Edward Albeen vahva klassikkodraama sai viimeisimmän inkarnaationsa Tampereen teatterissa Marika Vapaavuoren ohjauksessa. Kuka pelkää Virginia Woolfia? on raastava kuvaus avioliitosta, vanhemmuudesta ja valtapeleistä, mutta se myös peilaa hyvin ajankuvaa 1960-luvulta. Tapahtumapaikkana on pieni yliopistokaupunki ja sen ahtaat sosiaaliset ympyrät, tarkemmin sanottuna historian laitoksen apulaisprofessorin ja vaimonsa olohuone.
Pääpari Martha (Ritva Jalonen) ja George (Esa Latva-Äijö) ovat olleet naimisissa yli 30 vuotta. Keskinäinen hellyys ja kiintymys näkyy, mutta miksi heidän sitten täytyy raastaa toisiaan rikki järkyttävällä sanasodalla? Heidän yölliset vieraansa Nick (Kai Vaine) ja Honey (Linda Wiklund) - ketkä Martha on kutsunut jatkoille taas yhdeltä yliopiston vastaanotolta, joutuvat pelinappuloiksi ja vedetyksi mukaan tähän "leikkiin". Tuntuu että taisteleva pari tarvitsee yleisöä, ehkä todistajiksi draamalleen. Yleensä parit pitävät riitansa yksityisinä, mutta eivät Martha ja George. Lisää kerroksia heidän suhteestaan paljastuu kuin sipulista, ja kaiken alla jyskyttää kysymys miksi. Miksi selkeästi yhteen hitsautunut pari kohtelee toisiaan näin? Vieraatkaan eivät säästy. George piinaa Nickiä, keskeyttämällä tämän puheita ja suoraan sotkemalla asioita. Todella ärsyttävää. Myös Honey saa osansa nälvinnästä. Ja toinen näytös alkaa Marthan lytätessä Nick ja tämän mieskunto.
Siinä missä Martha sivaltaa miestään epäonnistumisista, saamattomuudesta ja selkärangattomuudesta niin George vastaa yhtä vahvasti eli vaimonsa alkoholiongelmalla ja irtosuhteilla. Kummallakin riittää aseita. Vaan eipä tunnu olevan kauhean auvoista se Nickin ja Honeyn avioliittokaan. Molemmat parit ovat päätyneet naimisiin... no, pakon sanelemana. Pitää muistaa että tässä ollaan 60-luvulla.
Välillä ihmisten väliset keskustelut muistuttavat tennisottelua; katsojan pää (tai ainakin silmät) liikkuvat rytmisesti oikealta vasemmalla ja taas takaisin. Mitä toinen vastaa, minkälaisen uuden solvauksen hän sivaltaa vastapuolelle? Näitä otteluita käydään oikeastaan kaikkien osapuolten välillä näytelmän ja illan edetessä.
Mutta silti. George on ainoa mies joka on tehnyt Marthan onnelliseksi.
Yö kuluu eteenpäin ja alkoholia kulutetaan lisää, koitetaan tanssiakin ja Marthan avoin flirttailu Nickin kanssa saa lisää kierroksia. Kaikkien menneisyydestä paljastuu ikäviä, surullisia ja traumaattisia asioita - mistä saadaan taas lisää aseita toisten satuttamiselle. Katsomossa tulee väkisinkin hykerreltyä niin taitavalle näyttelijäntyölle, nerokkaalle tekstille ja Reita Lounatvuoren suomennokselle, kuin millintarkalle ohjauksellekin. Väliajalla moni pohtii oman parisuhteensa tilaa (arvatenkin helpottuneena). Tämä on kyllä teatteria isolla T:llä, kunnon draamaa missä käydään läpi monenlaisia tunteita. Helpolla ei pääse katsojakaan tästä Albeen mankelista. Roolien keskinäinen dynamiikka on kyllä hienoa seurattavaa.
Näin tämän kolme vuotta sitten Lontoossa ja silloin Marthan roolissa säkenöi Imelda Staunton. Huikea roolityö jota olisi kai vaikea ylittää. Vaan mitä tekee Ritva Jalonen? Niin hekumallisen ja herkullisen Marthan ettei paremmasta väliä. Tämän Martha on sisältä rikki revitty ja ainoa tapa selviytyä on käydä jatkuvaa sotaa rakkaimman ja läheisimmän ihmisen kanssa. Myös alkoholi tuntuu turruttavan ja helpottavan eloa, kuten myös yliopiston nuorten miesten vokottelu. Ei voi kun ihailla tätä lämpöä ja läsnäoloa mitä Jalonen hehkuu, silmät palaen ja joka solullaan eläytyen. Myös Latva-Äijön karisma kantaa, vaikka aluksi mietinkin hänen olevan inasen liian nuori roolissa. Olipa turha pelko. Vaineen tehtävä on olla salskea silmänilo, mutta osaahan mies toki näytelläkin, miestä jonka tunteet ja turhautuminen heittelevät laidasta laitaan. Wiklundin Honey on sopivalla tavalla blondi. Tämän naivius saa kolauksen kun käy ilmi että puoliso on lörpötellyt heidän intiimeistä asioista, ja Wiklund tulkitsee juuri sopivalla intensiteetillä.
Juho Wiklundin lavastus yhdistää olohuoneessa lämmintä puuta huonekaluissa ja kirjoja sekä tärkeän baaritiskin. Kaiken keskellä Chesterfield-sohva ja nojatuoli odottavat istujia. Täydet kirjahyllyt luovat historian apulaisprofessorin kotiin oppinutta tuntua. Lattian intarsiakuviointi on myös kaunis katseenvangitsija. Mari Pajula on suunnitellut puvustuksen joka henkii ajankuvaa. Varsinkin Marthan upeanvihreä veluurihaalari on kovin 60-lukua, kuten myös Honeyn kaunis mekko.
Esityksiä on muuten vaan 21.11. asti ja osa näytöksistä on täyttymässä kovaa vauhtia, eli lippujen kanssa kannattaa olla nopea mikäli mielii tämän nähdä. Ja ilman muuta kannattaa, koska harvassa ovat näin intensiiviset näytelmät. Esitykset missä kaikki loksahtaa kohdilleen.
Kuvien copyright Mika Lumme.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti