Tartuin tähän teokseen heti oitis Teatterikesän teosesittelyssä toukokuun alussa. Ruotsalainen näyttelijä Iggy Malmborg kertoi meille 90 minuuttin ajan omasta elämästään, niin kuin hän sen haluaa meille kertoa. Karismaattista kertoja, mutta mukaan mahtui muutamia yllätyksiä, jotka jättivät pohtimaan totuutta. Mitä minä juuri näin? Mikä oli totta, vai oliko mikään?
Malmborg näyttää ihan tavalliselta nuorelta mieheltä farkuissaan ja valkoisessa t-paidassaan. Hän rupattelee tuolissaan mukavia, aloittaen lapsuudestaan Riddarhyttenin pienellä kaivospaikkakunnalla. Koti oli uskovainen ja isä toimi opettajan uransa lisäksi saarnamiehenä. Kaikki oli syntiä ja nuori Iggy oli yksinäinen, hieman kiusattukin. Ystävyys Carolinen kanssa hiipuu karkkikokeiluun, sillä sekin oli Malmborgeilla syntiä, karkinsyönti siis. Isompaan kouluun siirtymisen myötä Iggy saa kaverin, Adamin. Tämän diplomaattien lapsen myötä Iggykin alkaa kyseenalaistaa uskontoa ja Jumalaa ja koko synnin käsitettä. Adam viekoittelee Iggyn pahan polulle ja pojat alkavat haaveilla maailmanherruudesta ihmisiä kiusaamalla ja alistamalla. Pahus vaan kun Iggyllä on oireyhtymä joka ei salli hänen käyttää väkivaltaa.
Siinä missä Adam menestyy elämässään, Iggyllä menee huonommin. Hän ajautuu työttömänä ja varattomana itsemurhan partaalle, mutta kokee Berliinissä ahaa-elämyksen, hakeutuu opiskelemaan teatterialaa ja päättää tehdä tämän sooloesityksen mitä olemme juuri katsomassa. Kasvukertomuksen ohella Satan tutkiskelee ihmisyyttä, suhdetta jumalaan sekä taiteilijan ja yleisön suhdetta. Ja se vasta onkin kiinnostavaa! Kuka lavalla lopulta oikein on, paholaismainen Adam vai luuseri-Iggy?
Pahuus on pahuksen viettelevää, kyllähän sen kaikki tietävät. Myös Iggy pääsee maistamaan ns. kielletyn puun hedelmää. Pieni pelottava vire vaanii taustalla, mihin tämä tarina vielä johtaa?
Kaiken taustalla soi ruotsalainen kansansävelmä Hårgalåten, ja senkin tarinan saamme kuulla. Yksi niistä esityksen pienistä yllätyksistä. Laulussa salaperäinen viulisti ilmaantuu kylän juhannusjuhlille ja soittaa viulullaan kaikki nuoret lumoten, johdattaen heidät tanssin pyörteisiin. Kukaan ei voi enää lopettaa tanssimistaan, ja pelimannin kengän sisältää paljastuukin sorkka... Aivan mainio pieni sivupolku ja sitten taas niin sopiva juuri tähän tarinaan. Yleisö ei enää tiedä mitä tapahtuu seuraavaksi. Iggyn kertomus saa uusia tasoja ja kerroksia ja loppu on... no, yllätys. Tai ei sittenkään jos kuunteli Hårgalåtenia...
Aggressiivinen kohtaus tulee yllättäen, ja aiheuttaa katsojissa monia reaktioita. Toiset peittävät silmänsä, toiset hihittävät. Ei hauskaa kun toista hakataan mutta onhan siinä koomisiakin piirteitä.
Satan on varsin kiehtova monologi, joka alun tavanomaisesta kasvutarinasta kasvaakin joksikin suuremmaksi. Kulttuurinen pääoma ja miten sitä saa: no, karismaattisella persoonalla ja hyvällä tarinalla. Ja kun yleisö rakastaa. No, hieman hämmentyneen oloinen yleisö kyllä taisi tykätä, vaikka lopussa katsomossa hyräilty Hårgalåten karmikin hieman selkäpiitä. Oliko sekin järjestetty, vai...? Saatana todellakin saattaa vaania keskuudessamme.
Teatterikesän ulkomaalaisissa vierailijoissa parasta on se yllätyksellisyys ja näköalojen avartaminen!
Esityskuvien copyright Rolf Arnold.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti