Aloitamme katsomalla videomateriaalia pariskunnan elämästä. Siinä rakastetaan, pussaillaan, ollaan niin purjehtimassa, kirjakaupassa kuin sängyssäkin. Paljon tuokiokuvia onnellisesta parisuhteesta. Jos kohta loppuvaiheessa mies vaikuttaa olevan se aktiivisempi osapuoli ja nainen ei enää niin innostunut. Yhtäkkiä pariskunta onkin edessämme, ilmielävinä, ja alkaa hidas, siis todella hidas, tanssi. Ehkä vain aavistus tanssista. Mutta heidän välillään kipinöi, ja se side on todella intensiivinen. Paljaat jalat hiipivät lähemmäksi toisiaan. Ambient-musiikki on yhtä hidasta kuin liike. Mielenkiintoista että musiikin on säveltänyt Ábris Gryllus eli sama mies kun vastasi Compagnie Pál Frenákin Lutte:n musiikista.
Tälläkin kertaa mies, siis Orfeus, on se aktiivisempi osapuoli ja vähitellen meno kiihtyy ja muuttuu kamppailuksi. Läpsimistä, taistelua, potkintaa, riuhtomista. Nykytanssia vai painia ilman sääntöjä? Silti se voimakas lataus ja jännite näiden kahden välillä kantaa. Vaikea tietää kumpi on voitolla, viha vai rakkaus. Taistelun tiimellyksessä molemmilta katoaa paidat ja paljas iho painautuu toista vasten. Mykkää huutoa. Katsojalle tulee hieman tirkistelijämäinen olo. Eurydiken pitkät hiukset ryöppyävät tämän paljaiden rintojen päälle; mieleeni tulee joku maalaus. Kamppailu jatkuu ikuisuudelta tuntuvan ajan, kunnes lopulta Eurydike ei enää liiku. Silti Orfeus jatkaa hänen riepotteluaan. Alkaa jo tuntumaan pahalta. Miten vaivattoman näköistä ja ilmavaa liikettä. Näinkö Eurydike joutuu manalaan nykyversiossa?
Katuva Orfeus on yksin ja lohduton, kunnes mustaan niukkaan toppiasuun pukeutunut nainen palaa. Mutta tällä kertaa kontakti on yleisöön. Julkeat katseet ja eleet, flirttailu ja tanssiminen tapahtuu meille. Orfeus on lakannut olemasta. Hän on hukassa, lamaantunut, haluaa jotain reaktiota rakkaaltaan, mutta turhaan. Orfeus takertuu, kyhnää naisen jaloissa, kaappaa syliinsä, vaan ei auta. Eurydike pysyy kylmänä. Hän ei ole Orfeuksen maailmassa enää läsnä. Vähän tulee Orfeusta jo surku, vaikka itsepä tilansa aiheutti. Sitten kamppailu alkaa alusta. Nyt huomio on taas sataprosenttisesti toisissaan ja yleisö unohtuu.
Musiikin biitti kovenee, valo vaihtuu punaiseksi ja taas olemme tirkistelijöitä. Suutelusta ei tule loppua. Se on ahnasta ja kiivasta, äänekästäkin. Siitä siirrytään lattialle kiemurtamaan, enimmäkseen erikseen. Tämä valtava värinätanssi jatkuu - kunnes kaikki toiminta katkeaa kuin seinään. Esitys loppuu jotenkin täysin yllättäen ja kesken.
Teoksen esittelytekstissä mainitaan että Eurydike karkoitetaan nykymaailmaan (helvetti) ja Orfeus ei voi tätä nykyisyyttä ymmärtää. Sympatiani ovat Eurydiken puolella - itselläkin nykyinen aika on aikamoinen manala toisinaan.
Hieman hämmentävä tämä oli, ja niin intiimi että olisiko ollut jo hieman liikaa sillä saralla. Luottamus partneriin on oltava valtavaa, että voivat esittää tämänkaltaisen työn. Siinä missä Simkó oli eleettömämpi niin Grecsón kasvoilta paistoivat kaikki tunteet hyvinkin selvästi. Kulttuuriareena 44 oli myös pieni tila ja katsojat olivat hyvin lähellä tanssijoita. Teoksen intiimiys siis vielä korostui. Pienimuotoisen kaunista.
Kuvien copyright Petri Laitinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti