sunnuntai 11. elokuuta 2024

Teatro Nacional D. Mari II & Festival d'Avignon: Catarina and the Beauty of Killing Fascists / TTT, Teatterikesä 10.8.2024

Ehdottomasti aiheensa puolesta minulle se Teatterikesän merkittävimpiä juttuja. Raskas, kyllä. Portugalilaisen Tiago Rodriguesin kirjoittama ja ohjaama Catarina and the Beauty of Killing Fascists on tärkeä, palkittu, kantaaottava ja vaikuttava esitys monellakin tapaa. Ei mitään helppoa katsottavaa, saatikka valmiiksi pureskeltua. Katsojaa häiritsevää ja aika ahdistavaakin. Ymmärrän hyvin miksi tämä on ollut menestys ja on aina hienoa nähdä katsojia haastavia esityksiä.

Eletään vuotta 2028, äärioikeisto on vallassa Portugalissa. Tarinan keskiössä on perinteinen perhe, jolla nyt sattuu olevan erikoisempi harrastus. Kerran vuodessa he nappaavat fasistin ja tappavat tämän. Nyt on nuori Catarina vuorossa, mutta mikään läpihuutojuttu asia ei tällä kertaa ole. 

Näytelmässä on paljon viittauksia Portugalin kulttuuriin, kieleen ja historiaan, joten niistä menee varmaan paljon ohi kun maa tapoineen ei ole kovin tuttu. Mutta viesti on universaali: millä taistellaan pahaa vastaan? Onko oikeutettua poistaa maailmasta yksi paha, jos sillä ehkäistään paljon lisää pahaa? Voiko ihminen asettua jumalan asemaan? Napattu mies on aluksi mykkä statisti, joka odottaa omaa kohtaloaan. Perhe herkuttelee siansorkilla, vatvoo asioita, vääntää ja kääntää.

Visuaalinen ilme on aika synkkä ja pelkistetty, jotenkin myös japanilaishenkinen. F. Ribeiron lavastuksessa on liikuteltavia puuelementtejä, niistä se japanilaisuus mielessäni kai kumpuaa. Keskellä lavaa on katettu pitkä ruokapöytä. José António Tenenten tummiin, konservatiivisiin, kauniisti kuvioituihin hameasuihin pukeutunut perhe on kokoontunut korkkitammien keskelle vuosittaiseen tapahtumaansa. Tapahtumaan mihin kuuluu perinneruokia, seurustelua, ja sitten sen fasistin tappaminen. 

Dialogi on näppärää ja nopeaa. Koko esitys on todella intensiivinen, se saa katsojan istumaan penkin reunalla ja jännittämään. Vaikkei näennäisesti mitään tapahdukaan, kuin puhetta ja puhetta, aiheiden rönsytessä kasvissyönnistä Brechtiin ja yhteiskunnan tilaan. Terävää kommentointia Euroopan tilaan Rodriguesilta. Perheen kommentteja seuraa kuin tennisottelua, kuka syöttää kenellekin ja miten se onnistuu. Minä olen ainakin aivan hypnotisoitunut tästä kielestä, vaikken portugalia ymmärräkään. Tekstitys toimii hyvin. 

Nuno Meiran valosuunnittelu on lämpimänsävyistä ja hämyisää, luoden tummaa tunnelmaa. Näyttelijät liikkuvat paljon isolla lavalla, välillä kuin tanssien. Mukana onkin ollut peräti kaksi koreografia Sofia Dias ja Vitor Roriz. Kaunista katseltavaa myös tästä vinkkelistä. Myös musiikki ja laulu kuuluu olennaisesti esitykseen, Pedro Costalle siitä kiitos. Vahvoja tulkintoja! 

Saamme kuulla taustatarinan, mistä tämä perhe on aloittanut fasistientappamisperinteen ja miten korkkitammet liittyvät oleellisesti asiaan. Avattuna tarina tuntuu oikeuttavan fasistin uhraamisen, onhan se kannanotto siihen kuinka alkuperäinen Catarina kuoli, koska kukaan ei välittänyt tai tehnyt mitään naisen kuollessa. Perinteet ovat tärkeitä, niin tälle perheelle kuin ylipäätään portugalilaisessa kulttuurissa. Ei saa vaieta kun näkee vääryyttä.

Esiintyjät ovat karismaattisia ja temperamenttisia. Sisarusten ja perheen väliset suhteet ja kemia on tärkeää. Käydään myös läpi millä perusteilla tämä nyt tapettava fasisti on valittu, onko hän ollut aktiivinen toimija vai vain välinpitämätön asioiden suhteen.

Catarina and the Beauty of Killing Fascists on jo muutaman vuoden vanha, mutta edelleen viiltävän ajankohtainen. Mukana on myös ripaus huumoria, muuten voisi olla vieläkin raskaampi katsomiskokemus. Mutta uusi polvi kyseenalaistaa perheen tavat; toisen hengen riisto on aina väärin, oli syy sitten mikä hyvänsä. Kenen on vastuu, kenen on oikeus? Kun mummi joutui aikanaan tappamaan oman miehensä, oliko hän väärässä, vai oliko siihen oikeus? Maailma on muuttunut, kaikilla pitäisi olla oikeus elää. Mutta onko sitä fasistilla?

Tilanne eskaloituu, ammutaan, mutta ketä? Loppu muistuttaa Hamletin loppua, kun kaikki kaatuvat kuolleina maahan, kuka jää kertomaan tarinaa. Fasisti saa viimeisen sanan, ja miten painava ja paatoksellinen sana se onkaan. Ja pitkä! Eikö tämä mies lopeta puhumista lainkaan? Hetkittäin tekee mieli työntää sormet korviin, en haluaisi kuulla hänen jatkuvaa monologiaan, missä hän oikeuttaa kaiken laitaoikeiston sanoman. 

Hän saarnaa, vääntää rautalangasta, käy läpi yhteiskunnan kipupisteitä ja miten demokratia teki koko maasta hullunmyllyn. Niin hyvin hän puhuu, että saa melkein uskomaan asiaansa. Tulee mieleen Hitler ja massojen hypnotisointi. Vaikuttavaa, vaikka asia on täyttä kukkua. Yleisöä on kiinnostava seurata, kyllä siellä yksi jos toinenkin näyttää kärsivältä. Perhe kuuntelee tätä intensiivisesti.

Todella häiritsevä ja kaikin puolin vaikuttava esitys. Näin tehdään teatteria mikä herättää keskustelua, mikä tarjoaa katsojalle pureksittavaa pitkäksi aikaa. Vieläkin on hengästynyt olo.


Kuvien copyright Joseph Banderet
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti