Yhteydet ulkomaailmaan ovat menneet; nettiyhteys ja puhelinkin hiljentynyt jo kuusi vuotta sitten. Kerran viikossa tulee ruokapaketti, mutta nyt sitäkään ei ole toviin näkynyt. Kiisselin vartoama bussi Las Palmasin seuramatkalle on sekin tainnut ohittaa kylän pikatietä pitkin. Oman onnensa nojaan jätetyt asukkaat sinnittelevät rutiiniensa turvin. On kahvia (tai sen puutteessa suodatettua vettä), on pilkkiperjantaita ja pullapäivää. Karaokeakin vedetään määräaikoina. Elämä soljuu eteenpäin tasaisena. Pikkuhiljaa esityksen edetessä alkavat rutiinit hajota. Kumpi mahtaa tulla ennemmin, Matka-Vekan bussi vaiko Amelialle kuolema?
Rutakonraittia kuvaa kuitenkin webbikamera. Joku siellä katselee siis, mutta kuka? Onko se Amelian ahne Juhani-veli, joka himoaa loppujakin perintömetsiä hakattaviksi? Vai voisiko sitä laittaa hampurilaistilauksen kameralle? Kuuleeko kukaan maaseudun viimeisiä sissejä? Sillä sissejä nämä ovat, kun ei kasvukeskukset houkuta. Tai kerran saattoi houkuttaakin Pärttyliä...
Välillä soudetaan aika syvissäkin vesissä ja haikeissa tunnelmissa. Kukin henkilö saa kertoa oman tarinansa, enkä tiedä kumpi on lohduttomampaa kuunneltavaa: Pärttylin työhaastattelureissu Helsinkiin vai Kiisselin kertomus kylän kaikkien eläinten lopettamisesta. Käsikirjoitus ja ohjaus on parivaljakko Huttunen & Heiskanen käsialaa, ja Junttu on tehnyt kieli poskella - henkiset biisit. Hyvin kotikutoista siis, vähän jopa harrastajateatterimaista menoa. Mutta hyvällä tavalla siis.
Vaikka tässä aika vakavia ja jopa lohduttomiakin asioita käsitellään, niin ei meno silti äidy liian melodramaattiseksi. Huumori rehottaa. Onneksi. Tekijäporukka on täysillä mukana. Huttusen mainio Amelia on suosikkihahmoni. Kärkkäästi kommentoiva ja kuolemaa vatvova vanhan liiton mummo, joka ikävöi menneitä aikoja. Mutta sujuu se Amelialta moottorisahan heiluttaminenkin. Symppis! Lakonisen tyyni Pärttyli on alistunut kohtaloonsa Rutakossa, mutta pieni kapinahenki elää.
Näytelmä mikä sisältää musiikkia muodossa tai toisessa on aina piirun verran parempi, ja varsinkin kun esiintyjät soittavat lavalla itse. Juntun hellyyttävät biisit tuovat mieleen takavuosien Papu ja Pojat -orkesterin lastenlauluhenkisen tuotannon. Ja se on kehu!
Kylää vedetään TTT:n Kellariteatterissa pitkälti Vakavuusongelma -näytelmän lavasteissa. Amelian keinutuoli ja Kiisselin mauttomilla jouluvaloilla koristetut urut ovat keskiössä kuitenkin. Vaatteet on vähän sen näköiset että niitä on haalittu kirppareilta. Kiisselin kokonaisuuden kruunaa valkoinen kapteeninhattu ja tekoturkistakki - ja Pärttyli on ruutupaitalookissaan kuin ilmetty naapurin nuori isäntä.
Eikä tämä olisi Teatteri Siperian näytelmä ellei kantaa otettaisi, ja tiukasti. Maaseudun autioituminen on se pääteema. Mutta myös luonnonsuojelu ja eläinten oikeudet ovat tärkeä asia. Kipsisakka-allas on vuotanut paikalliseen järveen ja tappanut kaikki kalat, jo vuosia sitten. Silti pilkillä istutaan, joka perjantai, tuli kalaa tai ei. Rutiinit pitävät kaikki järjissään. Talven tuiskuissa myös Amelia vajoaa horrokseen ja vierailee tulevaisuudessa. Barbinukke-Ameliaa elvytetään (tämä on muuten mainiosti toteutettu kohtaus) - ja vielä huonommaksi asiat ovat tulevaisuudessa menneet.
Välillä Kylä muistuttaa verkkaudessaan Tankki täyteen -sarjaa ja välillä taas jotain hupsua lastenohjelmaa (Kiisselin ja Pärttylin leipomiskohtaus!). Välillä taas jotain ihan muuta. Absurdi ja viihdyttävä, sellainen kivalla tavalla nyrjähtänyt esitys.
Lopussa jätetään roolit sikseen ja hieman vakavahenkisesti ladellaan faktaa tiskiin. Ehkä tämän osuuden olisin voinut jättää pois. Kyllä se maaltapako ja kaupungistuminen tuli jo selväksi itse esityksessäkin. Mutta kiva tutustua Sonkajärveenkin hieman enemmän; se kun webbikameroineen toimi inspiraation lähteenä koko esitykselle. Kiitos taas siperialaiset!
Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti