Peter Shafferin Amadeus on kertakaikkisen hieno näytelmä. Edellisin versio minkä näin oli National Theatren esitys Lontoossa, viisi vuotta sitten. Se oli todella taidokas; vahvasti musiikillinen ja ennen kaikkea Lucien Msamati teki maagisen roolityön Salierina. Silloin mietin ettei kukaan voi yltää samalle tasolle tässä roolissa.
Odotin kovasti tätä Turun kaupunginteatterin versiota: monta suosikkia tekijätiimissä ja Tuomas Parkkinen ohjaamassa. Miro Lopperi Mozartina kuulosti juurikin täydelliseltä. Ja sitten Santtu Karvonen Salierina, hmm... Varmaan ihan hyvä, aprikoin.
Ja minkä yllätyksen koinkaan! Amadeus kesti 3 tuntia ja 20 minuuttia, eli sellaisen normi-Shakespearen verran. Toki ei sitä pysty kauheasti tiivistämäänkään. Ennakkoaavistukseni Miro Lopperin hienoudesta Mozartina oli tismalleen oikea. Mies on fyysinen ja kaikin puolin taipuisa, verbaalisestikin. Oikein passeli impulsiivisena ja hulvattomana säveltäjämestarina. Dramaattinen muutos vaatteilla koreilevasta ja ryöpsähtelevästä miehestä ryysyiseen ja rähjäiseen, harhoja näkevään ihmisraunioon on taiten tehty. Sydämeen sattuu: miksei kukaan muu kuin Salieri näe Mozartin neroutta? Lopperi on kyllä ihan parasta, ja tuo välillä fyysisessä ilmaisussaan mieleen Miska Kaukosen.
Lopperin erinomaisuudesta huolimatta kyllä se on nyt Santtu Karvosen Salieri joka varastaa valokeilan. Ensinnäkin Salieri on näyttämöllä suurimman osan ajasta. Rooli on upeasti kirjoitettu ja haastava näyttelijällekin. Karvonen tekee täydellisen vakuuttavaa työtä! Tämän Salieri tuntee niin katkeraa kateutta Mozartia kohtaan että se syö hänet sisältä ja ajaa lopulta omaan ratkaisuunsa. Ja minä kun ajattelin ettei Msamatin roolisuoritusta voisi ylittää! Salierin mielenmaisema on käsikosketeltavissa, ja se kun hän ymmärtää että Jumala on valinnut Mozartin kanavakseen, eikä häntä. Vaikka Mozart rienaa jumalaa ja Salieri taas on omistanut elämänsä tälle. Ellei Salieri olisi niin häikäilemätön ja kapuloita Mozartin rattaisiin jatkuvasti työntävä, häntä voisi tulla jopa sääli.
Muissa rooleissa Linda Hämäläinen oli ihastuttava pulppuavan iloisena Constanzena, Amadeuksen kaiken kestävänä mielitiettynä. Ulla Reinikainen oli erinomaisen mainio pölkkypäisenä Josef II:na, joka ei ymmärrä musiikista tuon taivaallista. Hallitsijaansa pokkuroi oivallinen mieskolmikko: paroni van Swieten (Miska Kaukonen), päähovimestari von Strack (Stefan Karlsson) sekä kreivi Orsini-Rosenberg (Mika Kujala).
Salierin miespalvelijakaksikkona Venticelleinä nähtiin Ulla Koivuranta sekä Riitta Salminen. Koivuranta oli hypännyt paikkaamaan Minna Hämäläistä superlyhyellä varoitusajalla, ja teki roolin plari kädessä. Ilman sitä ei olisi kyllä huomannut mitään heikkoa tai erikoista esityksessä. Kaikki muut paitsi Lopperi ja Karvonen venyivät lavalla monenlaisiin muihinkin rooleihin.
Välillä ajellaan golfkärryllä ja kiskotaan tölkkiolutta, välillä heitellään tivolissa "merenneito"-Mozartia palloilla alas ja välillä liuta Mozart-klooneja viskoo nuottilehtiä ympäriinsä. Parkkisen ohjaus todellakin raikastaa teosta, mutta ymmärrän myös miksi väliajalla ihmisiä lähti pois. En itsekään ihan kaikista ohjauksellisista tai lavastuksellisista jutuista tykännyt, mutta mieleenkään ei tullut poistua kesken kaiken.
Mietin paljon erilaisia ihmissuhteita mitä Amadeus käsittelee: Salierin ja jumalan, Mozartin suhde sekä isäänsä (kompleksinen), Salieriin (kilpailullinen) ja vaimoonsa (räiskyvä). Ja miten nämä suhteet muuttuvat kun näytelmä etenee. Mozart pitää Salieria ystävänään ja hyväntekijänään, ja tukeutuu tähän enenevässä määrin. Ja mitä tekee Salieri? Puukottaa selkään minkä ennättää. Parkkisen versio avasi minulle lisää tämän hienon näytelmän syvyyksiä.
Tuomas Lampisen puvustus on, kuten tavallista, todella häikäisevää. Pinkkiä, glitteriä, näyttävyyttä, silmäkarkkia koko rahalla. Huomio kiinnittyy erityisesti kenkiin sekä takkien selkämysten brodeerattuihin (?) kuvioihin. Tämmöiset yltäkylläiset esitykset saavat ilmeisesti pukusuunnittelijan mielikuvituksen ryöpsähtelemään yli äyräiden, hyvällä tavalla. Uudenvuodenjuhlien Mozartien pastellisävyiset unisex-asut, joissa kummallakin on puolison nimi etuosassa, ällösöpöä!
Lavastuksesta vastaa Jani Uljas. Näennäisen yksinkertainen ja jopa pelkistetty näkymä taipuu silti moneksi. Ja taitavalla valosuunnittelulla (Jari Sipilä) saadaan tiloja muunneltua sopiviksi. Palatsin seinämässä on joukko ovia ja lavan sivuilla pari lisää. Väriä lavalle tuovat yltäkylläisesti puettujen ihmisten lisäksi monenlaiset irtoelementit: valtavat pomppuisat biljardipallot ja jättikokoinen Toblerone-patukka. Mozartinkuularasiasta puhumattakaan. Valosuunnittelussa yksi olennainen osa on huippuhieno varjojen käyttö, siis valoilla.
Jari Tengströmin äänisuunnittelussa oli hyödynnetty Mozartin musiikkia tottakai, mutta yllättävän vähän kuitenkin. Lisäksi Karvosen mikissä oli jotain ongelmia noin puolivälistä eteenpäin. Peruukit ansaitsevat myös erikoismaininnan. Suorastaan painovoiman lakeja uhmaavat tötteröt ovat huikeita. Eikä voi olla mainitsematta maskeerausta. Naamioinnin suunnittelusta iso kiitos Anna Kuljulle.
Jos takamus kestää istua ja allakassa on tilaa hienolle teatterielämykselle, suuntaa silloin Turkuun Amadeuksen pariin. Klassikkoteksti, jonka teemat ovat erittäin ajankohtaisia. Kukapa haluaisi olla se keskinkertainen jos tarjolla on paraskin.
Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti