Milko Lehto ohjaa kaksituntisen ja aika tiivistunnelmaisen esityksen. Ensimmäinen näytös luo taustaa ja on ehkä hieman liian laahaava ja runsaspuheinen, mutta toisessa pistetäänkin sitten isompi vaihde päälle. Kaiken keskiössä on iljettävän niljakas elokuvatuottaja Barney Fein (Aimo Räsänen), joka puhuu enemmän kuin kuuntelee, valehtelee, vääristelee, ja kaikkia keinoja kaihtamatta pyrkii eteenpäin elämässä. Kaikkien muiden kustannuksella.
Räsänen on roolissaan aivan pistämätön. Kaikki hänen omat maneerinsa sopivat Feinille kuin nyrkki silmään. Mies on niin öky-öykkäri ettei kukaan, mutta silti nyyhkii ettei saa pientäkään rippusta inhimillistä lämpöä (tai "aitoa hyväksyntää") koska on lihava. Räsänen piirtää Feinistä kaikkia manipuloivan ihmisen "En mä mitään myy, mä manipuloin prosessia" joka tietää hyvin tarkkaan mitä tekee. Ja toisaalta, hetkittäin hömelönkin vaikutelman, sisimmässään epävarman juutalaisen mattokauppiaan. Fein osaa valehdella, ennenkaikkea varmaan itselleen. Ehkä hän oikeasti kuvitteleekin tekevän asioita maailmanrauhan hyväksi ja arvostavansa naisia? Hän vertaa itseään niin Napoleoniin kuin Hitleriinkin (mutta hyväntahtoisempaan) ja näkee itsensä uhrina. Voi hyvät hyssykät sentään!
Räsäsen raivokohtaukset ovat kyllä typerryttävän hienoa katsottavaa! Onneksi en istu eturivissä, koska siinä voisi olla jo hetkittäin pelottavaa. Ainoa mikä hieman paikoitellen häiritsi oli epäselvä puhe välillä. Kuului rooliin kyllä, mutta riville 9 asti ei aina kaikki kuulunut. Tai ei saanut selvää.
Katsomossa on enimmäkseen aika tyrmistynyt hiljaisuus, vain muutama hermostunut hihitys kuuluu silloin tällöin, yhdet vaisut väliaplodit. Onhan näytelmässä komediallisia elementtejä, mutta enemmän kai tulee vaivautunut olo. Katsojat eivät tunnu viihtyvän. Tulee hieman sellainen tunne että saako tälle nauraa, onko se polittisesti korrektia. Kaikki tietävät kehen Feinin hahmo perustuu, ja että monet näistä asioista ovat tosipohjaisia. Se tästä tekeekin niin karmivaa.
Janne Siltavuoren lavastuksen tarkoitus on pönkittää Feinin minäkeskeistä elämää. Siisti ja sliipattu toimisto ison mustan nahkasohvan kanssa, seinillä maskuliinisen aggressiiviset Stallonen Rambo-julisteet, iso ase ja täytetty sarvikuonon pää. Ja toki elokuva-alan pystejä, korostamassa menestystä. Menestystä joka kieltämättä on huikeaa, mutta sitäkin korkeammalta sitä pudotaan. Toisessa näytöksessä nimittäin kaikki murenee, viileän tehokas sihteeri Sondra (Suvi-Sini Peltola) kerää myös kamppeensa, äitikin on mennyt kuolemaan - ja muuttanut vielä testamenttinsakin. Kirsikkana kakun päällä vielä se ettei saa nähdä Oscar-ehdokkaita etukäteen. Kulissit kaatuvat, aivan konkreettisesti. Mies on luhistunut. Vaan eipä hätiä mitiä. Kolme vaihtoehtoista loppukohtausta mahdollistavat jokaisen katsojan poimia sieltä oman suosikkinsa (minulla oli ykkönen).
Karvas pala on kyllä niin yhden miehen soolo kun vaan voi. Pisimpään Räsäsen kanssa lavalla pyörähtävät sihteeri-Sondra sekä eteläkorealainen naisnäyttelijä Yung Kim Li (Yoko Takeda), joka saapuu hyvässä uskossa puhumaan elokuvastaan. Sen sijaan Janne Kallioniemen käsikirjoittaja (jonka Fein haukkuu maanrakoon heti ensimmäisessä kohtauksessa), Tommi Raitolehdon nöyristelevä lääkäri (joka tulee tuikkamaan "vitamiineja" Feinin ahteriin sekä tuomaan uuden satsin Viagraa) ja Jari Aholan belizeläinen assistentti Roberto (pyyhkii pölyjä pari kertaa) ovat mukana vain pönkittämässä ja korostamassa Feinin öykkäriyttä. Ja sitä että ihmisistä otetaan kaikki mahdollinen hyöty irti. Lopussa lavalla piipahtaa myös mystinen Charles Arthur Brown (Joes Teka), jonka rooli jäi minulle hieman avoimeksi.
Tärkeä näytelmä, kyllä. Mutta täytyy sanoa ettei itse näytelmä iskenyt minuun. Tämä toteutus kylläkin. Hienoa näyttelemistä kaikilta, ja hyvin ajankohtainen myös. Mutta näytelmänä vähän ehkä tosikkomainen, tai saarnaava tai jotenkin ei koskettava.
Olen nähnyt Mametilta aiemmin kaksi näytelmää Lontoossa, American Buffalo ja Glengarry Glen Ross. Kumpikaan ei, nimekkäistä tekijöjoukoistaan, tehnyt sen suurempaa vaikutusta. Valtavasti puheenvyorytystä, eikä juuri muuta. Vai olivatko ne brittidraaman ystävälle liian amerikkalaisia? Edelleenkään ei Mamet noussut näytelmäkirjailijoiden suosikkeihini, kaukana siitä.
Siinä missä Harvey Weinstein lienee koko #metoo-kampanjan näkyvin keulakuva, niin näitä tapauksia on kymmeniä, satoja, tuhansia. Valta turmelee, ja mahdollistaa sen hyväksikäytön, ja aina viattomat sivulliset joutuvat kärsimään. Aika on vihdoin kypsä tuoda tapauksia esiin ja saada uhreille oikeutta. Hienoa että näytelmäkirjallisuudessakin näitä käsitellään - varmaan lähitulevaisuudessa siintää myös Weinstein-elokuva, mogulin noususta ja tuhosta. Vaikkei Karvas pala mikään ihmeellinen teksti olekaan (oikeastaan se on juoneltaan aika suoraviivainen ja tylsäkin) niin tämä Työviksen näytelmä kannattaa silti nähdä. Erinomaisen kiinnostava alku kevään valtaa käsittelevälle näytelmätriolle (seuraavina Jeppe Niilonpoika sekä Hitler ja Blondi).
Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti