Au revoir Jorma -gaala / Kuopion musiikkitalo 16.6.2019

Nyt on Uotisen Jorma saateltu glitterin kera eläkkeelle Kuopio Tanssii ja Soi:n johdosta, ja kultainen saapas luovutettu seuraaja Riku Lehtopolulle. Kolmituntiseksi venynyt Au Revoir Jorma -gaala tarjoili kaikenlaista: Jorman tekemiä koreografioita, Jorman ystävien pieniä vierailuesityksiä, musiikkia a'la maestro, ja illan päättäneen mahtipontisen Jordin.

Kaikesta huomaa miten kuopiolainen yleisö palvoo tuota miestä. Ikävä varmaan tulee, puolin ja toisin. 18 vuotta on pitkä aika johtaa mitä tahansa festivaalia tai asiaa. Se aika konkretisoitui hauskasti katsellessa nuoren ja lahjakkaan Erika Pastelin tanssia. Hän kun oli 2-vuotias silloin kun teos on alunperin tehty. Tämän esittämä Blue Ballerina oli herkkä, ja olisin voinut katsoa tätä kaunista tanssia vaikka kuinka pitkään. Hieno sinisävyinen maskeeraus oli myös ilo silmälle.

Toinen soolo Jorman koreografiaan oli Atte Kilpisen esittämä Ballet Pathétique. Vahvaa ja hienoa, pilke silmäkulmassa sekä koreografilla että tanssijalla. Jorma muisti välispiikeissä mainita että teos on alunperin tehty nuorelle Tero Saariselle, joka nähtiinkin lavalla seuraavaksi, yhdessä Carolyn Carlssonin kanssa. Tanssilegendoja on aina hienoa nähdä, vaikka vanhemmiten teokset ovat verkkaampia ja seesteisempiä kuin joskus. Illan esiintyjät olikin oivasti suunniteltu: nuorta talenttia ja vanhempia taitureita vuorotellen ja sopivassa suhteessa.

Näimme myös Jyrki Karttusen taidokkaan transsimaisen tuolitanssin, missä kauniilla käsien liikkeillä oli se suurin merkitys, sekä Andrea Ladányin soolon The River of Tears missä sinisen silkkikankaan jokeen tämä lopulta hukkui, surumielisen tanssin lopuksi. Fernando Pessoan runot olivat vaikuttaneet kahteenkin illan teokseen. Pori Dance Companyn Hetkien vaellus (Jorman koreografia tässäkin, tietenkin) neljän tanssijan esittämänä integroitui hienosti avausnumerona nähtyyn Jorman runonlausuntaesitykseen Mies, jota ei koskaan ollut. Pessoan säe "En ole mitään, eikä minusta koskaan tule mitään" - miten vähän tämä Jorma Uotisen kohdalla pitää paikkaansa! Ajan vääjäämätön kulku korostui kellojen vilistäessä taustan videonäytöllä. Hetkien vaellus oli alunperin tehty kirkkoon, ja jotain hengellistä siinä olikin. Ehkä se oli se urkumusiikki myös. Tauolle mentiin Jorman tanssiteos La Divan saattelemana. Punainen helma hulmuten hän esitteli omia liikkeitään, jotka ovat kyllä vielä hämmästyttävän notkeita. Aplodit olivat, kuten arvata saattaa, myrskyisät.

Iltaan kuului oleellisesti myös musiikki. Pianisti Jani Hakkarainen ja valkoisiin vaihtanut Jorma aloittivat toisen jakson. Reilut puolisen tuntia mennään chansonien ja Helena Lindgrenin parissa., yksin ja duettona. Nick Caven ja Kylie Minoguen alunperin esittämä duetto Where the Wild Roses Grow on aina kaunis. Musiikki on Jormalle hyvin tärkeää, mutta itse olisin kyllä katsonut lisää tanssia tämän tilalla.

Vaikka olen nähnyt Jordin livenä jo pari kertaa, niin sitä on aina ilo katsoa. Tällä kertaa Kansallisbaletin tanssijajoukko oli vahvistettu Riku Lehtopolulla. Apocalyptican mahtipontinen sellohevi on täydellinen valinta musiikiksi ja Mikki Kuntun valot tykittivät rytmiä tanssiin. Antti Keinänen teki hienon soolon, mutta kyllä koko porukka antoi kaikkensa. Ikiaikaiset soturit tekevät sellaisia loikkakuperkeikkoja että vähän jo hirvittää. Tämä on visuaalisesti ja tanssillisesti mahtava kombo kyllä edelleen.

Ilta oli monipuolinen ja monimuotoinen, varmaan hyvin Jorman näköinen ja oloinen. Haikea ja hieno. Ainoa puute oli Musiikkitalon vesipisteiden puute väliajalla, ja kun omaankaan laukkuun ei vesipulloa mahtunut mukaan ja ulkona oli illallakin vielä varsin lämmin, niin jano oli melkoinen.

Kiitos Jorma Uotinen! Näkemiin, vaan ei hyvästi.


Esityskuvien copyright Petri Laitinen, viimeinen kimallekuva omani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.