Viime hetkellä ohjaajaksi vaihtuneen Marco Bjurströmin johdolla laulajakvartetti (Joonas Asikainen, Anu Hostikka, Juha Hostikka ja Päivi Nisula) ja kertojana toiminut Miska Kaukonen johdattavat tarinaa hienosti. Loistava nuorista muusikoista koostuva viisihenkinen bändi konkari Jukka Nykäsen johdolla soittaa rennolla otteella. Bändi on vielä sijoitettu Turun kaupunginteatterin pienelle näyttämölle dynaamisesti: puhaltajat vasempaan reunaan, Nykänen pianoineen keskivaiheille ja loppusakki oikeaan laitaan.
Tarina lähtee liikkeelle 1920-luvun Berliinistä, jossa parikymppinen saksanjuutalainen Weill puuhailee näytelmäkirjailija Bertolt Brechtin kanssa tunnetuimmaksi jäänyttä teostaan Kolmen pennin oopperaa. 1928 ilmestynyt teos tuo nyt lavalle seitsemän kappaletta, joista tietenkin Puukko-Mackie lienee kaikkien tuntema. Myös seuraavan vuoden Happy End -musikaali oli esillä usealla kappaleella, ja Berliinin-ajalta kuullaan myös kolmannen Brecht-yhteistyön helmiä oopperasta Mahagonnyn kaupungin nousu ja tuho. Sitten siirrytään Weillin mukana Pariisiin, Marie Galante -näytelmään, ja siitä laivamatkaa Amerikkaan odottamaan. Erityisesti mieleen jäi Joonas Asikaisen ja Juha Hostikan duetto Surabaya-Johnny.
Vuonna 1935 Weill ja puolisonsa Lotte Lenya muuttavat Amerikkaan natsien kaapatessa Saksassa lisää valtaa. Mielenkiintoista miten musiikki toisella puoliajalla muuttuu kevyemmäksi, show-maisemmaksi, enemmän amerikkalaisen vaudeville-kulttuurin omaiseksi. Brecht jäi pois yhteistyökumppanina, ehkä se oli yksi tekijä, mutta varmaankin myös amerikkalainen hyvin erilainen esityskulttuuri vaikutti. Jotkut Weillin esitykset pyörivät Broadwayllä vain hyvin lyhyen aikaa, mutta musiikki on silti kiinnostavaa kuultavaa. Mitään näistä en ole kuullut aiemmin, mutta silti tuntuu kuin ne olisivat olleet tuttuja. Musikaalit Johnny Johnson (1936), Knickerbocker Holiday (1938), Lady in the Dark (1941), One Touch of Venus (1943), Love Life (1948), Street Scene (1946) ja viimeiseksi jäänyt Lost in the Stars (1948) pääsevät esille yhdellä tai parilla biisillä per musikaali.
Jennyn saaga on Päivi Nisulan juhlaa ja Se on hän -kappaleessa Anu Hostikka saa loistaa, flirttaillen bändiläisten kanssa. Yleisö on kyllä innoissaan, koko konsertista. Suomennokset kuulostavat varsin toimivilta (Kari-Pekka Toivosen käsialaa) ja riimit olivat kohdillaan. Jokainen laulaja saa hyvin tilaa.
Tämä ilta oli hyvä osoitus siitä miten konsertti voidaan dramatisoida hienosti. Esiintyjien liikkuminen lavalla oli monipuolista ja hyödynsi hienosti koko tilaa. Lavastaja Jani Uljas oli taas kerran loihtinut yksinkertaisen ja tehokkaan lavastuksen. Irralliset vanerilaatikot muodostivat milloin kaupungin silhuetin ja pilvenpiirtäjän, ja vaikka junavaunun, ja toimivat hienosti taustaelementteinä esiintyjille. Muutapa ei sitten tarvitakaan, paitsi iso taustakangas ja sovelias valaistus. Timo Alhasen valot ovat pehmeitä ja lempeitä, ja pisteenä iin päällä hehkulamppuköydet. Tiina Valkama oli suunnitellut yksinkertaisen kauniit esiintymisasut. Mustan päälle saatiin erilaisilla asusteilla vaihtelua.
Esitys oli vielä mukavasti monikielinen, suomen lisäksi lavalla kuultiin myös saksaa ja englantia.
Joku lavastaja tuli kuvaani huiskuttamaan.
Hirmu ihanaa nähdä esiintyjillä iloinen pilke silmäkulmassa koko illan ajan. Kaikki todellakin eläytyivät moninaisiin rooleihinsa ja tulkitsivat lauluja sydämestään. Loppu, eli Weillin liian varhainen kuolema (1950) sai olon jotenkin haikeaksi. Päällimmäinen tunne illasta kuitenkin oli ilo. Oli hienoa saada kuulla minulle uutta musiikkia (ainoastaan Kolmen pennin oopperan olen nähnyt) ja oppia lisää Weillin elämänvaiheista. Näin tehdään hyvää musiikkiteatteria - kiitos Saaristo-ooppera!
Harmi kun esityksiä oli vain kolme, olisi suonut niitä enemmänkin. STOP PRESS! Tammikuulle saatiin kolme lisäesitystä 15.-16.1. eli nyt lippukaupoille pikimmiten!!
Esityskuvan copyright Vesa Tyni, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti