sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Mannerheim-ooppera / Ilmajoen musiikkijuhlat 17.6.2017

Ensimmäinen vierailuni Ilmajoen musiikkijuhlille tapahtui vihdoin tänä vuonna. Monta vuotta olen kyllä hieman haaveillut ja esityksiä katsellut sillä silmällä, mutta vasta Tuomas Parkkisen ohjaama ja dramatisoima Mannerheim-ooppera sai lähtemään. Liekö aihe vai nimiroolissa laulanut Waltteri Torikka, mutta kaikki esitykset myivät loppuun varsin nopeasti. Suosittu esitys palaa kuitenkin Ilmajoelle ensi kesänäkin, mutta lipuista on myyty jo valtaosa. Melkein tekisi mieli nähdä tämä uudelleen.


Suurmiehen elämäkertaesitykset eivät koskaan ole helppoja tehdä. Helposti saatetaan lipsua tapahtuminen kronologisesti luettelemiseen. Mutta jos homman osaa niin ei se sitten vaikeaa ole! Parkkinen on viimeksi todistanut osaavansa suurmiestarinat Turun kaupunginteatterissa alkuvuodesta, kun hänen käsikirjoittamansa Tom of Finland -musikaalia oli teatterissa kohtuumenestys. Tällä kertaa libretosta vastasivat menestyskirjailijat Laila Hirvisaari ja Eve Hietamies. Tosin ohjaaja Parkkinen on dramatisoinut ja kirjoittanut lisälyriikkaa - ja mä melkein näen libretosta mitkä osat ovat Parkkisen kynänjälkeä... :-) Tai ainakin luulen näkeväni.

Tuo ulkomaanpelle vie naisemme.
Ja maineemme. Työpaikkamme.
Kulkee kuin kukko, tuo varaton ukko.



Mannerheimin elämässä kieltämättä on aineksia vaikka minkälaiseen tarinaan. Siksikin on hämmästyttävää että siitä on saatu aikaan näin kovin lyhyt ooppera! Esitys kesti nimittäin vajaat 3 tuntia ja siitäkin kulutettiin 40 (!!) minuuttia väliaikaan. Mutta ei kai oopperan itsetarkoitus olekaan olla mahdollisimman pitkä. Silti olisin hieman pituutta kaivannut lisää, sillä jotkut kohdat käsiteltiin ihan kamalan nopeasti. Toisaalta mukana oli myös hieman irrallisia ja ylimääräisen tuntuisia kohtauksia, kuten vaikkapa Mannerheim viettämässä uuttavuotta Kiinassa ja leikkimässä värillisillä huiveilla viimeisen keisari Pu Yi:n kanssa. Ehkä tällä haluttiin näyttää herran kosmopoliittista asemaa? Varsinkin toinen näytös oli tosi lyhyt, kutakuinkin 40 minuuttia. Minä olisin ehkä myös karsinut kaikenlaisia partiolaiskuvaelmia, ja pidentänyt jostain muualta.


Esitys on jaettu kahteentoista eripituiseen kuvaelmaan. Kaikki alkaa, ja päättyy, Louhisaaren kartanoon. Ihanaa yläluokkaista kartanoidylliä valkoisine pukuineen ja päivänvarjoineen. Kaikki kuitenkin loppuu petturimiehen (eli Mannerheimin isän) hummattua rahat vieraisiin naisiin ja uhkapeliin. Nuori Mannerheim vannoo ettei hänestä tule samanlaista koskaan "En milloinkaan loukkaa naista" tämä laulaa. Niinpä niin. Äidin kuoltua suruun Mannerheim siirtyykin Nikolain Ratsuväkiopistoon Pietariin, missä kuri on kova ja nuorta Mannerheimia simputetaan mm. pukemalla tämä naiseksi. Tappelua ja putkaa siitä seuraa.


Mannerheimin elämän nainen äidin lisäksi tuntuu olevan rakas sisko Annicka, joka kuitenkin traagisesti kuolee - ja veli ei ehdi ajoissa paikalle. Mutta pian herra hurvittelee Pietarin seurapiireissä, naisia liehitellen ja sydämiä rikkoen. Kaksintaistelultakaan ei siis voine välttyä. Eno lainaa rahaa ylelliseen elämiseen ja onneksi pian löytyy sopivan varakas vaimo, Anastasia. Jo alttarilla Mannerheim kuitenkin vilkuilee vieraita naisia, ja melko pian vaimo astuu Pariisin junaan kahden pienen tyttären kanssa. Sitten tuleekin vallankumous, jonka kynsistä Mannerheimin pelastaa Toivo Lankinen, Louhisaaren piian Idan poika.


Väliajan jälkeen seuraamme vanhemman (ja aika kärttyisen) Mannerheimin elämää Helsingissä. Taloudenhoitajana häärää Lankisen Ida Louhisaresta, ja tämä puuhailee kuin kanaemo kenraalin ympärillä. Elämä on täynnä edustusmenoja, mutta mies on yksinäinen. Sitten tulee sota ja Mannerheimiä tarvitaan taas. Mutta kuolleet miehet ja sodan kauheus iskee lujaa. Ja varsinkin Idan pojanpojan Kallen kuolema. Ei vanha mies tämmöisiä jaksa. Sodan jälkeen meno vasta sankaripalvonnaksi muuttuukin. Ehkä kuolema ja rakkaan Annickan jälleennäkeminen onkin lopuksi helpotus.

Ehkä enemmän elokuvasäveltäjänä tunnettu Tuomas Kantelinen on mulle enemmän tuttu baleteista Lumikuningatar ja Pieni Merenneito, mutta on hän säveltänyt konsertteja ja laulusarjojakin. Oopperakaan ei ole vierasta, sillä Paavo Nurmesta kertonut Paavo Suuri esitettiin Olympiastadionilla jo vuonna 2000. Millaista sitten oli Mannerheim-oopperan musiikki? Aika helppoa kuunneltavaa. Ehkä olin kuulevani elokuvallisia sävyjäkin. Kiina-kohtauksessa itämaisia vaikutteita, sodan ja vallankumouksen pyörteissä paljon rumpuja ja vaskia. Sellaista räväkkää ja nopeatempoista musiikkia siinä kohtaa. Ja esityksen lopetusmusiikki oli hyvin mahtipontista. Mutta kyllä minä tykkäsin.


Sanottakoon Waltteri Torikasta mitä tahansa niin Mannerheimin rooliin mies sopii oikein hyvin. Nuorena miehenä hän on kujeileva ja äkkipikainen, vanhempana rauhallinen jörö, ja aika jäyhäkin. Minusta Torikka myös laulaa hyvin. Välillä tuli mieleen keväinen Pohjalaisia missä Torikka oli häjyjen jengipomo; samanlailla nytkin naiset tähän suhtautuivat. Kauhistelivat ja soimasivat, mutta samalla palvoivat ja lankesivat. Johanna Rusanen-Kartano tekee taas upean roolin kodinhengetär Ida Lankisena. Tämän Lankinen on rempseä ja äidillinen ja soolonsa kirvoittaakin yleisöstä suurimmat aplodit ja bravo-huutojakin.

Yksi syistä miksi halusin nähdä tämän oopperan oli Markus Suihkonen. Eikä tarvinnut pettyä (paitsi korkeintaan siihen ettei Suihkonen saanut laulaa enempää); pidin sekä miehen äänestä että lavakarismasta. Nuori basso oli Kalle Lankinen (jolla oli eniten lauluaikaa näistä rooleista), sekä Mannerheimin veli Carl ja pietarilainen sotilas Pjotr Musin-Puškin. Suihkosta lisää!


Nuori sopraano Annami Hylkilä lauloi Annickan roolin ja oli raikas kuin tuulenhenki, sekä laulullisesti että muutenkin. Niklas Spångbergin vaunuhallin mies oli todella vakuuttava jja mikä ääni! Petri Bäckström ilahdutti myös monissa rooleissaan. Essi Luttinen oli Mannerheimin äiti ja siten esiintyi vain aika alussa. Ennen kuolemaansa kreivitär lauloi koskettavasti petturimiehestään. Onneksi Luttinen palaa lavalle vielä yhtenä Mannerheimin naisystävänä. Myös Markus Nykänen tekee monta roolia; näistä isoimpana kornetti Kotšubei (joka toimii kouluttajana ratsuväkiopistossa Pietarissa).


Esityksessä oli paljon huumoria. Mm. ratsuväkiopistossa kun tulevaa marskia kutsutaan Gustaavaksi ja monessa muussa kohtaan. Ja riimeissä ja tekstissä ylipäätään. Hauska oli myös Kiinan viimeisen keisarin Pu Yin huutaessa Eeeeeeeeemil, tismalleen samalla nuotilla kuin muinoin Vaahteramäen Eemeli-sarjassa Eemelin isä häntä huusi :-) Varsinainen huumorikohtaus on Kenraalin ankka-armeija, missä Mannerheim joutuu tutkimaan liudan raskaana olevia mammoja. Sitä en tiedä kuinka tarpeellinen tämäkään kohtaus oli kokonaisuudessa, mutta olihan se ihan hauska. Toimittajalauman ahdistellessä vanhaa marskia (ja tämän vaietessa, Idaa) on jotain surullisen hupaisaa. Koko henkilöpalvonta menee muutenkin niin överiksi että huvittaa. Mukana oli myös hauska tribuutti Tuntemattoman sotilaan suuntaan. Mutta on tässä myös paljon surua ja murhetta; rakkaiden ihmisten kuolemista sodan mielettömyyteen ja myös vanhuuden yksinäisyyteen.


Marjatta Kuivaston yksinkertaisen tyylikäs lavastus toimii hyvin. Taustalla virtaa Kyrönjoki, ja sen edessä on vaaleansininen Louhisaaren sali, isoine ikkunoineen. Hyvin tila muuntautuu Pietarin tanssisaleiksi ja punaisten viirien avulla vallankumouksen näyttämöksikin. Sivusta ilmaantuva junanvaunu kuljettaa ihmisiä ja ruumisarkkuja sekä avautuu myös vanhemman Mannerheimin kodiksi. Josta löytyy pieniä ihania yksityiskohtia, kuten Gallen-Kallelan Mannerheimille lahjoittama taulu Cheetah (se kuollut gepardi). Pidin kovasti myös Leena Rintalan puvustuksesta. Siinä hommassa onkin varmaan saanut olla kieli keskellä suuta, meinaan Tuomas Parkkinen kertoi alkuvuodesta että Tom of Finlandin tekeminen ei ollut mitään tähän verrattuna; Suomessa on enemmän Mannerheimiin fanaattisen intohimoisesti suhtautuvia ihmisiä kuin Touko Laaksoseen. Eli jokaisen vyönsoljenkin on oltava juuri oikeanlainen! Ainakin sotasopia tuntemattomalle ihmiselle kaikki menee täydestä. Univormuja on esityksessä monenlaisia kuten myös naisten juhlapukuja. Yleisvaikutelma puvuista on vaaleaa ja ilmavaa. Ja kaunista. Tykkäsin erityisen kovasti vaunumiehen tiukkaannapitetusta manttelista. Tanssiaiskohtaus on myös todella näyttävä. Muut miehet ovat tummissa puvuissa mutta Mannerheim valkoisissa.


Välillä lavalla, ja sen edustalla ja sivuilla, oli väkeä kun meren mutaa. Iso Ilmajoen oopperakuoro sekä oopperan lapsi- ja nuorisokuoro olivat näyttävissä rooleissa. Joukkokohtaukset muutenkin olivat komeaa katsottavaa; erityisesti vallankumous. Osku Heiskanen vastasi koreografioista. Varsinkin vallankumouksessa kuoro laulaa vimmatulla energialla. Vaasan kaupunginorkesteri (omassa esityksessäni Jonas Rannilan johdolla) soitti lavan vasemmalla puolella, mustan kankaan takana. En tiedä johtuiko kankaasta, soittopaikasta, vai mistä, mutta välillä jotkut soittimet/soitinryhmät hukkuivat jonnekin. Tai kuuluivat vaisusti. Vai veikö hienoinen tuulenvire äänen?


Jäin miettimään esityksen välittämää kuvaa Mannerheimista. Ooppera herätti mielenkiinnon herran historiaa ja elämää kohtaan; täytyykin lainata muutama kirja aiheesta kirjastosta. Jos kerran Mannerheimin isä oli naistenmies, oppiko tämä käytösmallin naissuhteisiinsa isältään? Mutta toisaalta äidin syvä tuska ja kärsiminen isän takia luulisi senkin vaikuttaneen; Mannerheimhän vannoi ettei hänestä tule samanlaista kun isästä. Ja tuli silti. Kuinka paljon Hietamies ja Hirvisaari ovat käyttäneet taiteellista vapauttaan kirjoitusprosessissa? Ilmeisesti nuorena mies oli aika kuumakalle, jos useita kertoja joutui opiskeluvuosinaan putkaankin. Toisaalta mies on hemmoteltu ja yläluokkainen snobi ("minä en ole koskaan kantanut itse laukkuani") ja toisaalta monissa liemissä keitetty. Lankisen Kallen kohtalo tuntuu vaikuttavan mieheen syvästi.


Mietin myös termin kansanooppera merkitystä. Tarkoittaako se tämmöistä hieman lyhyempää, musiikillisesti ehkä helpompaa, kansalle tärkeästä aiheesta tehtyä teosta? Onko termissä ehkä hieman alentuvaa, jopa halventavaa sävyä? En tiedä, mutta jos tämä oli kansanoopperaa, niin kyllä minä ainakin tykkään. Ja kun mietin tarkemmin niin Mozartin Taikahuilukin taisi alunperin olla kansanoopperaa. Puhumattakaan Shakespearen näytelmistä; rahvaallehan niitä esitettiin. Kumpikin on taidettu kohottaa "korkeakulttuuriksi" sittemmin.


Ilmajoen musiikkijuhlien miljöö on upea! Lava on ihan Kyrönjoen rannassa ja omaksi vierailupäiväksi oli sattunut kuuman aurinkoinen keli. Ihan nauratti kun libretossa lukee ensimmäisenä näyttämöohjeena Louhisaaren kartano. Ikuinen kesäpäivä. Sillä juuri sellaista oli, ja lavan edessä ja katsomossa suhahtelevat pääskyset täydensivät vaikutelmaa. Vähän toista kun ensi-illan kaatosade mikä keskeytti touhut toviksi. Onneksi katos suojasi paahteelta, katsojia siis.


Kaikki oheispalvelut pelasivat ja ruhtinaallisen väliajan aikana ehti kyllä nauttia siisteistä vessatiloista tai oluttelttojen tarjonnasta. Alueella oli markkinat, museoita, muistomerkkejä ja ties vaikka mitä. Kävijäkunta oli iäkkäänpuoleista, mutta se nyt ei yllättänyt. Vanhempia pariskuntia, naisporukoita ja ryhmiä. Satuin istumaan useamman yksin tulleen mieskatsojan joukossa. Ainakin vieruskaveri selasi myös librettoa, eli kyllä se itse oopperakin katsojia houkutti. En voi silti olla miettimättä että Mannerheim vetää Ilmajoelle mieskatsojia ja Torikka naiskatsojia.

Ensimmäinen vierailuni Ilmajoen musiikkijuhlille, mutta ei taatusti viimeinen. Saatan palata pikemmin kuin arvaankaan eli ehkä jo ensi vuonna (ainakin jos Markus Suihkonen laulaa taas!).


Kuvien copyright Jussi Niukkala (paitsi ylin ja alimmat 2 kuvaa omia).
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

3 kommenttia:

  1. Minua niin harmittaa, että missasin tämän tänä vuonna. Sukujuuria löytyy ILmajoelta, joten olen muutaman kerran käynyt Ilmajoen musiikkijuhlilla ja aina olen tykännyt. Ehkä ensi kesänä sitten.

    VastaaPoista
  2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  3. Juu, ehdottomasti kannattaa mennä katsomaan - mutta liput pitäisi varata piakkoin!

    VastaaPoista