Mistäköhän päin tätä Tehdas Teatterin aikuisnukketeatterin esitystä Yksin ihminen alkaisi oikein purkamaan? No sanotaan nyt vaikka alkajaisiksi ja tiivistelmänä että kyseessä on kerrassaan erinomaisen viihdyttävä, ihana, hauska, kaihoisa ja ihan huippulaatuinen esitys.
Maiju Tainio on sekä käsikirjoittanut että ohjannut tämän monitahoisen esityksen. Ensinnäkin meillä on berliiniläinen taiteilijakollektiivi Der Puppenspiegel, joka tekee nukketeatterielokuvaa tulevaisuuden Turusta stop motion -tekniikalla. Esityksen reaaliajassa eletään vuotta 1989 ja se tulee hyvin esille kolmikon puheista ja muustakin. Saksalainen Kalevala-fani Jochen (Timo Väntsi), Suomi-DDR -seuran puheenjohtaja Riitta (Alma Rajala) sekä nuori idealisti Kirsi (Tella Vahala) ovat innoissaan ideoimastaan esityksestä. Ja mikä esitys se onkaan! Vesi on vallannut Turun, ja tämän Lintukodon raunioissa sinnittelee monenlaisia hahmoja ja ihmisiä. Toinen toistaan kiehtovampia kohtaloita ja tapahtumia ja keskusteluja. Ja aina välillä palaamme esityksen tekijöihin, itäsaksalaiseen studioon, heidän todellisuuteensa ja arkeensa.
Saumattomasti kaikki liittyy kaikkeen - ja silti tarina rönsyilee ties mihin ja viittaa scifistisen populaarikulttuurin asioihin enemmän kuin ymmärränkään. Ja miten kolme henkeä lavalla onnistuu loihtimaan niin monen hahmon henkiin. Esitys on immersiivinen ja tulen tehokkaasti imaistuksi tulevaisuuden Turkuun ("Jonain päivänä Turku on uusi Berliini"). Tutustumme välillä aika rasittavaankin hoivaduuni Haueriin, näemme mitä taikoja SenTeen Suolankatsoja klinikallaan tekee sairastuville keuhkoille, opimme lopuksi miksi maailma on tässä jamassa kun on. Kieli yhdistelee sujuvasti englantia, suomea ja vähän muutakin. "Aiotko sä really fix tollasen junk?" Virkistävää, kunhan siihen ensin korva tottuu. Tekstissä on kaikuja Kalevalasta, Brechtistä, Blade Runnerista, ja paljon muustakin. Mitä ihminen haluaa sanoa taiteellaan, mitä tämä esitys haluaa meille sanoa? Ja vapauttaako teknologia meidät työn, sairauden ja kuoleman kiroista?
Johanna Latvalan upeat lavasteet ovat ruostuneita, ajan hampaan nakertamia, yksityiskohtaisen hienoja ja nerokkaasti suunniteltuja. Kääntyen ja avautuen ne muuntuvat moneen. Neonvalojen välke vie ajatukset dystooppisiin maailmoihin. Jarkko Forsmanin nerokas valosuunnittelu yhdistettynä Hannu Seppälän äänimaisemaan on spot-on, niin sanoakseni. Dystooppista, märkää, ankeaa, mutta tavattoman kaunista yhtä kaikki. Valot ja äänet ovat täydellisessä harmoniassa. Monimuotoiset nuket on rakennellut Jenni Rutanen.
Droidien romanssi on herkkää ja Otavainen etsii uutta ihmistä. Kuka on droidi ja kuka ihminen? Ja mikä sen ihmisyyden määrittää? Ja kuka minä olen? Näitä samoja kysymyksiä on pohdittu (tieteis)kirjallisuudessa jo kauan. Brechtin Setsuanin hyvä ihminen ei ole minulle tuttu teos, mutta Ridley Scottin klassikkoelokuva Blade Runner on sitäkin rakkaampi. Mutta näiden vaikuttajateosten tunteminen ei ole millään muotoa teoksesta nauttimisen edellytys, toki avaa mahdollisuuden syvempään nauttimiseen kenties. Älkää ymmärtäkö väärin, ei Yksin ihminen ole näiden teosten yhdistelmä, vaan enemmänkin se kommentoi sekä niitä, että siinä samalla monia muitakin dystooppisia teoksia. Ja ihmisyyttä, aina ja ennenkaikkea ihmisyyttä. Kun SenTee saa lopultakin olla unique ja vapautua ihmisyyden kuorestaan - eikö se ole sitä suurinta vapautta? Suurinta ihmisyyttä? Nyt on aika elää!
Minusta yksi kiinnostava aspekti esityksessä oli se miten nukketeatteri törmäytyy tulevaisuuden seksinukkejen ja kaikenlaisten hoivarobottien ja avustajadroidien kanssa. Nukke kuin nukke. Kannattaa lukea Maiju Tainion ajatuksia luomuksestaan, hän osaa sanoittaa tämän kaiken niin paljon paremmin kuin minä. Kaikenkaikkiaa Yksin ihminen tarjoaa aivoille pohdittavaa samalla kun se pitää huolen katsojan maksimaalisesta viihtymisestä. Kymmeniä kertoja tuli mieleen että tämä on kuin minulle räätälöity esitys. Kannattaa ehdottomasti katsoa myös tämä tallenne, missä keskustellaan esityksen teemoista todella kiinnostavasti!
En voi kun todeta että tämä oli tajunnan räjäyttävä kokemus ja harmittaa etten päässyt katsomaan sitä toista kertaa. Hyvä että tämän ensimmäisenkin, koska koronahärdellit sotkivat esitykseen pääsyäni monta kertaa. Kiitos Maiju Tainio ja koko upea työryhmä.
Esityskuvien copyright Jussi Virkkumaa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti