Marika Vapaavuori on ohjannut Tolstoin klassikon taidolla ja tunteella. Jo alun juna-asemalla tapahtuva kohtaus vie meidät toiseen aikakauteen, hypnoottisine musiikkeineen. Mahtipontinen teksti saa hyvin tukea Leena Rintalan vaikuttavalta puvustukselta ja Raimo Salmin hämyisiä tiloja luovalla valosuunnittelulta. Nämä ihmiset ovat lihaa ja verta. Kuinka moni kärvisteleekään arkiseksi muuttuneessa liitossaan, ja olisi tilaisuuden tullen valmis sukeltamaan uuteen kuumaan suhteeseen? Niin tekee Annakin. Liitto kuivan ja sormeaan herkästi heristelevän Kareninin (Turkka Mastomäki) on kuivunut kasaan ja pelkkä miehen kosketuskin vastenmielistä.
Helen Edmundson on dramatisoinut näytelmästä yllättävänkin modernin ja raikkaan tulkinnnan, ja vaikka tämä onkin aika hidastempoinen niin aika kului nopeasti. Eikä tämä pelkästään ole kolmiodraama ja Annan nousu ja tuho. Seuraamme myös Annan hedonistisen Stiva-veljen (Ville Majamaa) naisseikkailuja ja avioliittoa pitkämielisen Dollyn (Eeva Hakulinen) kanssa. he ovat tavallaan vastapari Annalle ja Kareninille - mies hummailee pitkin maita ja mantuja - ja vaimo antaa anteeksi ja ottaa takaisin. Kyllähän Karenin on myös kaikessa tylsyydessäänkin anteeksiantava ja pitkämielinen, mutta lopulta hänellekin tulee raja vastaan.
Anna Karenina on myös Stivan ystävän Levinin kertomus. Levin (Lari Halme) ei viihdy suurkaupunkien hulinoissa, vaan viljelee mieluummin maata ja kehittää työläistensä oloja. Maailmanparantaja ja idealisti, romantikko, joka on onnettomasti rakastunut ihanaan nuoreen Kittyyn (Pihla Pohjolainen). Levin tuo mieleeni Tšehovin Vanja-enosta lääkäri Astrovin, samanlaisia idealisteja ja luonnonsuojelijoita kumpainenkin. Levinin rooli on nostettu liki Annan kanssa samalle tasolle, ja he käyvätkin keskenään vuoropuhelua, kuin reaaliaikaista kirjeenvaihtoa elämistään, tunteistaan ja tilanteistaan.
Aika alkuvaiheissa näytelmää näytetään Annalle (ja katsojille) miten junan alle jääminen on "nopea lähtö" - niinpä niin. Sitä tietää sitten odottaa... Mutta ennen traagista loppua Vronski ja Anna iskevät heti silmänsä toisiinsa, ja siinä saa sovinnaiset käytöstavat huutia kun kaikennielevä intohimo iskee. Muut kirjaimellisesti katoavat heidän ympäriltään tanssiaisissa; ei ole kuin he kaksi, omassa kuplassaan. Kyllähän Anna ymmärtää että tämä on syntiä, mutta ei se riitä häntä lopettamaan suhdetta. Rakkaus omaan lapseen ei sekään riitä. Lapsivuodekuumeen mukanaan tuoma anteeksianto puolisoltakaan ei riitä. Ja kun Levin paranee omasta kuolemanhimostaan, alkaa Anna vajota syvemmälle itsetuhoisuuteen. Lopuksi Levin on eheytynyt, ja se riittää hänelle itselleen ja jumalalle.
Hieno tehokeino lavalla on näyttää useita eri kohtauksia yhtäaikaa, limittäin ja rinnakkain. Kuulostaa sekavalta mutta toimii. Tanssiaiskohtaukset ovat myös upeita, eikä vähiten runsaiden pukujen ansiosta. Monenlaisia avioliittoja maailmaan mahtuu, ja näytelmässä päästään tarkkailemaan neljää sellaista.
Jos on Pia Piltz aivan täydellinen Anna Karenina, niin erinomaisen hienosti suoriutuvat myös tämän miehet, Gassot ja Mastomäki. Gassot on niin sulavaliikkeinen ja hurmaava, liki lipevää lähennellen ettei mikään ihme että Anna tähän lankeaa. Mutta tämähän ei meille Marcin ihailijoille tullut mitenkään yllätyksenä. Ja Mastomäki on kalamaisen kylmä ja tunteettoman oloinen heppu. Mutta millainen itse olisit jos vaimosi hullaantuisia toiseen? No, ehkä hän siksi onkin otollista maaperää Vronskin charmille, kun mies on tuommoinen.
Jos kaipaat Oikeaa Draamaa näytelmältäsi niin Tampereen teatterin Anna Karenina on juurikin passeli esitys sinulle. Mahtipontisuus ja slaavilainen melankolisuus valtaavat lavan ääriään myöten.
Kuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti