keskiviikko 29. tammikuuta 2020

Jeppe Niilonpoika / Tampereen työväen teatteri 29.1.2020

Miksi Jeppe juo? No sepä onkin se kysymys minkä "kaikki" tietävät tästä näytelmästä, vaikkei olisi sitä nähnytkään. Sama oli asianlaita myös omalla kohdallani. 1700-luvulla Ludvig Holbergin kirjoittama kansankomedia Jeppe Niilonpoika on ollut suosittu Suomessakin - jo 1800-luvun lopulta lähtien, mutta en ole onnistunut sitä aiemmin näkemään. Siispä hienoa että ohjaaja Akse Pettersson ja TTT ovat modernisoineet ja muokanneet tästä tuoreen, ja sanoisinko varsin raikastetun version. Version joka varmasti jakaa mielipiteitä.

No olihan se varsinainen hurlumhei! 2,5-tuntia yhtä pyöritystä. Kielellisesti hauska yhdistelmä vanhaa ja uutta, ja myös kaikenlaista hörhöilyä. Tietynlainen ajattomuus, ja agraarisen Suomen yhdistely hedonistiseen nykymenoon toimii kyllä. Visuaalisesti esitys on myös aika monimuotoinen, jopa yltäkylläisen pröystäileväkin paikoin. Kaikkea paljon, ehkä liikaakin. Sanna Levon suunnittelemia pukuja oli sitten meinaan paljon, ja laidasta laitaan. Pitsiröyhelö-barokkiasuista piikamaisiin hamosiin. Hatunnosto! Oikein surku tuli kun niitä sotkettiinkin sitten; mikä pyykkääminen joka esityksen jälkeen. Myös Antti Mattila on tehnyt ison työn lavastuksen parissa, monenlaista maisemaa, monenlaisen kohtauksen taakse.


Jeppe (Joonas Heikkinen) on juoppolalli talonpoika jonka topakka vaimonsa Nilla (Anne-Mari Alaspää) lähettää kaupungille ostamaan saippuaa. No, jo menomatkalla Jeppe eksyy ostamaan trokarilta viinaa, hassaa rahat ja joutuu taas kerran sammuneena tunkiolle makaamaan. Ohikulkeva hupsutteleva paroni (Jyrki Mänttäri) päättää sihteerinsä (Auvo Vihro) kanssa keppostella hieman miehen kustannuksella. Mitäpä tapahtuu kun Jeppe pestään ja puetaan hepeniin, ja tälle uskotellaan että hän onkin paroni, joka oli hetken luullut olleensa juopporetku. Vietettäisiin sellaista väärän kuninkaan päivää, jossa rahvas saa päivän hallita ylhäisiä. No Jeppehän tästä innostuu ja hyppyyttää ylempiään olan takaa. Pudotus takaisin sontatunkiolle (ja oman elämän realiteetteihin) onkin sitten sitäkin kovempi.

Miia Selinin hevimies viinatrokari Jaakko Suutari on hyvin todentuntuinen hahmo, kuten oikeastaan kaikki näytelmän tyypit. Sellaisia aidon oloisia, näitähän tämä maa on pullollaan (!). Kahden ylös alas pomppivan ja pikkutakkejaan napittavan lakimiehen prototyypit Saska Pulkkinen ja Juha-Matti Koskela venyvät myös moneen muuhunkin rooliín. Ja sitten on Kaisa Sarkkinen, jonka bravuurikohta on toisen näytöksen alussa morsiamelle huikat tuovana äitinä. Raamikas Hiski Grönstrand voutina on aika tyly Jepelle.

Esityksen likipitäen varastaa ehkä maailman monipuolisin muusikko eli Lauri Schreck, joka ilmaantuu keskelle toimintaa milloin pianoa soittaen, milloin rumpuja tai kitaraa. Hän on sekä säveltänyt tähän kaikenlaista kiinnostavaa, mutta myös sovittanut mm. Saint-Saënsia ja Sibeliusta sähkökitaralle. Ja kaikki ne kanteleet, huh! Mikseivät teatterit hyödynnä häntä enemmänkin? Muutamat kappaleet oli sävelletty L. Onervan kauniille teksteille. Viime kevään Mörköoopperassa HKT:llä Schreck oli myös mukana, omenassa asuvana Musiikkimatona, joka säesti esitystä. Se oli likipitäen parasta koko näytelmässä, vaikka se oli kiva kyllä muutenkin.


Viinan kirot (ja ilotkin) ovat moninaisia ja sitä teemaa tässäkin veivataan monelta kantilta. Jepen viinanhuuruinen matka erilaisten näkymien läpi lavan pyöriessä kuin maailman tappiin asti. Hypnoottinen ilmestys. Tappeluita, strobovaloja, kovaäänistä (disko)jumputusta ja hälyä hälyä hälyä. Tokihan asiaan kuuluu että Jeppe hukkaa vaatteensa ja juoksee munasillaan pitkin lavaa. Ja lava senkun pyörii...

Petterssonin läpimurto-ohjaus (jos näin nyt voidaan sanoa, mutta kumminkin se ohjaus mistä ehkä suuri yleisökin hänen nimensä oppi) Kaspar Hauser oli iso hitti. Minut se jätti kuitenkin melko ontoksi, tai ehkä olin vaan liian vanha saamaan siitä sukupolvikokemusta niinkuin lehdistö mainosti. Vaikka Jeppe Niilonpoika on turboahdettu täyteen kaikenlaista, niin minä en kauheasti lämpene. Tai ehkä juuri siksi. Minä näen välillä välähdyksiä eri näytelmistä: Peer Gynt, The Madness of King George, Luulosairas ja jopa Speden X-Paroni -elokuvasta! Ja sitten on se kohtaus, kun toisen näytöksen alkupuolella Jeppe on palannut tunkiolleen, paronin vermeistä ja käytöksestä kuorittuna ja ehkä miettien tapahtunutta. Tulee vahvasti mieleen Kansallisteatterin muutaman vuoden takainen huikean hieno Nummisuutarit ja sen delirium-kohtaus loputtomine vaihtuvine kohtauksineen. Hyvin samansorttinen näyttämön pyöröä hyvin hyödyntävä ja kymmenittäin eri kohtauksia ja hahmoja esiin vyöryttävä. Nyt näemme mm. Suomen parhaan kirjailijan, urheilujoukkueen, dinosauruksen ja Thorin, valtakolmikko Trumpin, Putininin ja Kimin, 1700-luvun tarkka-ampujia, pirun ja enkelin, Homer Simpsonin ja ties vaikka ketä. Pää meinaa mennä lopullisesti sekaisin.


Kaiken visuaalisen tulvan keskellä katse pysähtyy muutamaan kauniiseen kohtaan. Kun Jeppe on taas päätynyt takaisin lantakasaan ja aamu sarastaa. Zombiemaisia puliakkoja ja -ukkoja muovikasseineen kerääntyy nurkista siihen ympärille. Kuin joku uskonnollinen riitti koko hieno kohtaus! Erityisesti Juha Haapasalon valosuunnittelu pääsee tässä oikeuksiinsa. Sen lisäksi että Haapasalo vastaa valosuunnittelusta niin myöskin lukuisat videoprojisoinnit ovat hänen käsialaansa. Myös paronin hovissa tapahtuneet pelkistetyn valkoiset kohtaukset ovat seesteisiä, vaikka splatterleffamainen mestauskohtaus niissä käydäänkin.

Pettersson pistää turbovaihteen päälle, mutta onneksi muutaman kerran rauhoitutaankin. Upeasti laulava nelikko (Saska Pulkkinen, Juha-Matti Koskela, Lauri Schreck ja Anne-Mari Alaspää) vetää virrenkaltaisesti peilipallon ympärillä. Kaunista!

Pepina Granholmille erikoismaininta todella vaikuttavasta kampausten ja maskien suunnittelusta.


Harmittaa että katsomo on puolityhjä, ja vielä näin pian ensi-illan (25.1.) jälkeen. Ymmärrän että sana lienee ehkä kiirinyt, että tämä ei ole kaikkien mieleen, ja ymmärrän hyvin ristiriitaisen vastaanoton. Työviksen Jeppe Niilonpoika ei ole helppo, eikä siinä mielessä kansankomedia että kaikki siitä tykkäisivät. Mutta onko sellaista teatteriesitystä enää mahdollista tehdäkään? Sata vuotta sitten suomalainen teatteriyleisö oli varmaan helpompi, eli maku yhtenäisempi ja esitettävä valikoima niukempi. Nyt paikalla oli iso koululaisryhmä jotka kyllä kikattelivat.

Kokonaisuutena Jeppe Niilonpoika jätti hämmentyneen ja ähkyisen olon. Kaikkea oli runsaasti, jopa liikaa, ja ei tämä ihan helpointa katsottavaa ole. En saanut oikein otetta mistään. Edelleenkään en tiedä miksi Jeppe juo, vaan onko tuolla niin väliäkään. Moraalinen opetus esityksestä löytyy, useakin, mutta on tämä toki myös karnevalistinen hulabaloo sellaista kaipaavalle.


Valokuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti