Ranskalaisen Florian Zellerin perhekeskeinen näytelmätrio alkoi vuonna 2010 Äidillä, jatkuen 2012 Isällä ja päättyen 2018 Poikaan. Itse olen nähnyt nämä käänteisesti: KOM-Teatterin vahvan tulkinnan kaksi vuotta sitten (Poika), ja upean elokuvatulkinnan Isä viime vuonna. Joten odotukset olivat korkealla, miten trilogia alkoi, millainen on Turun kaupunginteatterin Äiti.
Ohjaaja Maia Häkli teki vaikutuksen Tampereen teatterille ohjaamallaan Synninkantajilla, joka oli hänen taiteellinen opinnäytetyönsä TeaKiin. Turun kaupunginteatterin pieni näyttämö esittää meille perheen olohuoneen, ja taustalla häämöttävän keittiön. Reilu tunti ilman väliaikaa on aika kompakti mitta esitykselle. Keskiössä on kotiäiti (upea Kirsi Tarvainen), joka kipuilee tyhjän pesän syndrooman kanssa. Mies (Carl-Kristian Rundman) on kiireinen töissään ja työmatkoillaan, rakas poika (Markus Ilkka Uolevi) muuttanut tyttöystävänsä (Sofia Smeds) kanssa yhteen.
Äiti kokee olevansa huijattu, häntä ei tarvita enää mihinkään, ja aikaa on käsissä ihan liikaa. Poika soittaa liian harvoin, vierailuista puhumattakaan. Äiti on kovin tukahduttava rakkaudessaan, turhautumisessaan, seurankaipuussaan. En lainkaan ihmettele että lapset, ja ehkä myös puoliso, haluavat pitää hieman välimatkaa. Välillä nainen heittäytyy ylenpalttisessa passauksessan hieman höperöksi. Katsoja odottaa kokoajan sitä twistiä, mikä paljastaa totuuden. Ja kyllä se jonkunlainen sieltä tuleekin. Kun ensin on avattu lisää naisen mielenmaisemaa ja kelattu samoja kohtauksia läpi moneen kertaan, aina hieman eri vinkkelistä. Puolisoiden välinen dialogi on napakkaa tykitystä ja aikaa tiukkaakin kuittailua.
Tämä ei ollut ehkä kauhean helppoa katsottavaa ja loppukin oli aika töksähtävä, yllättäväkin. Näyttelijät ovat hirmuisen hyviä ja tunnustan että Kirsi Tarvaisen suvereniteetti oli se iso vetovoimatekijä itselleni tulla katsomaan Äitiä. Hän on kyllä yksi Suomen parhaita näyttelijöitä, heittäen. Nytkin pienillä eleillä ja ilmeillä hän sai välitettyä ikääntyvän naisen tunteita. Miltä se tuntuu kun elämän tarkoitus häviää lasten lähtiessä ja miehen löytäessä nuorempaa seuraa. "Te lähdette yksi kerrallaan kun olette käyttäneet mut loppuun".
Ja miten Äiti säkenöi kun poika palaa kotiin, ihan tärisee innosta. Saada taas täyttää tehtäväänsä, syöttää ja juottaa ja paapoa. Pojan tyttöystävän hän kokee kilpailijanaan. Mielenterveys selvästi rakoilee, jota Tarvainen ilmaisee mm. käsien liikkeillä. On varmasti kamalan raskasta koko perheelle kun äiti rakastaa näin pakkomielteisesti ja omistushaluisesti. Mietin kokevatko kaikki äidit samoin kun lapset lähtevät kotoa? Ovatko äidit näin riippuvaisia lapsistaan?
Heidi Wikar on suunnitellut kevyen ja vaaleasävyisen lavastuksen, jota myös hänen luomansa puvustus myötäilee. Väliseinänä toimiva pleksi jakaa sekä tilan, että heijastaa ja piilottaa sopivassa suhteessa. Äiti on pukeutuneena aamutakkeihin, kotiasuihin. Nekin kertovat ettei kodin ulkopuolista elämää tunnu enää olevan. Ja sen kerran kun äiti sonnustautuu ihanaan punaiseen väriläiskään ja haluaa lähteä irroittelemaan poikansa kanssa, tämä torppaa idean. Jarmo Eskon valot luovat tilaan avaruutta täydentämään lavastuksen ilmavuutta.
Äiti oli ehkä hieman hämmentäväkin kokonaisuus, eikä ehkä kertomuksena yltänyt ihan samalle tasolle kuin myöhemmät Isä ja Poika. En tiedä oivalsinko siitä kaikkia nyanssejä mitä sekä Zeller että Häkli halusivat minulle kertoa. Tämä ei ole komedia, vaikka yksittäisiä hauskoja hetkiä mukaan mahtuukin (paitsi katsomon oikeassa reunassa olevan pienen seurueen mielestä tämä lienee hauskinta teatteria ikinä, ainakin naurunremakka oli melkoista). Tragedia ennemminkin. Ja kuka sanoo että teatterielämyksen on aina oltava helppoa, mukavaa ja vaivatonta!
Herkullisen hienot näyttelijäsuoritukset kyllä tekevät esityksestä hyvinkin katsomisen arvoisen, erityisesti Tarvaisen vahva nimirooli.
Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti