Kun ensimmäinen näytös Sirkku Peltolan muokkaamasta Maiju Lassilan Ikiliikkujasta päättyi olin hetken äimän käkenä. Nytkö se Peltolakin lähti sketsiviihteen maailmaan? Näiden hölmöläisten touhuilleko pitäisi sitten nauraa? Välillä oikeasti tuntui että olisi katsellut jotain sketsiohjelmaa mainoskanavalta. Mutta toinen näytös avasi asiaa enemmän, ja aloin nähdä sen hömpötyksen taakse. Lopulta esitys jäi salakavalasti mielen sopukoihin kutkuttamaan. Työviksen lanseeraama "rehevän kansan rillumarei" on aika osuva kuvaus.
Ei Työviksen Ikiliikkujan tarkoitus olekaan olla vakavasti otettavaa taidetta, vaan nimenomaan kansan syviä rivejä (mitä ne ikinä ovatkaan tätä nykyä) liikuttavaa ja viihdyttävää "hömppää". Kyllä tämä helpon ja halvan rahan perässä juokseminen puhuttelee nykyihmistäkin, vaikka näytelmä on kirjoitettu reilut sata vuotta sitten. Hahmogalleria saa virneen katsojan suupieliin jo pelkällä olemuksellaan. Ryysyiset ja nuhruiset ihmiset pällistelevät pullonpohjalasiensa läpi Jaana Aron suunnittelemissa agraariasuissa. Vastakohtana kulahtaneille maalaisjunteille nähdään myös spedemäinen (ja tarkoitan tässä nimenomaan sitä Pasasta) Jorma Piikeli (Auvo Vihro) joka keekoilee niukoissa urheilusortseissa ja stetsonissa sekä wahlroosmainen Högforsin tehtaan edustaja (Panu Valo) vitivalkoisissaan. Nuhruista on tumma savupirttikin (Hannu Lindholmin käsialaa) ja sille raikasta vastakohtaa tuo agraari-Suomen vihannoivat kesämaisemat Tero Koiviston projisoinneissa.
Pirtamestari Hapatus (Tom Lindholm) ja jumalallisia pohtiva poikansa Nisse (Janne Kallioniemi) ovat päättäneet rikastua myymällä kehittämänsä ikiliikkujan. Vakaa usko äkkirikastumiseen ajaa heitä ja aika kuluu kiiltävää kapistusta säätäessä, siinä kun perheen naisväki pistää hihat heilumaan. Pielo-emäntä (Teija Auvinen) ja Hely-tytär (Ilona Pukkila) lahtaavat eläimet, ripustavat pyykit ja pitävät hommat kunnossa kun miehet säätävät, juopottelevat, haaveilevat ja turaavat aikaansa turhuuksiin. Ostetaan velaksi, koska kyllähän ikiliikkujasta saavat tulot sitten kattavat kaiken. Kauppakuvioihin sotkeutuvat jo mainittu Piikeli sekä turun murteella kiekuva agronomi Pullinen (Samuli Muje) ja viinaan menevä tilallinen Hilattu (Mika Honkanen) - se varsinainen sketsihahmokolmikko. Kun vielä nuori tanssiinmenevä Junu (Panu Valo) kosiskelee Helyä, pelimanniäitinsä Beatan (Anna-Mari Kivimäki) soittaessa taustalla, on henkilökavalkadi valmis. Kivimäen säveltämä kansanmusiikkipoljentoinen haitarimusiikki onkin varsin sopivaa tähän, ja aina välillä pistetään tanssiksi. Musiikista isot aplodit.
Ja kyllähän tämä koko porukka pistelee parastaan komedianäyttelemisen saralla. Erityisesti Kalliomäki tekee hurjan hienon roolityön sönköttävänä Nissenä, joka pitää itseään kirjanoppineena ja lausuu "latinaa". Mutta sanoo hömelö Nisse ihan viisaastikin: mikään ei ole mahdotonta jos vaan yrittää. Niin, paitsi ehkä ikiliikkujan keksiminen. Nissen lapsenusko on liikuttavaa: "Nyt ei muuta kun käydään senaatissa nostamassa fyffet jolla koko tämä shoppailupaljous maksetaan".
Ikiliikkuja on myös hyvin liikunnallinen esitys. Timo Saaren koreografiat ovat vauhdikkaita ja jatkuva liike vie esitystä eteenpäin. Taukopaikat tuovat suvantokohtia menon keskelle. Tähän liittyen katsoja voi tykönään pohtia mikä se loppuviimein ihmistä oikein liikuttaa, rahanahneus vai rakkaus, vaiko uteliaisuus? Vaiko musiikki kuten tässäkin nähdään.
Peltola sotkee Lassilan hersyvään kieleen (trollottaa, köpö töppö) nykysuomea ja sen ilmaisuita (nyhtökaura, selfie-kepakko, räjähtelevät lepakot, sori siitä) ja tuloksena on hykerryttävä kielten sekamelska. Ihan pätevältä kyllä kuulostaa eikä lainkaan ristiriitaiselta. Sanasotailu on kivaa kuunneltavaa. Peltolaan voi kyllä aina luottaa, niin kirjoittamisen, dramatisoinnin kuin ohjauksenkin osalta.
Voin hyvin kuvitella miten tämä tulkinta olisi överiksi vedettyine kansanhahmoineen naurattanut silloin sata vuotta sittenkin, vaikka osa sanonnoista ja viittauksista täähän päivään olisikin mennyt ohi. Samalla tavalla Shakespeare viihdytti rahvasta kansankomedioillaan. Hykerryttää enemmän kuin ääneen naurattaa, jos kohta ensi-illassa näkyi suurta riemua osassa katsojissa. Siitäkin tuli hyvä mieli itselle, kun katsoi miten tämä koronan murjoma kansa ilakoi. Salakavala komedia siis.
Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti