Alussa lavalla esitetään "perinteistä" näytelmää, Tšehovin Lokkia. Kunnes siinä pääosassa oleva naisnäyttelijä Emma luhistuu. Tästä alkaa pitkä kuntoutusprosessi, jonka aikana keretään kokemaan monenlaisia tunteita. Niin lavalla kuin katsomossakin. Ei riippuvuudesta toipuminen voi alkaa jos ei ongelmaa edes myönnä. Kun elämä on sekaisin ja kaikki menee mahdottomaksi, niin lopulta ei ole kuin kaksi vaihtoehtoa. Kuolema tai kuiville. Emman tie ei ole helppo, kaikkea muuta.
Teksti pitää hyvin otteessaan ja vielä lopussakaan ei anneta armoa katsojalle eikä Emmalle, kun hän palaa vanhempiensa luo, lapsuudenkotiinsa. Saamme kuulla lisää julmia ja ilkeitä sanoja, mitkä vielä alleviivaavat sitä miten paljon Emman päihdeongelmat ovat vaikuttaneet koko perheeseen. Ei armoa, ei anteeksiantoa. Anteeksiannon ja hyväksymisen teema kulkevat vahvasti koko näytelmän läpi. On pakko hyväksyä ja rakastaa itsensä jos haluaa parantua. Ei Macmillan silti sormi pystyssä saarnaa tai osoittele, vaan ohjaa katsojan haastamaan itsensä. Paikoitellen tätä on todella paha katsoa, siis tekee melkein fyysisesti pahaa. Niin Emman kuin muidenkin potilaiden puolesta.
Nyt luodaan tosi paljon sitä tunnelmaa ja ilmapiiriä erinomaisen valo- (Jari Sipilä) ja äänisuunnittelun (Jari Tengström) kautta. Klinikan steriili ilmapiiri vaihtuu lennossa sykkiväksi yökerhoksi. Harhat konkretisoituvat katsojillekin. Vieroitusoireet tärisyttävät jumputtavan biitin ja vilkkuvien valojen tahdissa. Mark Väisänen on tehnyt kliinisen ja kalsean lavastuksen, joka luo juurikin oikeanlaisen vaikutelman ja antaa näyttelijöille tilaa. Myös hänen pukusuunnittelunsa sopii yleiseen tunnelmaan hyvin. Ei mitään turhan räiskyvää. Keltaista väriä pisaroina.
Pihla Maalismaa tekee kauniin ja koskettavan roolityön rikkinäisenä ja hauraana Emmana. Riipaisevaa katsottavaa. Sympatiseeraan valtavasti mitä Emma käy läpi. Sitten taas toisaalta; Emma on näyttelijä joka esittää eri rooleja. Katsojien manipuloinnin hän osaa, ja muiden ihmisten myös. Emma on fiksu ihminen, mutta sitten toisissa asioissa todella naiivi. Nopeasti hän vaihtaa pikkutyttömaisesta viattomuudesta julmaan ja viettelevään pimuun. Kukaan ei tiedä todellista Emmaa, mahtaako hän tietää enää itsekään. Elämänkertansakin hän on napannut Ibsenin Hedda Gablerista.
Kuntoutusklinikalla Emma kohtaa monia ihmisiä jotka haluavat auttaa. Lääkäri (Kirsi Tarvainen) sekä terapeutti (Kirsi Tarvainen), jotka sattumalta muistuttavat Emman äitiä (jota esittää myös Tarvainen) vaikuttavat Emman parantumiseen merkittävästi. Tarvainen onnistuu luovimaan näiden kolmen naisen rooleissa sujuvasti. Jämäkkä lääkäri, hieman hörhö terapeutti ja kohtalonsa murskaama äiti. Hyvin erilaisia henkilöitä, ja pidin erittäin paljon Tarvaisen lähestymistavasta kuhunkin rooliinsa. Hienoja roolisuorituksia on koko muullakin potilasporukalla. Erityisesti Jerry Wahlforssin Mark ja Tom Petäjän Foster vakuuttavat. Oli myöskin erittäin oivaltavaa käyttää Emmalla kaksoisolentoa, varjo-Emmaa (Alisa Salonen) vieroitusoireiden materialisoituessa.
Terapian roolileikit avaavat ihmisten surullisia kohtaloita. Kaikkien kohtalo ei ole se onnellinen loppu ja tervehtyminen. Ollaan niin syvällä että mummon syöpäkipulääkkeiden syöminenkin on pikkujuttu. Repsahtamisia sattuu. On aloitettava taas alusta. Ehkä se toisella kerralla sujuu paremmin. On pakko antaa itsestään jotain, avauduttava. Tämän Emmakin oppii, kantapään kautta.
Oikea elämä eroaa näytelmästä; kukaan ei anna ohjeita miten tätä elämää pitäisi elää. Kukaan ei kehu ja kiitä ja taputa käsiään esityksen jälkeen. Itse pitää tehdä ratkaisut, ja aina ne eivät ole niitä parhaita. Jos et ole näyttämöllä ja esillä, niin oletko edes olemassa. Voin kuvitella miten tämä ongelma koskettaa monia. Pätee monen kohdalla varmaan somekulttuuriinkin. Jos et jaa postauksia Instaan ja Snappiin, oletko sinä sinä? Ja varsinkaan jos ei kukaan tykkää niistä.
Ihmiset, paikat ja esineet oli sellainen ihon alle menevä näytelmä. Liki kolmetuntisena aika raskas kokemus, mutta oudon katharttinen sittenkin. Esityksen huumoripilkahdukset olivat pieniä, mutta tarpeeksi keväntämään kokonaisuutta. Olin hieman helpottunut, hieman apea, hieman tyytyväinen. Hienon näytelmän kokeminen on hyvin kokonaisvaltaista. En haluaisi heti nähdä uudelleen, mutta paljon ajattelemista sain. Kiitos siitä taitavalle työryhmälle.
Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti