahdista. 

Vaikka tämä onkin sooloteos niin monen ihmisen työpanos on vaikuttanut merkittäväksi katsomiskokemukseen. Esimerkiksi Amita Kilumangan silmiä hivelevä pukusuunnittelu ei jätä ketään kylmäksi. Vaatteiden vaihdot sujuvat lennokkaasti. Ada Halosen valot kuuluvat myös visuaalisesti monipuoliseen kokonaisuuteen. Rajala vastaa konseptin, käsikirjoittamisen ja esiintymisen lisäksi visuaalisesta suunnittelusta - ja mikä runsaudensarvi tämä onkaan. Erilaisia kankaita, houkuttelevia ja pehmeitä nurkkauksia, kristallikruunu... Heini Maaranen on ollut mukana nukketeatterillisuuden suunnittelussa.

        

Katsoja tuntee todellakin olevansa osa esitystä, alkaen intiimistä ja henkilökohtaisesta juoma-astioiden valinnasta heti alkumetreillä. Vaivumme johonkin ajattomaan ja paikattomaan tilaan, ja nämä juhlat saattavat kestää muutamasta minuutista useaan vuorokauteen. No todellisuudessa noin tunti ja vartti, mutta jotenkin ajan ja paikan taju katoaa, kun matkaamme muinaiseen Kreikkaan ja koemme Pandoran myyttiä monelta eri kantilta. 

Mielessä myllertää ja maistan lisää kuplivaa juomaa. Tulee jotenkin syntinen olo. Samalla kuitenkin vapautunut - kukaan ei voi minua estää tai kieltää! Pandora oli itsenäinen ja itsepäinen, ei totellut kieltoja ja käskyjä. No toki uteliaisuus taisi olla se kantava voima miksi lipas piti avata. Oikeasti se oli kaiketi ruukku, mutta jonkun käännösvirheen vuoksi muuntui lippaaksi. Ja kysehän edelleen on myytistä, eikä historiallisesta faktasta. 

Alma Rajala on kuin erotiikan ylipapitar joka viettelee katsojat yksi kerrallaan. Side ja kontakti esiintyjän ja katsojan välillä on käsinkosketeltava. Todella intiimi kokemus. Kotiin viemisinä saa vielä rullalle käärityn ennustuksen.

Toivon hartaasti että mahdollisimman monella on vielä mahdollisuus kokea tämä huikaiseva elämys.

Kuvien copyright Frans Rinne.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Teatteri Quo Vadis, Tehdas Teatteri, Bredenberg & Taussi: Kasvien elämästä / Tehdas Teatteri 24.1.2025

Kasvien elämästä kuulosti niin kiinnostavalta aiheelta ja tekijäkombolta ettei voinut jättää näkemättä. Ja kieltämättä, katsomiskokemus oli vähintäänkin vinkeä. En oikein tiedä mitä näin ja koin Tehdas Teatterin pienessä Jokistudiossa, mutta aika hienoa se oli! Mikko Bredenberg on aina kiinnostava teatterintekijä, ja tässä hän yhdistää voimansa Mira Taussin ja muun hienon työryhmän kanssa. Tekijät ovat paneutuneet kasvien sielunelämään, eivätkä pelkästään paneutuneet, vaan pyytäneet kasveja itse kertomaan elämästään. Lopputulema on erilainen ja viihdyttävä.

Jokistudion pienessä ja karussa tilassa esiintyy Bredenbergin ja Taussin lisäksi Minerva Kautto. Kasvien elämää havainnollistettiin tanssin ja monimuotoisen liikekielen lisäksi omintakeisella musiikilla. Siinä Antti Puumalaisen musiikki yhdistyi Bachiin ja Wagneriin, luoden kiehtovia äänimaisemia. Puumalaisen käsialaa oli koko teoksen äänisuunnittelu sekä yhdessä Bredenberg & Taussin kanssa myös valo- ja tilasuunnittelu. 

Mutta alussa on hiljaista, pitkään. Vain kontillaan olevat esiintyjät. Pikkuhiljaa kehot keriytyvät auki ja liikkeet alkavat synkronisoitua. Hypnoottista, ilman ääntäkin. Joskus hiljaisuuskin on tehokasta, kaiken hälyn keskellä. Liikkeet muistuttavat joogaa, voimistelua, tanssia. Tiina Helinin suunnittelemat pastellinväriset asut ovat mukavan ja rennon näköisiä. Pikkuhiljaa kuulemme ääniäkin, ensin tanssijoiden huulten päristelyä ja sitten myös humisevaa ääntä nauhalta. Musiikki vaihtuu marssiin, ja isot päivänvarjot pääsevät mukaan. 

         

Varjot aukeavat ja sulkeutuvat kuin kukat konsanaan, välillä pyörivätkin. Kiehtovaa katsottavaa, ja välillä muistuu mieleen ala-asteen jumppatunnit kun tamburiinin tahdissa vedettiin laukka-perussarjaa. Tosin ilman päivänvarjoja. Varjojen värisyttämistä katsellessa olen hieman huolestunut kestävätkö ne koko esityskauden?

Suppuun menevistä ja kurtistuvista päivänvarjoista tulee mieleen kukkien lyhyt elämä, kuinka ne kuolevat viimeistään pakkasten tultua. Mutta sitä ennen ne elävät ja väriloistollaan ilahduttavat ihmisiä ja tarjoavat mettä pörriäisille ja linnuille.

Bredenbergin ja Taussin ideoima ja ohjaama esitys on leikkisä ja koko kolmikko pistää itsensä likoon, heittäytyen leikkimään ja kokeilemaan. Vähän taistelukoreografiaa, tai chi'tä, ja sitä ala-asteen jumppatuntia. Lintumaisiakin liikkeitä nähdään. Ilo nähdä aikuiset vähän hupsuina. Lopullisesti olen myyty kun päästään ihmissusitematiikkaan, nam! Vai onko kyseessä sittenkin kasveja maistelevat eläimet?

Pikkuhiljaa valo hiipuu, liike hidastuu, ääni himmenee - vain ilmeet vaihtuvat. Miten hieno lopetus!

Kasvien elämästä ei jätä ketään kylmäksi, niin omintakeinen se on. Iloinen ja yllättävä esitys, joka sai hymyn katsojan huulille monta kertaa ja nauratti ihan ääneenkin. Esiintyjät heittäytyivät mukaan sataprosenttisesti ja tunnissa ehditään kokea paljon. En tiedä miten tämän luokittelisi, olisiko nykytanssi hyvä määritelmä? Vai performanssi, koska tässä on niin paljon muutakin kuin tanssia. Onneksi ei tarvitse määritellä mitään, sen kun vain nauttii.

Kuvien copyright Jussi Virkkumaa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kärpäset / Tampereen työväen teatteri 23.1.2025

Sirkku Peltolan uusi näytelmä on aina Tapaus. Kärpäset ei ole mikään poikkeus siis. Ensi-illassa yleisö oli haltioitunutta, ja vaikken ole vielä kriitiikkejä lukenut, ei median ja katsojien suitsutus ole jäänyt huomaamatta. Lisäesitykset tälle keväälle ja ensi syksyllekin myivät loppuun hetkessä. Työviksen Eino Salmelaisen näyttämö on sopiva paikka kolmen näyttelijän esitykselle. Ei liian iso eikä liian pieni. Kärpäset oli kyllä aikamoinen runsaudensarvi, ja kokonaisuutena hieno esitys. Pienen ihmisen asialla, kuten monet Peltolan näytelmät tuppaavat olemaan. Silti se ei mennyt omien suosikkieni joukkoon Peltolan runsaasta tuotannosta.

Päähenkilöinä on kaksi veljestä, Kärpäsiä nimeltään. Hyväsydäminen ja leppoisa Kalevi (Aimo Räsänen) on tehnyt bussikuskin ja taulukauppiaan hommia, asustaa vaatimattomasti ja antaa aluksi vähän sellaisen reppanan kuvan. Veljensä Mauri (Martti Suosalo) on kiireinen maailmanmies, oopperalaulaja jota työ kuljettaa metropolista toiseen. Hyvä kun äitinsä hautajaisissa ehtii piipahtamaan. Vaan niin se elämä heittelee että hetken kuluttua veljekset löytävät itsensä Kalevin pienestä asunnosta Maurin sairastuttua, ja glamour ja omaisuus jonnekin kadonneena. Veljekset pohtivat arkeaan, elämää ja Mauri joutuu olemaan toisen hoidettavana. Kuvioihin ui vielä Maurin tytär Puro (Petra Ahola) sekä Kalevin epämääräinen kleptomaanikaveri Hara (Suosalo), jonka kassiin vilahtaa niin kahvitassit kuin tarjottavatkin.

Näyttelijät ovat oivallisessa vedossa. Erityisesti Petra Ahola, joka venyy lukuisiin rooleihin ja myös laulaa ja tanssii huikean hienosti. Duetto kahvilan pöydän kanssa on mahtava! Suosalon Hara oli jopa kiinnostavampi hahmo kuin Mauri.

Kärpäset on aikamoinen runsaudensarvi, siis ihan tyylilajillisesti. Välillä lauletaan oopperaa, välillä vedetään nykytanssin puolelle (Kiitos Reetta-Kaisa Iles koreografioista), sitten on ihan puhdasta slapstick-irrottelua, välillä aika lapsellistakin häröilyä. Tragediaa ja komediaa samassa paketissa. Riemuisaa ja hupsuttelevaa. Katsomossa naurettiin huutonauruakin hetkittäin, kuten vaikka silloin kun Kärpäset jorasivat Sladen Get Down and Get With It:in tahtiin naurettavissa Ponnistuksen verkkareissaan. Mutta ehkä vähemmälläkin olisi pärjätty, nyt välillä oli hengästynyt olo kun kaikkea on vähän liikaa. Kun teksti on hyvä ja sitä esittävä porukka, niin joskus vähemmän on kauniimpaa.

Kyösti Kallion äänisuunnittelu on mainiota ja tarkkaa, eikä varmaan ole ollut mikään ihan helpoin rasti. Hetkittäin Suosalo puhui epäselvästi, että piti ihan pinnistellä että kuuli ja sai selvää (eikä aina ihan saanutkaan). Oopperasta muistuttavat punaiset samettiverhot ja kultaväri muodostavat oivallisen kontrastin Kalevin vaatimattoman keittiön kanssa Pirjo Liiri-Majavan lavastuksessa. Kontrastia on myös Liiri-Majavan puvustuksessa: siinä missä Kalevi on enemmän tuulipukukansan edustaja, on Mauri edustava ja menevä - kunnes joutuu vaippoihin ja verkkareihin. Statuksen putoaminen näkyy hyvin siis vaatteissa. Haran nuhruinen olemus kuvastaa hänen asennettaan yleisemminkin. Yhteiskunta on jakautunut. Mutta Puron sanon: "Nyt on fittiä trikoota!".

Oopperamusiikilla on myös tärkeä roolinsa näytelmän äänimaisemassa.

Mistä Kärpäset sitten kertoo? Ihmiset puhuvat toistensa päälle, kukaan ei tunnu oikeasti kuuntelevan toista. Nämä tyypit ovat kaikki hieman hukassa ja eksyksissä, elämässä ylipäätään ja myös perheenä. Sanailu on taattua Peltolaa, erityisesti nauratti se kohtaus kun Mauri parjaa veljeään agraarisin termein, kuin Tintti-sarjakuvien kapteeni Haddock ikään. Kalevi osoittaa lähimmäisenrakkautta päähänpotkituille, ja kyllä se Maurikin löytää sydämensä tyttärensä myötä. Maurille selviää että ihminen tarvitsee kaveria, ja jotakuta kelle puhua. 

Kaikkihan alkaa veljesten äidin hautajaisista, ja jo siinä lyödään lähtöasetelmat. Yksinäisiä reppanoita molemmat Kärpäset, vaikkakin eri tavoin. Ei se perhekään tunnu Mauria onnelliseksi tekevän, saatikka ympäri maailmaa roolien perässä viipottaminen. Todellinen onni asuu selkeästi ihan muualla. Lapsuuden muistelu, pullasuttuineen ja muineen, on se yhdistävä tekijä johon palata. Maailman melskeistäkin. Hautajaisteemaan palataan toki alun jälkeen myöhemminkin. "Nyt vaan pelistä pois mahdollisimman ekologista reittiä".

Koko näytelmän ajan Kalevi koittaa kertoa enemmän Tšehovin novellista Suru, missä ajuri-Jonalta on kuollut poika. Jonaakaan ei kuuntele kukaan, paitsi lopulta hevonen tallissa eli historia toistaa itseään. Loppuun asti saa jännittää saako Kalevi Jonan tarinaa kerrotuksi kenellekään.

Siitähän se Kärpäset kertoo; ihmisen ikävästä toisen luo, välittämisestä ja kuulluksi tulemisesta. Inhimillisyydestä.

Olisin mielelläni ollut seuraamassa harjoituksia, miten se pokka on näyttelijöillä pitänyt. Muutamia hetkiä oli ensi-illassakin, että sai hieman katsomossa jännittää että pysyykö lavalla paketti kasassa, vai kuullaanko samanlaisia tyrskähdyksiä kuin katsomossakin. 

Vaikka Kärpästen parissa mainiosti 2,5 tuntia viihtyikin, niin ei tullut sellaista oloa että haluan nähdä tämän uudelleen. Ehkä pituudesta olisi voinut tiivistää hieman (minua ei takaumakohtaus mummolasta oikeastaan edes naurattanut, siis se missä veljekset surrasivat kärpäsinä). Vaikka Peltolan näytelmissä on usein yhtenäinen teema pienestä ihmisestä, niin osaa hän uusiutua ja muuntua myös. Toisaalta on näitä pienimuotoisia muutaman näyttelijän tuotantoja, ja sitten on isompaa kuten vaikkapa Patukkaooppera tai Momentum 1900. Jos pitäisi pakon edessä valita, ottaisin varmaan nämä pienemmät ja intiimimmät.

Nyt ei voi oikein sanoa että menkää katsomaan, toki jos saatte lipun jostain niin onhan se uusi Peltola aina Tapaus. Ehkäpä saamme lisää näytöksiä keväälle 2026?

Kuvien copyright: Kari Sunnari
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Tarja Kulho - Räkkärimarketin sankari / TTT-Klubi 16.1.2025

Kuka muistaa vielä Tarja Kulhoa, tuota legendaarista korsolaisen Räkkärimarketin kassaa auvoiselta 90-luvulta? Paula Norosen luoma hahmo seikkaili Ylen Radiomafialla vuosikausia ja teki moniin lähtemättömän vaikutuksen persoonallaan ja jutuillaan. Myöhemmin Tarja pääsi muutamaan kirjaankin (joita en ole kyllä lukenut). Nyt tämä hersyvä hahmo tekee comebackin, tällä kertaa teatterin lavalle. Ja jo oli korkea aikakin!

Hanna Suutela ja Eriikka Väliahde ovat kirjoittaneet ja Mika Eirtovaara ohjannut puolitoistatuntisen esityksen Tarja Kulho - Räkkärimarketin sankari, joka pohjautuu Norosen kirjaan Tarja Kulho - paha saa palkkansa. Esitys on Väliahteen sooloteos, jossa seikkailee muita hahmoja ääninä tai videotallenteilla. Tarja on hyllytetty kauppahommista, hänen otettuaan oikeuden omiin käsiinsä ja laitettuaan kuvan someen kauppahäiriköstä. Samaan syssyyn tuli lähete vihanhallintaterapiaankin.

Riemukkaassa esityksessä Tarja tappaa aikaa kotonaan, rassaa erityistason työhyvinvointipsykologi Sinikka Miinan (Anna-Mari Alaspää) hermoja, palvoo puolisoaan Reijoa, ja lopulta keksii alkaa Korson Robin Hoodiksi. Toiminta-ajatuksella pistää pikkurötöstelijät kuriin ja järjestykseen, vaikka nippusiteiden voimalla. Ilmeisesti salanimellä Karja Tulho operoiva on kuitenkin aika hellämielinen, sillä Tarjalta tulee ymmärrystä niin latua sotkevalle hiihtäjälle, vihjailevalle somepäivittäjälle ja ehkä vähän jopa hevi-tiskin avokadopuristelijalle. Kyllä sitä rakentavaa käytöstä voi löytyä vaikka olisikin vihanhallinnassa pieniä puutteita. Samaistun kyllä Tarjan sosiaaliseen kyvyttömyyteen ja spontaaniin heittäytymiseen. Nämä arjen ärsyttävät asiat mihin Tarja haluaa puuttua ovat kyllä oikeasti rasittavia. Vai riittääkö sinulta suopeutta joogassa paukuttelevalle naiselle tai astianpesukonetta väärin täyttävälle puolisolle?

Katsomossa saa hykerrellä, nauraa ääneen, hymähdellä että "just tommoset ihmiset onkin ärsyttäviä" ja yksinkertaisesti viihtyä. Välillä jopa joutui hätkähtämään intensiivistä raivokohtausta (vielä on Kulholla töitä vihanhallinnassa). Väliahde heittäytyy rooliinsa täysillä ja varsinkin Karja Tulhon purskahtavat tuohtumiset milloin mistäkin osuvat nauruhermoon (ja kirvoittavat väliaplodeja katsomosta). Välillä hän vaanii katsomossa kuin pantteri ja ottaa ihmisiä piinapenkkiin ja välillä liihottaa punaisissa crocseissaan ja Kanariansaarten pyyheviitassaan kuin myöhempien aikojen bätmän. 

Samaan aikaan Tarjan arkisten kostoretkien kanssa pääsemme seuraamaan hulvattoman Sinikka Miinan julkisuuspyrkimyksiä koko kansakunnan terapeutiksi. Ihanan överi hahmo, jota Alaspää tulkitsee juuri sopivalla intensiteetillä. Siinä missä Tarja Kulho on rahvasta, vähän juntti ja sellainen tuulipukukansan edustaja, on Sinikka Miina tyylikäs ja hieman snobahtava. Ihanat vastavoimat!

Christian Blombergin valo- ja äänisuunnittelu sopii hyvin TTT-klubin intiimiin tilaan. Erilaisia ääniefektejä kuullaan kun Tarja saa vaikkapa postia. Ja sitten on toki voimaannuttava musiikki - "Korsolla päähän joka vanhoja muistelee"! Unohtamatta Tarjan voimabiisiä Frederikin Tsingis Khan tarjamaisine lyriikoineen.

Työryhmä on yhdessä suunnitellut lavastuksen, jonka keskiössä näemme sohvan. Tapahtumat siirtyvät Kulhon asunnosta muualle sujuvasti, ja Eirtovaaran ohjaamilla videoklipeillä laajennamme vielä miljöitä lisää. Niissä jo mainitun terapeutin lisäksi puhuvina päinä kommentoivat Tarjan poika Pyry (Arttu Järvinen), hupsuhko puoliso Reijo (Samuli Muje), empaattinen Esimies-Erja (Hanna Suutela) ja mystinen Jukka "Jute" Jansson (Mika Eirtovaara).

Soolokomedia on haastava laji, ja ainakin vielä ensi-illassa oli meno hetkittäin aavistuksen jähmeää. Mutta taatusti vetreytyy siitä ajan kanssa. Kyllä tämä sellainen pieni hitti tulee olemaan, on meitä nostalgiannälkäisiä Kulho-faneja maailmassa sen verran. Lisäksi pitää mainita että meille näkymättömille keski-ikäisille, keskiäkäisille ja vaihdevuosiensa kanssa kamppaileville naisille ja perheenäideille ei liiemmälti hersyviä rooleja ole kirjoitettu. Tarjalla on näitä omia hokemiaan kuten Terse ja I love Reijo, eikä näitä "hokemanaisia" suomalaisessa komediakentässä liiemmälti ole.

Melkein yhtä hauskaa kuin seurata edesottamuksia lavalla, oli seurata Paula Norosen naurua, tämä kun sattui istumaan katsomossa mun edessä. 

On aina ihanaa nähdä monipuolisen lahjakasta Väliahdetta lavalla, erityisesti tälläisessä heittäytyvässä roolissa. On myös ihanaa nähdä että aiemmin vain kuulokuvissa itselleni materialisoitunut Tarja Kulho toimii myös lavalla. Mikä sitten on Tarja Kulhon perimmäinen viesti meille katsojille, sen viihdyttämisen lisäksi? No tietenkin saada myyjien työlle lisää arvostusta! Ei lainkaan huono päämäärä se. 



Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.