keskiviikko 19. kesäkuuta 2019

Idän pikajunan arvoitus / Ryhmäteatteri, Suomenlinna 19.6.2019

Kyllähän se nyt pitää nähdä miten junaan sijoittuva murhamysteeriklassikko taipuu Suomenlinnan lavalle, ja miten Kristo Salminen selviää mestarietsivä Hercule Poirotin roolista. Agatha Christien kirjoittama, Ken Ludwigin näyttömölle sovittama (ja rutkasti karsima) ja Juha Kukkosen ohjaama Idän pikajunan arvoitus oli Ryhmäteatterin tämän kesän esitys. No, selvisikö murhaaja kun Poirot vaivasi pieniä harmaita aivosolujaan?

Täytyy kyllä sanoa, että murhaajaa en muistanut, en vaikka olen lukenut kirjan joskus, ja viimeisimpänä nähnyt tuoreimman leffaversionkin loppuvuodesta 2017. Se nyt ei ainakaan tehnyt sen suurempaa vaikutusta, vaikka ohjaajana ja pääroolissa olikin yksi kaikkien aikojen suosikkini eli Kenneth Branagh. Ei ollut minusta kovin sopiva Poirot, mutta seuraava osa Kuolema Niilillä on jo tekeillä. Niin että mitäpä minä näistä tiedän.

Ja monen mielessä, myös minun, brittinäyttelijä David Suchet on ainoa oikea Poirot. Mutta Kristo Salminen oli kylläkin positiivinen yllätys tämän pienen ja pyylevän belgialaisetsivän nahoissa. Viiksiään taajaan sukiva ja hurmaavasti murtaen puhuva Poirotin rooli istuu hyvin Salmiselle myös fyysisesti.


Käytännössä koko näytelmä tapahtuu junan ensimmäisessä luokassa, matkan alkaen Istanbulista. Mukana on Poirotin lisäksi joukko ihmisiä, joista yksi sitten päättää päivänsä. Poirotin tehtävänä on ratkaista miksi tämä epämiellyttävä mies Ratchett (Jani Virman) kuoli ja kuka teon takana oli. Kuvioon kuuluu lumisateen pysäyttämä juna ja jo lähtölaiturilla havaitut jännitteet ihmisten välillä. Pikkuhiljaa, kuin sipulin kerrokset, katsojille paljastuu kanssamatkustajien keskinäiset suhteet, ja motiivit. Hyvän juonen tavoin katsojien epäilykset kohdistetaan vuoronperään kaikkiin junamatkustajiin. Kaikilla on jotain salattavaa tottahan toki.

Eksentrisiä vanhempia naisia esittävät Sara Paavolainen (ruhtinatar Dragomiroff) ja Minna Suuronen (rouva Hubbard) ovat mainioita, varsinkin Suurosen teatraalinen ilmaisu. Myös Toni Wahlström (liiankin avuliaan puuhakkaana monsier Bouc'ina) tekee vaikutuksen. Helena Vierikko hyvin hermostuneena (mutta varsin uteliaana!) Greta Ohlssonina hymyilyttää. Ja sitten on nainen johon Poirot ihastuu eli tarmokas kreivitär Andrenyi (Johanna Kokko). Suurin osa hahmoista on karikatyyrimäisiä, liioiteltuja, mutta se sopii hyvin tähän esitykseen.


Janne Siltavuoren oivaltava junanvaunulavastus on todella toimiva. Kevyt rakenne mahdollistaa hyvän näkyvyyden kaikkialta katsomoista. Toisesta päästään tunneliin pujahtava junavaunu on hieno ilmestys. Ville Mäkelän valot ja Jussi Kärkkäisen suunnittelemat valot luovat hyvin junatunnelmaa, ja ääniefektitkin (esim. ovien avaamisen ja sulkemiset) toimivat hyvin, koska hyteissä ei ole seiniä tai ovia lainkaan. Ninja Pasasen hieno pukusuunnittelu vie hyvin meidät ajassa taaksepäin 1930-luvulle.

Esitys on hyvin tehty, mutta ehkä hieman tasapaksu. Loppuratkaisu yllättää, mutta ei herätä sekään mitään intohimoja. Eihän tämä komedia ole, eikä naurua paljoa katsomosta kuulukaan. Katsoja joutuu Poirotin tavoin pohtimaan moraalia ja oikeutusta; onko aina niin että jos rikkoo lakia saa maksaa siitä. Vai pitääkö lakia aina noudattaa. Toteutuiko oikeus tällä kertaa?

    

Jälkeenpäin mietin että miksiköhän tämä Christien teksti on alunperin suomennettu arvoitukseksi kun alunperinhän se on murha. Okei, onhan se arvoitus se murhakin, mutta onko murha-sanaa karteltu liian raakana? Esitys oli 2 h 40 minuuttia pitkä, ja siihenkin tapahtumia ja henkilöitäkin oli karsittu reilusti. Silti liian pitkä aika istua liian kapeilla penkeillä. Kun molemmilla puolilla istuu isokokoisempi ihminen niin kyllä saa kärvistellä koko esityksen ajan.

Hyvän omantunnon linnakkeessa on aina kolea vaikka linnakkeen muurien ulkopuolella olisi hellepäivä. Siksikin paksut harmaat huovat ovat ihanat! Linnut pitävät kova meteliä ja käypä yksi varpunen melkein junassakin. Extrakiitos ihanalle myyntihenkilökunnalle, kun joku ei ymmärtänyt lunastaa lippujaan Kauppatorilla olleesta kojusta, niin sain ne sitten saaresta.

Idän pikajunan arvoitus on virkistävä poikkeus suomalaisessa kesäteatteritarjonnassa. Ryhmis tekee aina hieman korkeatasoisempaa (lue: ei kevyttä huumoria tai puskafarssia) kesäteatteria, ja siitä kiitos! On sille hömpälle komediallekin paikkansa, mutta se ei ole Suomenlinnassa.


Kuvien copyright Mitro Härkönen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti